Puheita ja lausuntoja

8. Tasavallan Presidentin puhe presidentti J.K. Paasikiven syntymän 90-vuotispäivän johdosta Paasikivi-Seuran järjestämässä kansalaisjuhlassa 27.11.1960

Kun Paasikivi-Seura on järjestänyt kansalaisjuhlan J.K. Paasikiven syntymän 90-vuotispäivän johdosta, on asian ja ajankohdan vuoksi paikallaan tarkastella, mitä merkitsee Paasikiven linja. En käy keskustelemaan äskettäin esitetystä väitteestä, että mitään Paasikiven linjaa ei ole olemassakaan. Paasikiven linja ja sen ratkaiseva merkitys Suomen itsenäisyydelle on historiallinen tosiasia, jota ei minkäänlaisilla kieltämistalkoilla kyetä tekemään olemattomaksi.

Kun käymme määrittelemään Paasikiven linjaa, on lähdettävä siitä, että Paasikivi oli suomalainen valtiomies, suomalainen kiireestä kantapäähän. Sen vuoksi Paasikiven linja on suomalaista politiikkaa, jonka päämääränä on maan itsenäisyyden säilyttäminen ja valtakunnan riippumattomuuden turvaaminen. Paasikiven linja on isänmaallista ja kansallista politiikkaa. Tämä on lähtökohtana sille tarkastelulle, joka jäljempänä suoritetaan suomalaisen politiikan käytännöllisistä päämääristä ja menettelytavoista, sellaisena kuin Paasikivi ne on esittänyt kirjoituksissaan, lausunnoissaan ja poliittisissa ratkaisuissaan. 1930-luvulla, jolloin Paasikivi taisteli sitä "isänmaallisuutta" vastaan, joka oli varustautunut sotisopaan kansanvaltaisen järjestelmämme hävittämiseksi, hän varmaan oli joutunut yhtymään siihen, mitä saksalainen historijoitsija Hans Delbrück on kirjoittanut: "Hyvän kansallisen politiikan vaarallisin vihollinen on aina harhaanjohdettu isänmaallisuus". Tämän Paasikivi sai kokea myös 1940-luvulla.

Paasikiven linjan perustunnusmerkki tulee esille Paasikiven sanoissa: "vanha totuus on, että ulkopolitiikka kulkee sisäpolitiikan edellä". Paasikivi oli historiantuntija ja historiantutkija, hänellä oli vankkoihin tosiasioihin perustuvat mielipiteet historian yleisistä ilmiöistä. Erittäin syvällisesti hän oli tutustunut Bismarckiin, jonka "Gedanken und Erinnerungen" -teoksen hän oli lukenut useaan kertaan, ja Bismarckin mielipiteitä hän mielellään lainasi, kuten käy ilmi hänen muistelmistaan. Totta onkin, että jokaiselle, joka haluaa saada vahvistusta käsityksille ulkopolitiikan ensisijaisuudesta, tarjoavat Bismarckin lausunnot hyvää tukea. Sallittaneen, että luen osan Bismarckin puheenvuorosta, jonka hän esitti Preussin edustajahuoneessa helmikuun 3 päivänä 1866:

"Edustaja Twesten on esittänyt väitteen, että minä poliittisessa toiminnassani käyttäisin ulkopolitiikkaa vain sisäpoliittisena keinona edistääkseni hallituksen taistelua parlamentin taholta esitettyjä vaatimuksia vastaan. Minun on pakko torjua tällaiset väitteet täysin epäoikeutettuina. Minulle ovat ulkopoliittiset asiat tarkoitus sinänsä ja ne asetan korkeammalle kuin mitkään muut seikat. Sisäpolitiikan alalla eivät mitkään tappiot ole ikuisia. Mutta ulkopolitiikassa on aikoja ja mahdollisuuksia, jotka eivät koskaan palaa uudelleen."

Tuskin monikaan valtiomies on joutunut niin vaikeissa olosuhteissa toteuttamaan mielipidettään, että ulkopolitiikka kulkee sisäpolitiikan edellä kuin Paasikivi, kun hänet marraskuussa 1944 kutsuttiin pääministeriksi. Tilanne oli tosin kieltämättä hyvin selvä: suhteista Neuvostoliittoon, siis ulkopolitiikasta, riippui maan tulevaisuus, mutta kansalaisten parissa vakiintuneiden poliittisten käsitysten ja poliittisen todellisuuden välinen kuilu oli niin ammottava, että ainoan mahdollisenkin ulkopolitiikan harjoittaminen tuotti suuria vaikeuksia. Minulle on jäänyt mieleen kuva sotakorvaussopimuksen käsittelystä silloisessa hallituksessa. Paasikivi oli kolme pitkää päivää neuvotellut liittoutuneiden valvontakomission puheenjohtajan kenraalieversti Zhdanovin kanssa sotakorvaussopimuksesta. Muutokset esitettyyn alkuperäiseen luonnokseen, joita Paasikivi oli saanut läpi, eivät olleet suuret. Kun asia joutui hallituksen käsiteltäväksi, kieltäytyi eräs ministereistä sopimusta hyväksymästä, koska sitä ei hänen käsityksensä mukaan voitu käytännössä toteuttaa. Paasikivi koetti saada aikaan yksimielisen päätöksen, sillä hän pelkäsi, että vaikutusvaltaista puoluetta edustavan ministerin vastustava kanta voisi julkisuuteen saatettuna vahingollisesti hajoittaa kansalaismielipidettä. Paasikivi suostutteli ja sadatteli, myös ja varsinkin jälkimmäisellä alalla hän oli todellinen mestari, mutta kaikki kilpistyi suomalaiseen itsepäisyyteen. Sopimus hyväksyttiin valtioneuvostossa äänestyksen jälkeen.

Kärjistetymmässä muodossa ja arkaluontoisemmassa asiassa kuin koskaan muulloin joutui Paasikivi toimimaan ulkopoliittiset näkökohdat huomioonottaen maaliskuussa 1945 toimeenpantujen eduskuntavaalien alla, kun hän radiopuheessaan kehotti valitsijoita uuteen eduskuntaan valitsemaan "viime vuosien erheellisessä politiikassa kulutettujen tilalle uusia voimia, joilla ei ole menneisyyden painolastia harteillaan". Niin välttämättömänä kuin hän tätä puhettaan silloin pitikin, niin myöhempinä vuosina hän usein palasi tähän asiaan, osittain ikäänkuin huonon omantunnon vaivaamana, osittain kauhistellakseen sitä, kuinka pitkälle hänen oli täytynyt mennä ulkopoliittisten seikkojen vuoksi.

Paljon on puhuttu ja kirjoitettu sotasyyllisyyskysymyksestämme. Se oli vaikea asia, mutta se oli väistämätön. "En minä ole ollut välirauhansopimusta hyväksymässä, mutta minun niskoillani nyt on sen toteuttaminen", oli Paasikivellä tapana puuskahtaa, kun hän kohtasi vastaväitteitä. Kaikilla niillä, jotka seurasivat sotasyyllisyysasian valmistelua valtioneuvostossa, on selkeä muistikuva, millaista jaakopinpainia Paasikivi kävi itsensä kanssa ja kuinka hän koetti löytää erilaisia teitä 13 artiklan toteuttamiseksi. Se, mitä sitten tapahtui, osoittautui kuitenkin ainoaksi ulospääsyksi. Ratkaiseva seikka Paasikivelle oli, että Suomen on hoidettava tämä asia niin, että Neuvostoliiton luottamus Suomen tahtoon toteuttaa välirauhansopimus säilyisi ja että Suomi osoittaisi politiikkansa Neuvostoliittoon nähden niin ratkaisevasti muuttuneen, että pohja tulevalle hyvälle naapurisovulle siten olisi luotavissa. Tämä kaikki edellytti, että sotasyyllisyyskysymys pidettäisiin omissa käsissämme ja hoidettaisiin omilla voimillamme hyvässä yhteisymmärryksessä liittoutuneiden valvontakomission kanssa. En muista toista asiaa, joka olisi Paasikiveä niin katkeroittanut kuin se, että myöhemmin hänen menettelynsä ja motiivinsa sotasyyllisyyskysymyksessä asetettiin epäilyksenalaisiksi. Tietysti hän hyvin tiesi sen, mikä maailmansivu on ollut sääntönä: hyvinä päivinä ilmaantuu kuulovartioon miehiä, jotka pahoina päivinä ovat kyyröttäneet näkösuojassa. Mutta sittenkin, syytösten väärämielisyys oli niin räikeässä ristiriidassa Paasikiven tarkoitusten ja saavutusten kanssa, että oikeutetusti harmistuneena hän palasi asiaan pienenkin aiheen sattuessa.

Joudun Paasikiven kannanoton perusteluksi lainaamaan taas Bismarckia, joka eräässä valtiopäiväpuheessaan lausui: "Olen itsessäni havainnut, että politiikkaa arvostelee toisin niin kauan kuin siihen ottaa osaa dilettanttina ilman raskasta henkilökohtaista vastuuntunnetta kuin silloin, kun on tietoinen täydestä vastuusta jokaisen tekemänsä askeleen kohdalla".

Paasikivi näki paljon vaivaa todistellakseen kansalle, että "ratkaiseva maamme tulevaisuudelle on suhteemme Neuvostoliittoon. Se on meidän ulkopolitiikkamme peruskysymys". Hän pyrki vakuuttamaan sekä itsensä että muut siitä, että meidän itsenäisyyttämme ja vapauttamme ei Neuvostoliiton taholta uhannut mikään vaara. En ole nähnyt paremmin muotoiltavan idänpolitiikkamme päämäärää kuin mitä Paasikivi teki ollessaan talvisodan jälkeen 1940-1941 Moskovassa lähettiläänämme, jolloin hän kirjoitti muistiinpanojensa mukaan seuraavasti. "Meidän on löydettävä ei vain modus vivendi, vaan saatava aikaan hyvät suhteet, jotta Venäjä voi ei ainoastaan sietää Suomen erikoisaseman, vaan vieläpä havaita sen itselleen parhaimmaksi vaihtoehdoksi". Paasikivelle ei riittänyt siedettävä olotila, hän pyrki normaalien suhteiden pysyväiseen olotilaan, jonka tulisi vallita Suomen ja Neuvostoliiton välillä. Mikäli voin arvioida, olemme suuresti lähestyneet tällaista luottamuksellista suhdetta - toivottavasti sen jo saavuttaneet - itsenäisen, vapaan Suomen ja sen suurvaltanaapurin Neuvostoliiton välillä, jolloin Neuvostoliitto on "parhaimmaksi vaihtoehdoksi" hyväksynyt sen ystävyyteen perustuvan suuntauksen, jota Suomi noudattaa ja jota myös molemminpuolisesti noudatetaan.

Mutta ennen kuin tähän on päästy, se on vaatinut syvällistä muutosta kaikkien meidän ajattelutavassa. Meidän on ollut opittava ymmärtämään ulkopolitiikkaa, ja nimenomaan sen tärkeimmällä kaistalla, idänpolitiikassa, on ollut luovuttava tunnepohjaisesta politiseeraamisesta. Tämä on ollut minun sukupolvelleni ehkä kaikkein vaikeinta. Me emme ylioppilasvuosinamme tunteneet omien hengentärkeiden harrastustemme sivussa juuri sanottavaa kiinnostusta ulkopolitiikkaa kohtaan. Voin esimerkkinä kertoa, että minulla oli monia hyviä tovereita 20-luvun lopulta lähtien ulkoasiainministeriössä, joten minun olisi pitänyt olla paremmassa asemassa kuin monien ikätovereitteni. Mutta kun olen äskettäin käynyt läpi kirjeenvaihtoani ja muistellut keskustelujamme, ei niissä juuri lainkaan ole tullut esille suuria ulkopoliittisia kysymyksiä eikä Suomen asioita ole tarkasteltu maailmanpoliittisten tapahtumien taustaa vasten. Etualalla näyttävät "ulkopoliittisessa ajatuksenvaihdossa" olleen sisäiset henkilökysymykset, ensi kädessä virassa eteneminen. Toivottavasti nyt ovat asiat paremmin.

"Ulkopoliittinen turvallisuus on tärkeintä kaikille kansoille, mutta aivan erikoisesti se on sitä, että asiat päästetään aseellisen ratkaisun varaan. Rauhan politiikan yhteydessä Paasikivi puhuu vakuuttavasti kansakunnan velvollisuudesta pitää kiinni elämänsä ja menestyksensä edellytyksistä ja olla valmis käyttämään kaiken voimansa, vieläpä, jos on pakko, kuolemaankin vapautensa puolesta. Mutta se on viimeinen keino, jos rauhanomaiset keinot ovat osoittautuneet mahdottomiksi. Tämän esityksensä jälkeen hän jatkaa: "Tämä katsantotapa ja varovaisuuden, neuvottelujen ja sovittelujen politiikka on se `Paasikiven linja`, jota omasta puolestani olen noudattanut."

Paasikiven linja on todella varovaisuuden sekä tosiasioiden tuntemisen ja tunnustamisen politiikka. Muistettavassa puheessaan itsenäisyyspäivänä v. 1944 Paasikivi sanoi: "Kaiken viisauden alku on tosiasioiden tunnustaminen. Tosiasioita vastaan asettuminen on turhaa ponnistelua eikä voi viedä menestykselliseen tulokseen." Toisessa yhteydessä hän lausui, että "poliittisen realismin taju ei ole Suomen kansan vahvimpia puolia. Uskotaan, kuten asioiden toivotaan olevan, ja toimitaan, ikäänkuin se, mitä toivotaan, olisi totta". Paasikivi itse tavattoman lukeneisuutensa, pitkän kokemuksensa sekä uusia asioita kohtaan osoittaman herkeämättömän kiinnostuksen johdosta tunsi tosiasiat ja oli valmis ne tunnustamaan politiikkansa lähtökohdaksi. Hän tiesi, että tavanomainen virhe politiikassa on pitää kiinni sivuutettujen poliittisten edellytysten pettävästä harhanäystä, sen vuoksi hän seurasi aikaansa, tutki sen ilmiöitä ja arvioi, millä niistä on pysyvää merkitystä ja mikä taas on ohimenevää. Hänen varovaisuudestaan on hyvänä osoituksena se, että hän ei esim. koskaan mennyt määrittelemään vuoden 1948 ystävyys- ja avunantosopimusta sen sanamuodosta poiketen. Olen käynyt varta vasten läpi Paasikiven puheet vuodesta 1948 lähtien ja vaikka vuoden 1948 sopimuksessa Suomelle on taattu oikeus pysyä suurvaltojen välisten eturistiriitojen ulkopuolella, Paasikivi ei koskaan nimittänyt Suomen ulkopolitiikkaa puolueettomuuspolitiikaksi. Se ei merkitse sitä, etteikö Paasikivi olisi tuntenut asemaamme ja toteuttanut puolueettomuuspolitiikkaa, vaan se oli ilmaus hänen äärimmäisestä varovaisuudestaan.

On selvää, että kun tällaisin edellytyksin tarkastelee pienen valtion poliittista asemaa, ei voi välttyä pessimismiltä. Paasikivi koetti olla käytämättä pessimistisiä äänenpainoja puheissaan ja kirjoituksissaan, koska se voi vaikuttaa haitallisesti kansalaisten tulevaisuudenuskoon - kuten hän tapasi sanoa - mutta hänen muistelmissaan esiintyy varsin usein hänen pessimistinen käsityskantansa.

Sanoisin Paasikiven pessimismistä kuitenkin sen, että se sijoittui voimapolitiikan alueelle. Paasikivi korosti rauhanomaisten keinojen välttämättömyyttä kansainvälisessä politiikassa ja nimenomaan Suomen politiikassa. Hän oli suuri optimisti, kun asioista päästiin päättämään neuvottelujen tietä. Kuuluisaksi on tullut hänen sanansa, kuinka Suomen historiassa kynällä on voitu korjata sitä, minkä miekka on lyönyt rikki.

Då Paasikivi i november år 1944 hade kallats till statsminister och inledde en ny utrikespolitik i våra förhållanden till Sovjetunionen, hade han ingen säkerhet för att den skulle lyckas. Han visste inte, om Sovjetunionen skulle godkänna vår nya hållning och om den skulle lita på vår ärlighet. Å andra sidan visste han, att man i vidsträckta medborgarkretsar kände en djup misstro mot hans politik, något som bl.a. kommer till uttryck i Paasikivis hårda tal till tidningsmännen i december 1945 och februari 1946. Men försöket måste gäras, emedan det inte föreföll att finnas något alternativ. I de memoarer från ofärdsåren, vilka Paasikivi utarbetade på 1950-talet, talar han säkert ur sitt hjärtas djup då han skriver följande: "Bismarck berättar i sina memoarer, hur tungt det var för honom att fatta viktiga beslut, då han visste, att han först efter en längre tid - "viele Jahre" - kunde konstatera, om beslutet varit riktigt eller inte. Om politiken jämförelsevis snabbt leder till lyckligt resultat, får man lätt ansvarsfrihet, indemnitet, såsom Bismarck fick år 1866. - Men om det går annorlunda? Om politiken misslyckas? ."

Säkerligen tyngdes den gamle statsmannens hjärta på 1940-talet av denna pinande fruktan: om politiken misslyckas. Han kunde dock, när han lämnade sitt ämbete, konstatera, att hans politik inte hade misslyckats, att han hade erhållit ansvarsfrihet. Han behövde inte denna ansvarsfrihet i sitt eget intresse eller för sitt eget ryktes skull, utan han behövde den för sitt folks skull, det folk, vars öde i en tung tid hade lagts i hans händer.

Paasikivi citerade vid denna tid Snellmans ord: "Misslyckandet är historiens dom." Då, på 1940-talet, fruktade han att Snellmans ord kunde tilllämpas på honom. Då Paasikivi efter en fullödig livsgärning gick bort från vår krets, hade han nått visshet om, att hisotrien inte hade dömt Paasikivi-linjen.

Se vierailu, jonka äskettäin suoritin Neuvostoliittoon, tapahtui niin sanoakseni Paasikiven linjaa pitkin. Vastaanotto oli sydämellinen, neuvottelut olivat asiallisia, avomielisiä ja tuloksellisia. Yleisenä havaintona saattoi panna merkille, että Suomella on hyvä nimi neuvostojohtajien ja neuvostokansan parissa.

Keskusteluissa, joita Moskovassa käytiin, käsiteltiin sekä yleisiä kansainvälisiä kysymyksiä että maittemme välisiä taloudellisia ja poliittisia suhteita. Yhteisesti laadittu tiedonanto sisältää keskustelujen tulokset. Erityistä huomiota kohdistettiin aseistariisuntaan, jossa toivottiin saavutettavan ilman ajanhukkaa todellista edistystä. Torstain vastaanotolla pitämässäni puheessa täydensin tätä tiedonannon kohtaa vakuuttamalla, että Suomi on valmis hyväksymään pisimmälle menevän järkevän ja toteuttamiskelpoisen aseistariisuntaehdotuksen, teki sen mihin valtioryhmään kuuluva valtio tahansa.

Erityista arvoa on annettava sille seikalle, että molemmin puolin todettiin Suomen harjoittaman rauhantahtoisen ja puolueettoman ulkopolitiikan sekä Suomen ylläpitämien ystävällisten keskinäiseen arvonantoon perustuvien suhteiden kaikkiin valtioihin myötävaikuttavan arvokkaalla tavalla kansainvälisen yhteisymmärryksen kehittämiseen ja siten osaltaan maailmanrauhan asian edistämiseen. Käsitykseni on, että tämä yhteinen toteamus merkitsee Suomen ulkopolitiikalle sekä oikeutusta että velvoitusta toimia niin, että tinkimätöntä puolueettomuutta noudattaen voisimme esim. Yhdistyneissä Kansakunnissa tukea sellaista rakentavaa ja yhdistävää työtä, minkä suorittamiseksi tämä maailmanjärjestö on alunperin perustettu. Usein väheksytään Suomen mahdollisuuksia työskennellä YK:ssa rakentavan ja tasoittavan politiikan hyväksi. Mutta YK:ssa on alueeltaan Suomea pienempiä valtioita 53 ja asukasluvultaan pienempiä 40. Varallisuutensa puolesta Suomi kuuluu ehkä 35 ensimmäisen joukkoon; valtiona Suomi on ainakin 45 jäsenvaltiota vanhempi. Nämä ovat tietenkin vain tilastolukuja, mutta osaltaan nekin auttavat sijoittamaan Suomen kohdalleen jäsenvaltioiden saatossa.

Niistä taloudellisista kysymyksistä, jotka neuvotteluissa tulivat esille, mainitsen ensiksi Saimaan kanavaa koskevan sopimuksen.

Vuonna 1958 suostui Neuvostoliitto suomaan Suomelle vapaan kauttakulun Saimaan kanavassa. Kun tätä koskevat neuvottelut eivät olleet vielä johtaneet tulokseen, esitettiin nyt Suomen taholta, että asia koko laajuudessaan otettaisiin uudelleen keskustelujen alaiseksi. Näin tapahtuikin ja keskustelujen päätökseksi saatiin Neuvostoliiton suostumus siihen, että Neuvostoliitto on valmis vuokraamaan Saimaan kanavan neuvostoliittolaisen osan Suomen valtiolle enintään 50 vuodeksi kanavaan liittyvine molemmilla puolilla olevine ranta-alueineen, jotka ovat tarpeellisia kanavan korjaustöitä ja liikennöimistä varten. Myös Uuraan varastoalueen vuokraaminen Suomelle hyväksyttiin.

Mielestäni Saimaan kanava-alueen vuokralle saaminen on erityisesti Itä-Suomen talouselämän nousun kannalta erittäin tärkeä saavutus. Olen tosin ja lukenut nyreitä arviointeja Saimaan kanavan avaamismahdollisuuksista. Jos asiaa tarkastellaan pelkästään taloudelliselta kannalta, ei mielimurheeseen pitäisi olla aihetta. Kanavan kuntoonsaattaminen sellaista liikennettä varten, jota harjoitettiin ennen sotia, tulisi Seppälän komitean keväällä 1956 esittämän halvimman vaihtoehdon mukaan maksamaan 403 milj. mk. Uuraan sataman ja varastoalueen kuntoonpanon kustannukset arvioitiin silloin nousevan 217 milj. mk.

Jo 1920-luvulla valmistui kuitenkin Saimaan kanavan uusimissuunnitelma, joka pantiin työn alle 1927 ja josta sen keskeytyessä 1939 oli ehditty toteuttaa noin 38 %. Uudistetussa kanavassa liikennöivien alusten mittarajat olisivat pituus 65.0 m, leveys 9.6 m ja syvyys 4.2 m. Kanava olisi riittävän suuri Itämeren aluksille. Seppälän komitean laskelmien mukaan kanavan uusiminen tulisi v. 1955 hintatason mukaan maksamaan Suomen puoleiselta osalta 5 150 milj. mk ja Neuvostoliiton puoleiselta osalta 2 400 milj. mk. Jos väylä siirrettäisiin Kivisillansalmeen, lisäisi se kustannuksia 1 320 milj. markalla. Uuraan sataman ja varastoalueen kuntoonsaattaminen tulisi tämän ohjelman mukaan maksamaan 500 milj. mk. Kokonaiskustannusarvio olisi täten n. 9 500 milj. mk. Uudet tutkimukset tulevat aikanaan osoittamaan, mitkä ovat kanavan uusimisen kokonaiskustannukset. Minulla on se käsitys, että kanavasta tulee taloudellisesti kannattava ja että sillä - kun se otetaan käytäntöön, mitä pidän varmana - tulee olemaan erittäin huomattava merkitys Itä-Suomen talouselämän kaikinpuoliselle kehittämiselle.

Toinen taloudellinen kysymys, joka Suomen aloitteesta otettiin esille, oli mahdollisuus saada raaka-ainetta Neuvostoliitosta sen jalostamista varten Itä-Suomeen perustettavassa sahalaitoksessa. Asiasta oli ennen vierailua tiedusteltu Enso-Gutzeitin pääjohtajan vuorineuvos Lehtisen mielipidettä. Neuvostopuoli ilmoitti tuntevansa ymmärtämystä asiaan. Kenelläkään ei luulisi olevan huomauttamista taloudellisesti kannattavan jalostuslaitoksen perustamista vastaan Neuvostoliitosta saatavan raaka-aineen varaan.

Tässä esitettyjen kysymysten edellä olivat kuitenkin neuvottelut Suomen ja Neuvostoliiton välisiin kauppasuhteisiin liittyvistä tärkeistä ongelmista. Ennätysajassa oli valmistunut kauppasopimus vuodeksi 1961. Se on maittemme välisen kolmannen viisivuotisen runkosopimuksen ensimmäinen vuosi ja sopimus merkitsee Suomen ja Neuvostoliiton kaupan jatkuvaa kasvua. Erityisesti on tässä yhteydessä syytä todeta, että neuvostoliiton puolella suostuttiin Suomen esityksiin leipäviljan tuonnin vähentämiseksi siitä mitä runkosopimus edellyttää. Tällaisen esityksen tekeminen oli käynyt tarpeelliseksi sen johdosta, että leipäviljan kotimainen tuotanto kuluvan vuoden hyvän sadon ansiosta on ollut yllättävän korkea. Yhteisymmärryksen saavuttaminen tässä asiassa todistaa, että asiallisilla neuvotteluilla voidaan hankalissakin kauppakysymyksissä saavuttaa molempia puolia tyydyttävät tulokset. Tästä vähennyserästä huolimatta voitiin päästä siihen, että kokonaiskauppamme lisääntyy.

Erityisen huomion kohteena ovat olleet neuvottelut, joita käytiin siitä, miten Suomen ja Neuvostoliiton väliset kauppasuhteet olisi järjestettävä siinä tapauksessa, että Suomi erillisen kaupallisen sopimuksen nojalla, josta luonnos on jo valmiina, liittyy Euroopan vapaakauppaliittoon. Kun Efta-kysymyksemme käsittely jatkuu kansainvälisissä neuvotteluissa, ei Moskovassa solmittua Suomen ja Neuvostoliiton välistä kaksipuolista sopimusta vielä voida saattaa julkisuuteen. Se onkin tehty sillä edellytyksellä, että Suomen suhteet Eftaan saadaan tyydyttävästi järjestetyiksi. Nyt voimme jo kyllä sanoa, että Moskovassa saavutettiin tulos, joka tyydyttää Suomen etuja ja Suomen kansainvälisen aseman asettamia vaatimuksia. Ei ole mikään uutinen, kun tässä yhteydessä palautan mieliin, että Suomen kansainvälinen asema on monessa suhteessa erikoislaatuinen eikä sitä voida ilman muuta rinnastaa jonkin muun maan asemaan maailmassa. Ranskalainen Le Monde -lehti näyttääkin kirjoittaneen Moskovan neuvotteluja käsitellessään, että Suomen osa kahden maailman välillä on vaikea ja kiehtova, mikäli Suomi voi edistää näiden lähentymistä. Me olemme Suomessa erittäin iloisia siitä, että tämä erikoisasemamme on niin lännessä kuin idässä näihin asti tunnustettu ja ymmärretty. Olisin suuresti yllättynyt, jos Efta-maiden kanssa ei ennen vuoden loppua voitaisi allekirjoittaa sopimusta.

Kun Efta-asia on aiheuttanut erityisesti tämän vuoden aikana paljon keskustelua ja kun sen yhteydessä on saatettu julkisuuteen monenlaisia otaksumia ja väittämiä, lienee paikallaan mainita, että viime kesänä käytiin myös alustavia neuvotteluja Neuvostoliiton kanssa kauppasuhteiden järjestämisestä sen varalta, että liitymme erikoissopimuksella Euroopan vapaakauppaliittoon. Nämä neuvottelut sattuivat asiallisesti samaan aikaan kuin täällä käytiin neuvotteluja enemmistöhallituksen muodostamisesta. Oli jo sovittu sekä asiantuntijakeskusteluista että minun matkastani suosituimmuusasiassa Neuvostoliittoon. Nämä suunnitelmat sitten valitettavasti raukesivat ja asia pääsi uudelleen vauhtiin vasta pääministeri Hrushtshevin vieraillessa syyskuun alussa Suomessa. Loppukesällä sitten esitettiin lehdistössämme arvosteluja, että hallitus ei tee asiassa mitään, vaan istuu kädet ristissä. Tähän tiedän sanoa, että asian valmistelutyöt olivat koko ajan käynnissä, mutta näkyviin tuloksiin siinä alettiin päästä vasta syyskuun puolella.

Jos maamme saa, niin kun meillä nyt on syytä edellyttää, vaikeat ulkomaankauppapoliittiset ongelmansa tyydyttävään ratkaisuun ilman että millään suunnalla aiheutuu kaupallisia tai poliittisia häiriöitä, ja kaikki tämä tapahtuu aikana, johon sisältyy pelottava määrä kansainvälistä jännitystä, on tällaista lopputulosta pidettävä erittäin onnellisena. Toinen asia on, että Efta-kysymyksen hoitamista varten tästä eteenpäin sekä taloudellisten etujensa varjelemiseksi maamme tarvitsisi kaikkialla luottamusta nauttivan, toimintakykyisen enemmistöhallituksen. Siihen ei toistaiseksi kuitenkaan ole valitettavasti päästy, vaan nykyinen vähemmistöhallitus on joutunut yllättävän kauan hoitamaan asioita.

Lopuksi haluaisin todeta, että Suomen ja Neuvostoliiton keskinäiset suhteet tulevat jatkumaan ystävällisinä ja luottamuksellisina sillä pohjalla, jonka J.K. Paasikivi loi. Se kyräilevä suhtautuminen, jota silloin tällöin ilmenee Paasikiven linjaa vastaan, on turhaa hyvien voimavarojen tuhlaamista. Paitsi että se sotii kansallista etuamme ja pysyviä tosiasiallisia olosuhteita vastaan, se ei liioin voi koskaan tuottaa poliittisessa käytännössä mitään tulosta.

J.K. Paasikiven linja on Suomen virallinen ulkopolitiikka nyt ja vastaisuudessa.