MAALAISLIITON JA ISÄNMAALLISEN

KANSANLIIKKEEN KANNANOTOT

HELSINGIN YLIOPISTON

SUOMALAISTAMISASIASSA

Kun parlamentaarisen käytäntömme mukaan on katsottava sallituksi se, että hallituksen jäsen, joka jotakin eduskunnalle annettavaa esitystä valtioneuvostossa käsiteltäessä on esittänyt eriävän mielipiteensä ja sen liittänyt valtioneuvoston pöytäkirjaan, myös eduskunnassa saattaa oman käsityksensä julki, olen pyytänyt tässä asiassa puheenvuoron. Olen katsonut sen tarpeelliseksi en suinkaan oman henkilökohtaisen kantani selvittämiseksi, sillä siitähän ovat täällä eräät IKL:n puhujat pitäneet huolta, vaan siksi, että voisin omalta vähäiseltä osaltani hahmotella eräitä suomalaisuustyön vastaisia suuntaviivoja ja tehtäviä niille, jotka eivät voi luottaa IKL:n merimerkkeihin tässäkään asiassa. Mutta olen katsonut olevan puheenvuoroon aihetta myös siitä syystä, että keskustelun aikana on esitetty eräitten asiallisten huomautusten ohella runsaasti täysin perusteettomia syytöksiä hallituksen esitystä vastaan, jotka moitteet tahtoisin torjua.

Ennen kuin käyn yliopistokysymyksen asialliseen tarkasteluun, näyttää kuitenkin siltä, että tähän mennessä käyty ajatustenvaihto antaa aiheen pieneen rajankäyntiin IKL-puolueen kanssa. Yliopistoasian yhteydessä tämä puolue on näet kohdistanut ankaraksi tarkoitetun hyökkäyksen maalaisliittoa vastaan. Me otamme tämän ryöpyn, vaikka se sisältääkin paljon uhkaavia sanoja, varsin levollisesti, kun olemme voineet havaita, että se ei aiheudu suinkaan suomalaiseen sivistystyöhön kohdistuneesta huolenpidosta, vaan ainoastaan puoluetaktisista laskelmista. Rohkenisin sanoa vieläkin enemmän: maalaisliittoon tässä asiassa suunnattu hyökkäys on johtunut suuressa määrin samasta syystä, joka sananlaskun mukaan pakottaa hukkuvan tarttumaan oljenkorteen. Onhan näet tunnettua, että IKL-puolueen piirissä alkaa usko ns. kansallisen vallankumouksen tulemiseen uhkaavasti järkkyä. Onpa havaittavissa epäilyksen hengen voittavan alaa yksin vihittyjenkin parissa. Väsytään odottamaan kevättä, joka ei koskaan tule. Puolueen toimintaa häiritsevät vakavalaatuiset sisäiset erimielisyydet, niin kuin sanomalehdistä olemme saaneet lukea ja niin kuin suljetuissa salaseuroissa aina ennen pitkää käy. Työläisystävyydellä keikarointi vieroittaa jatkuvasti porvarillisia aineksia puolueesta. Samaan johtaa myös puolueen ja sen lehdistön taloudellisen aseman tukemiseksi harjoitettu pakkoverotus, joka tahtoo lopettaa uskollisimpienkin uhrialttiuden. Tällaisissa oloissa puolueen johto pyrkii epätoivon vimmalla etsimään keinoa, jolla painunutta mielialaa nostetaan, sillä allapäin oleva vallankumouspuolue, se tiedetään, elää aina lopun alkua. Tässä valaistuksessa on ymmärrettävä se teennäinen riehunta, jota IKL harjoittaa yliopistoasian ympärillä. IKL:n toiminta ei suinkaan johdu suomalaisen kansanaineksen todellisen edun valvomisharrastuksesta. Siitähän on valaisevana osoituksena mm. ed. Simojoen vertojaan hakeva tarjous ruotsalaisten professorien lukumäärän lisäämisestä, jos vastalahjana osakuntapakko säilytettäisiin. Ne miehet, jotka vaativat yliopiston suomalaistamista, ovat valmiit samassa hengenvedossa lisäämään ruotsalaisten professorien määrää, jos voisivat sillä ostaa suomalaisuuden kannalta merkityksettömän, mutta puoluepoliittisesti ehkä hyvinkin tärkeän edun. Tämä on sellaista menettelyä, että mieleni tekee, ed. Simojoki, lainata julmat sanat teidän fraseologiastanne: "Älkää asettako kansakunnan pyhimpiä arvoja vaihetuspöydälle." (Ed. Salmiala: Onko tuo ministerin arvon mukaista!)

IKL:n hyökkäys, kuten asiaan kuuluukin, on kohdistunut maalaisliittoa vastaan, jonka kaihotut jäsenmassat ovat vielä valtaamatta. Mutta maalaisliiton asema tässä asiassa kestää hyökkäyksen, sillä menettelymme asiallinen tarkastelu osoittaa, kuinka maalaisliitto käyttää tämänkin tilanteen suomalaisuuden edistämiseen. Valtiolliset voimasuhteet ovat valitettavasti sellaiset, että maalaisliiton ohjelmaa yliopistoasiassa ei voida tällä kertaa kokonaan toteuttaa. Mutta tämän seikan vuoksi, niin taktisesti helppoa ja houkuttelevaa kuin se saattaisikin olla, ei voida jättää tekemättä sitä, mitä suomalaisen yliopisto-opetuksen hyväksi voidaan tehdä. Kun IKL alituiseen pyrkii osoittamaan, että maalaisliiton ja IKL:n välillä on suuri ero tässä asiassa niin kuin yleensäkin, niin me sen ilolla tunnustamme. Ero on siinä, että IKL huutaa suomalaisuuden puolesta, kun taas maalaisliitto tyytyy tekemään työtä sen edistämiseksi. Tällainen työnjako meillä on tässä niin kuin yleensäkin, ja me rohkenemme luottavaisin mielin jättää harkitsevan suomalaisen kansan ratkaistavaksi, kumpi kannanotto on hedelmällisempi ja rakentavampi. (Ed. Räisänen: Kovasti kaivaa!)

Maalaisliiton periaatteellinen kanta yliopistoasiassa on selvin sanoin lausuttu puolueohjelmassamme: "Yliopisto on suomalaistettava." Tämä vaatimus, jonka perusteena on tieto siitä, että -- puolueohjelmamme sanoja käyttääkseni -- "jokaisen valtion olemassaolon ja menestyksen ehtona on voimakas kansallinen sivistys", säilyy ohjelmassamme, eikä sitä mikään mahti sieltä kykene poistamaan, ennen kuin vaatimus on toteutettu. Siihen pyrkiessämme me tilanteen niin vaatiessa voimme käyttää myös osittaisparannuksien tietä, koskapa kaikki tai ei mitään-ohjelman noudattaminen voisi olevissakin oloissa vähentää suomalaisen sivistystyön mahdollisuuksia monien vuosikymmenien ajaksi. Niinpä ymmärrämmekin, että nyt käsillä oleva hallituksen esitys puutteistaan huolimatta kuitenkin voi, vieläpä verraten huomattavalla tavalla, merkitä parannusta suomalaiseen yliopisto-opetukseen. Mutta yhteiskuntaelämässä aina esiin tulevan kehityksen, sanottakoon sitä vaikka luonnolliseksi kehitykseksi, tuntemattomuutta todistaa sellainen olettamus, että nyt hyväksyttävä järjestely tulisi olemaan muuttamattomasti voimassa. Näin ei asianlaita suinkaan ole. Yliopisto-olojen järjestely hallituksen esityksen pohjalla ei voi olla pysyvä, koska se ei kykene luomaan riittävän lujaa ja hedelmällistä perustaa suomalaiskansallisen sivistystyön jatkuvalle voimistumiselle. Jos lähimmässä tulevaisuudessa olisi ollut mahdollista saada aikaan yliopisto-olojen kokonaisjärjestely yliopiston suomalaistamiseksi, jolloin ruotsinkielinen yliopisto-opetus olisi siirretty Åbo Akademihin, ei nyt esillä olevaa parannusta olisi syytä hyväksyä. Mutta olevissa oloissa olisi sulaa mielettömyyttä jarruttaa hyödyllisten korjausten toimeenpanoa. Samalla on syytä lausua, että ruotsalaisista itsestään suuressa määrin riippuu, kuinka nopeasti ja kuinka voimakkaana vaatimus yliopisto-olojen muuttamisesta taas nousee esille. Ruotsalaiset professorit joutuvat yliopistossa työskentelemään yhdessä suomalaisen enemmistön kanssa. Jos ruotsalaisten professorien menettely on omiaan sopuisaa yhteistyötä häiritsemään ja jos he pyrkivät vastustamaan niitä toimenpiteitä, joilla yliopiston kansallista luonnetta pyritään tehostamaan ja yliopiston kansallisen tehtävän täyttämistä helpottamaan, on varmaa, että vaatimus yliopiston suomalaistamisesta saa piankin käytännöllisiä ilmaisumuotoja.

Olen katsonut tarpeelliseksi lausua tässä julki maalaisliiton periaatteellisen kannan, vaikka se on muutenkin tunnettu. Olen tehnyt sen siksi, että IKL nimenomaan yliopistoasian yhteydessä on pyrkinyt monopolisoimaan itselleen suomalaisuuden hyväksi tehdyn työn. IKL:n johto on tässä tosin toiminut vastoin parempaa tietoa, mutta jotkut asiaa pinnallisesti seuraavat henkilöt ovat voineet ottaa IKL:n taktiset vuodatukset todesta. Kyllä IKL:n johto hyvin on selvillä siitä, että niin kuin maalaisliittoon tässä maassa on täytynyt monesti ennenkin turvautua suomalaisuusasiassa, niin tulee myös vastaisuudessa tapahtumaan. Mahtavatkohan ne IKL:n kellokkaat, joiden puheet nyt ovat herjausta täynnä, hävetä, kun heidän on suomalaisuusasiaa käytännöllisesti eteenpäin vietäessä taas pakko alistua maalaisliiton johdettavaksi. IKL tosin sanoo nyt yksin ajavansa suomalaisuuden asiaa, mutta on väärin uskotella suomalaisuuden vastustajille sellaista, että suomalaisuusasia olisi täällä tosiaan niin heikoissa kantimissa kuin IKL:n varassa. Kyllä suomalaisuusasia on paljon vankemmalla pohjalla. Ja lujaksi tekee pohjan nimenomaan se, että Suomen talonpoikaisväestö ja sitä edustava puolue uskollisena kansalliselle perusluonteelleen on suomalaisuustyön takana ja tukena.

Kun IKL on viime päivinä nähnyt paljon vaivaa maalaisliiton kannan johdosta, saattaa olla paikallaan tarkastella sitä merkitystä, mikä IKL:n toiminnalla yleensä on suomalaisuuden asian edistämiselle. Tällöin voimme todeta, että kansallisuusasialle olisi ollut arvaamaton hyöty, jos IKL olisi pysynyt samalla kannalla, jolla sen edeltäjä ja sen huomatut kansanedustajat, niin kuin Kares, Simojoki ja Ala-Kulju, olivat vuonna 1930, siis selvän linnarauhan kannalla. Se seikka, että kansanvallan vastainen puolue, tai niin kuin ed. Kares täällä on sanonut, fascistipuolue, ottaa kansallisuusasian keppihevosekseen, saattaa tietenkin kansallisuusasian sellaisenaan epäluulon alaiseksi laajoissa kansanvaltaisissa piireissä, jotka eivät usko Nasaretista tulevan mitään hyvää. Tämä on luonnollisesti väärä kanta, eihän lasta saa heittää pois pesuveden mukana. Mutta seuraus on kuitenkin ollut, että suomalaisuusasia on kärsinyt paljon sen johdosta, että IKL on sen ottanut ohjelmaansa. Tämä on suorastaan traagillinen seikka, nimenomaan sen vuoksi, että IKL:n piirissä on runsaasti täysin vilpitöntä ja puhdasta suomalaisuusharrastusta ja -innostusta eritoten ylioppilasnuorison parissa. (Oikealta: Kuuluuko tämä asiaan?)

Suomalaisuuden edistämiselle ei ole ollut onneksi, että se on eräissä piireissä rekisteröity samojen aatteiden joukkoon, joita IKL pyrkii ajamaan, vaikka suomalaisuuden asia on periaatteeltaan läpeensä kansanvaltainen. Yhteiskunnallisestihan suomalaisuusliike liittyy mitä läheisemmin talonpoikien ja työväen valtiollisen ja taloudellisen vaikutusvallan nousuun. Se on kohdistanut vaikutuksensa varsinaiseen suomalaiseen kansaan, sen sivistykselliseen ja valtiolliseen kohottamiseen, ja jos sen on ollut pakko tähän pääsemiseksi puuttua johonkin ruotsalaisen väestönosan etuoikeuksiin, on koskettu -- varsin hellällä kädellä -- ruotsalaisen yläluokan etuoikeuksiin, kun taas varsinaisen ruotsalaisen kansan oikeudet ovat saaneet olla rauhassa, niin kuin saavat olla rauhassa vastaisuudessakin. Suomalaisuusliike yhä edelleenkin on luonteeltaan kansanvaltainen liike, vaikka se seikka, että IKL on sitä pyrkinyt ajamaan, antaa siitä vääristellyn kuvan. (Ed. Salmiala: Mutta Kekkonenhan on suositellut diktatuuria!) Jaa, diktatuuri! Täällä on luettu muutamia otteita minun Demokratian itsepuolustus-nimisestä kirjastani ja haluttua ruokaa on ollut nimenomaan kohta, jossa minä pelottelin vasemmistoa sillä, että ellei kansallisuuskysymystä ajoissa ratkaista, silloin voivat tähän maahan perustaa IKL:n diktatuurin. (Eduskunnassa välihuutoja.) Mutta kun asianlaita oli sillä tavalla, että teitä ei kukaan pelännyt, niin tämä minun laskelmani kärsi haaksirikon. (Eduskunnassa naurua.) Ja minun täytyy myöntää, että tästä lähtien ei IKL:llä kyetä ketään säikyttelemään. (Eduskunnassa välihuutoja.)

Esillä olevan hallituksen esityksen ja sen pohjalla valmistetun lakiesityksen arvostelu edellyttää kannanottoa kahteen keskeiseen kysymykseen. Ne ovat: 1) onko nykyinen yliopistolaki, v:ltä 1923 suomalaisuuden kannalta parempi kuin hallituksen esitys, ja 2) estääkö esillä olevan ehdotuksen hyväksytyksi tuleminen myöhemmin mahdolliseksi käyvän suomalaisuuden kannalta edullisemman ratkaisun.

Kun ensiksi mainitsemaani seikkaa tarkastellaan, on syytä heti aluksi mainita, että IKL:n ryhmän taholta on vastattu tähän kysymykseen myönteisesti. Ed. Kares pyrki nykyistä yliopistolakia suorastaan ylistelemään, arvattavastikin sen vuoksi, että hän oli aikoinaan ollut sitä hyväksymässä. Tämä tosin tapahtui -- sen ehätän ed. Kareksen puolustukseksi oitis sanomaan -- aikana, jolloin suomukset eivät vielä olleet pudonneet hänen silmistään ja jolloin hän kokoomuksen johdolla asteli puoluejärjestelmän upottavassa suossa. (Ed. Kares: Aivan!) Mutta monet muut kansalaiset ovat vakaasti sitä mieltä, että hallituksen esitys olisi nykyisen yliopistolain huononnus, ja näihin on luettava myös vanha peloton ystäväni ja taistelutoverini, professori Heiskanen. Ainakin joitakin niistä, jotka luulevat hallituksen esitystä nykyisen yliopistolain huononnukseksi, on tähän luuloon johdattanut IKL:n tietoisen valheellinen kauhupropaganda. Todistukseksi siitä, että IKL itse on selvillä asian oikeasta tilasta, sallittakoon minun mainita, että ed. V. Annalan ym. v:n 1933 valtiopäiville jättämässä lakialoitteessa n:o 7 on nykyinen yliopistolaki tuomittu niin kelvottomaksi, että kiveä ei ole jätetty kiven päälle. Nyt poliittinen tarkoituksenmukaisuus on johdattanut asiat siihen, että nykyinen yliopistolaki IKL:n mielestä ei ole vain mukiinmenevä, vaan vieläpä puolustettavakin. (Oikealta: Parempi!) Tarkastetaan myöhemmin, onko se parempi vai ei. (Oikealta: Sitä myöhempää ei tule!) Minä tarkastan sen tässä.

Kun IKL on pyrkinyt ylimalkaisin väittein tekemään uskottavaksi, että hallituksen esitys on nykyisen yliopistolain huononnus, pakottaa se yksityiskohtaisesti vertaamaan yliopistolakia hallituksen esitykseen. Silloin havaitsemme ensiksikin, että hallituksen esityksen mukaan suomenkielistä opetusta annetaan kaikissa varsinaisissa opinto- ja tutkintoaineissa. Tämä merkitsee toisin sanoen sitä, että suomalainen opiskelija saa kaiken yliopisto-opetuksensa omalla äidinkielellään. Näin on saavutettu päämäärä, jonka toteutumista ei nykyistä yliopistolakia laadittaessa rohjettu ajatellakaan. Sitä ei ajatellut edes ed. Kares. Nykyinen yliopistolaki rakentuu kaksikielisyyden periaatteelle, jonka mukaan jokaisen ylioppilaan tulee yhtäläisesti kyetä nauttimaan opetusta sekä suomen että ruotsin kielellä. Hallituksen esitys taas toteuttaa yliopiston suomalaistamisen siinä suhteessa, että kaikki suomalaisen ylioppilaan tarvitsema opetus annetaan hänen omalla äidinkielellään. Hallituksen esitys siis poistaa pahimman epäkohdan, joka suomalaisen ylioppilaan käytännöllisen opiskelun tiellä on ollut, ja poistaa sen lopullisesti. On pidettävä mielessä, että ylioppilasnuorison taistelu nykyistä yliopistolakia vastaan aiheutui siitä opintoja hidastuttavasta seikasta, että suomalaisen ylioppilaan oli pakko turvautua osalta ruotsinkieliseen opetukseen. Vasta tästä se täysin oikeutetusti laajeni tietoiseksi vaatimukseksi, että maan korkein opinahjo on suomalaistettava, koska kansallisen sivistyksemme kehittäminen sitä edellyttää.

Nyt voidaan saavuttaa eräs suomalaisuusliikkeen käytännöllinen päämäärä. Meillä ei ole varaa sitä hylätä sen vuoksi, että periaatteellinen päämäärä sellaisena kyllä erittäin tärkeä -- on mahdoton nyt saavuttaa. (Oikealta: Mitä varten mahdoton?) Miten teidän aloitteidenne ja maalaisliiton aloitteiden on käynyt viime aikoina, sen te tiedätte varsin hyvin (Oikealta: Antakaa oikea esitys !)

Yliopiston virkakieli on hallituksen esityksen mukaan suomi, kun taas nykyisen yliopistolain mukaan se on suomi tai ruotsi. Vaikka hallituksen esitykseen sisältyykin erinäisiä poikkeussäännöksiä ruotsalaisten professorien ja opiskelijain osalta, on periaatteellinen ero nykyisen yliopistolain ja hallituksen esityksen välillä erittäin suuri. Hallituksen esityksessä ilmenevä periaate merkitsee samaa kuin jos säädettäisiin, että Suomen tasavallan virallinen kieli on suomi ja ruotsin kielellä on vähemmistökielen oikeudet. Sen pitemmälle ei kielilaista puheen ollen kukaan ole pyrkinyt. Yliopiston kohdalla tämä periaate on nyt ilmaistu ja suurin piirtein toteutettukin. Kenties niiden ylioppilaiden joukossa, jotka äskettäin olivat viheltämässä opetusministeri Hannulalle, oli myös se mies, joka joskus tulevina vuosina kirjoittaa historian suomen kielen oikeuksien kehityksestä. Siinä hänen on todettava, että juuri opetusministeri Hannula antoi eduskunnalle esityksen, jossa ensimmäisen kerran toteutui periaate suomen kielen isäntäasemasta tässä maassa. Jos historian tekijä vaikenee siitä, että opetusministeri sai tälle esitykselleen suomalaisten ylioppilaitten vihellykset, niin on vaikeneminen hyvin ymmärrettävää häveliäisyyttä.

Henkilökohtaiset professorit ja dosentit saavat nykyisen yliopistolain mukaan itse valita opetuskielensä. Nykyään on yliopistossa noin 50 ruotsinkielistä henkilökohtaista professoria ja dosenttia. Hallituksen esityksen mukaan heidän on alistuttava luennoimaan suomeksi sen suunnitelman puitteissa, minkä konsistori opetuksen tarpeet huomioon ottaen on tehnyt.

Alustavissa ja valmistavissa oppijaksoissa on nykyisen yliopistolain mukaan oleva myös ruotsinkielistä opetusta. Hallituksen esityksen mukaan on alustava ja valmistava opetus oleva suomenkielistä lukuun ottamatta l5 ruotsinkielisen professorin antamaa opetusta.

Yliopiston suomalaisten opettajien kielitaitovaatimuksia on huomattavasti helpotettu. Tämän perusteella on suomenkielinen professori oikeutettu kuulustelemaan ruotsinkielisetkin ylioppilaat suomen kielellä. Tähän asti se on tapahtunut ruotsiksi.

Yliopiston ruotsinkielinen opetus on rajoitettu siihen, mitä 15 professoria antaa, ja huomattava on, että heidätkin voidaan velvoittaa antamaan opetusta myös suomen kielellä. Myönnän, että ruotsinkielisten professorien lukumäärä on liian suuri. Henkilökohtaisen käsitykseni mukaan asiallisesti parhain ratkaisu olisi ollut saavutettavissa konsistorin esityksen pohjalla, ja käsitän, että 8 ruotsinkielistä professoria olisi riittävä määrä. Onhan myönnettävä, että lääketieteellisen tiedekunnan 2 professoria eivät kykene huolehtimaan ruotsinkielisestä opetuksesta lääketieteellisessä tiedekunnassa. Ruotsinkielisten professorien sijoittaminen lainopilliseen tiedekuntaan ei liioin vastaa käsitykseni mukaan opetuksen vaatimuksia, niin kuin pian käytännössä tullaan havaitsemaan. Mutta vaikkapa ruotsinkielisten professorien lukumäärää voidaankin arvostella, on merkityksellisenä voittona tämänkin asian kohdalla pidettävä sitä rakennetta, joka professorien lukumäärää koskevassa lainkohdassa on saatu aikaan. On näet huomattava, että ruotsinkielisten opetusta ei voida laajentaa, vaan sen ylimmäismäärä on kiinteästi säädetty lailla. Käytännössä tämä merkitsee sitä, että eduskuntapäätöksellä ei ruotsinkielisten professorien lukumäärää eikä ruotsinkielistä valmistavaa opetusta voida lisätä. Se olisi mahdollista vain lakia muuttamalla. Mutta siinäkin tapauksessa, että haluttaisiin lahjoitusvaroilla perustaa ruotsinkielisiä opettajantoimia yliopistoon, se voitaisiin sallia vain lakia muuttamalla. Tämän järjestelmän rakenteellinen vahvuus on erityisellä tyydytyksellä pantava merkille.

IKL on nimenomaan ruotsinkielisten professorien lukumäärään kiinnittänyt suurta huomiota. Tavallaanhan niin teki myös ed. Simojoki tarjotessaan niitä lisää. Mutta jos vertaillaan nykyistä yliopistolakia ja hallituksen esitystä toisiinsa, niin huomataan, että nykyinen yliopistolaki on tässäkin suhteessa huonompi. Ns. vaihtuvien professorien systeemi vakiinnuttaa nykyisen yliopistolain mukaan yliopistoon vähintäan 15 ruotsin kielellä luennoivaa professoria. Olen kuullut ed. Salmialan esittävän, että tätä minimiä ei nykyisessä yliopistolaissa olisi.

Tyydyn viittaamaan jo aikaisemmin mainitsemaani ed. V. Annalan ym. jättämään lakialoitteeseen n:o 7, jonka perusteluista luetaan: "Kaikkiaan 15 aineessa tulee olla kaksi rinnakkaista professorinvirkaa, joista toisen haltijan tulee luennoida suomeksi, toisen ruotsiksi." Aloitteen alta tavataan myös ed. Salmialan silloinen nimi. Mutta vaikka nykyisen yliopistolain ja hallituksen esityksen mukaan ruotsin kielellä luennoivien professorien lukumäärä on sama, on nykyinen yliopistolaki siinä suhteessa huonompi, että eduskuntapäätöksillä tai yksityisten lahjoitusten varassa voitaisiin perustaa mielin määrin uusia ruotsinkielisiä professorinvirkoja yliopistoon.

Kuten jo mainitsin, ruotsinkielisten professorien lukumäärä on suuri, ja sitä on varmaan monen maalaisliittolaisen ollut vaikea sulattaa, varsinkin kun he tietävät, että aikoinaan sisältyi 7 professuuria konsistorin ehdotukseen. Mutta mitalin toisen puolen valaisemiseksi on mainittava, etta hallituksen esitys on voinut estää monessa suhteessa ratkaisevasti huonomman lain syntymisen. Sitä paitsi ansaitsee maininnan, että Akateemisen Karjala-Seuran v. 1926 julkaisemassa lentokirjassa Suomalainen valtionyliopisto, joka on tässä edessäni, tehdään ehdotus 16 ruotsalaisen professuurin perustamisesta seuraavissa tieteissä: filosofia, historia, estetiikka ja kirjallisuus, klassinen filologia, germaaninen ja romaaninen filologia, kansantaloustiede, pedagogiikka ja ruotsin kieli sekä matematiikka, fysiikka, kemia, eläintiede, kasvitiede, geologia ja mineralogia, maantiede ja tähtitiede. On myönnettävä, että ei ole suuri ero sen, jota silloin toivottiin, ja sen välillä, mikä 10 vuoden perästä on voitu saavuttaa -- vain 1 professuurin -- mutta ero on kuitenkin parempaan päin.

Olen tässä käsitellyt eräitä seikkoja, joiden nojalla voidaan tehdä johtopäätökset siitä, onko nykyinen yliopistolaki suomalaisuuden kannalta epäedullisempi kuin hallituksen esitys, niin kuin on väitetty. Olen nähdäkseni kyennyt osoittamaan, että hallituksen esitys puutteistaan huolimatta tietää monessa erittäin merkityksellisessä suhteessa parannusta suomen kielen asemaan ja kykenee lisäksi turvaamaan sen, että ruotsinkielinen opetus yliopistossa tilapäisten poliittisten seikkojen vuoksi tai ruotsalaisen pääoman avulla ei pääse kohtuuttomasti lisääntymään.

Toinen kysymys, johon on vastaus annettava, koski sitä, estääkö hallituksen esitys yliopistoasian myöhempää ratkaisua. Tällaisen käsityksen ovat esittäneet mm. Suomalaisuuden Liitto ja Peltomies-lehti. Tietenkin on selvää, että jos jokin huutava epäkohta on jatkuvasti olemassa, niin se kaiken järjen nimessä ennen pitkää korjataan. Näin ollen saattaa joissakin oloissa olla asiallisestikin oikein, jos estetään vähäisemmät korjaukset, jotta perusteellisempi muutos voidaan nopeammin saada aikaan. Käsitykseni mukaan esim. v:n 1935 ylimääräisten valtiopäivien aikana esillä ollut hallituksen esitys oli siinä määrin suomalaisuudelle epäedullinen, että niitä korjauksia, joita se olisi eräissä vähäisemmissä kohdissa tietänyt, olisi ollut kohtalokasta hyväksyä. Kun täällä on luettu otteita eräistä kirjoituksistani, on ollut kyseessä nimenomaan Kivimäen hallituksen esitys v:lta 1935. Mutta jos tarkastellaan esillä olevaa hallituksen esitystä, niin on vastustajienkin pakko tunnustaa, että siinä ei ole yhtäkään järjestelyä, joka olisi suomalaisuudelle epäedullisempi kuin nykyinen yliopistolaki. Toiselta puolen siinä on monia kohtia, jotka muodostavat käännekohdan suomalaisen yliopisto-opetuksen alalla. Kun suomalaisuuden kannalta asiaa tarkastellaan, on huomattava, että lakiesitys sisältää paljon sellaista, joka on saavutus sinänsä. Sitä paitsi siinä ei luoda mitään sellaista järjestelyä, joka voisi estää yliopiston suomalaistamisen, jos se joskus voidaan toteuttaa. Päinvastoin se tasoittaa tietä siihen. Sen vuoksi on empimättä vastattava, että hallituksen esityksen hyväksyminen ei estä yliopistokysymyksen kerran tapahtuvaa kokonaisratkaisua eikä inhimillisesti katsoen sitä viivästytäkään.

Kun siis nyt esillä oleva lakiesitys tietää suomalaisen yliopisto-opetuksen aseman huomattavaa paranemista eikä ole omiaan ehkäisemään yliopiston kerran tapahtuvaa suomalaistamista, on tarkastelun lopputulos se, että lakiesitys eräistä puutteistaan huolimatta, jotka eivät ole olleet maalaisliiton poistettavissa, on hyväksyttävä. Ja kun nyt ilmeisesti tätä lakia vastustavat toiselta puolen IKL ja toiselta puolen ruotsalaiset, niin tuntuu se olevan osoituksena siitä, että maalaisliitto on oikealla tiellä silloin, kun se hyväksyy esillä olevan lakiesityksen. (Ed. Kares: Veitsenterällä kulkee!)