13
YLIOPISTOON. YHTEYDENPITOA KOTIIN. ANKARA LUKUVUOSI. KIHLOIHIN. TUTKINTO JA TOIMI. AATTEITA, TOVEREITA, VAIKUTTAJIA. AVIOLIITTO 1926. KAKSOSPOIKIEN SYNTYMÄ 1928. ISÄN KUOLEMA.
Alun perin olin suunnitellut ryhtyväni metsänhoitajaksi, edelleen seuratakseni isääni, metsätyömiehestä aloittanutta metsätyönjohtajaa, jonka mukana olin niin monet kesät ollut hänen töissään. Mutta myöhempää suuntautumistani juridiikkaan, josta on jo ollut puhetta, tukivat myös vanhemmat toverini. Sanoivat sen minulle metsätöitä paremmin sopivan. He sen muka ymmärsivät ja tiesivät, koska minut tunsivat. Ja minusta oli hyvä kuulla monienkin mielipidettä, tärkeässä asiassa. Nyt, kun syyskuussa 1921 muutin Helsinkiin aloittaakseni opinnot Helsingin Yliopistossa, oli uran valinta niin perusteellisesti mietittynä, että asia oli selvä, kirjoittauduin lainopilliseen tiedekuntaan. En ole ratkaisua katunut, työtä ja tehtäviä on riittänyt niin, että uusia on aina ollut tulossa ja samaan aikaan päällekkäinkin. Niillä on taipumus kasautua. Minä en tätä jo ylioppilasaikana alkanutta tehtävien moninaisuutta niinkään hakenut, tarkoituksena oli valmistua niin vihaisesti kuin suinkin. Pyrkimystäni tosin haittasi opintojen rahoitukselle välttämätön ansiotyö. Kodin varoja ei ollut tukena, vaikka isäni eli vielä vuoteen 1928. Hän alkoi jo sairastella, ja senkin takia olisi ollut kiire näyttää kotiväelle, että edistyn. Kirjeitse pysyin kotoisen elämän tapahtumien tasalla ja niissä osallisena. Kotoa tuli ruokalähetyksiä, hyvin tervetulleita -- kun ne järkevästi liitettiin asuintoverini Kaarlo Hillilän saamien pakettien antimiin, niin aina riitti vähäksi aikaa nuorille miehille evästä. Isän terveydentila oli nyttemmin pysyvän huolen aihe. Ensimmäisellä kevätlukukaudella olen tiedustanut asioita sisareltani: "Isä kirjoitti, että hän on viime aikoina huomattavasti parantunut. Kirjoitahan, Siiri, onko siinä perää. Ahaa on, mutta ei ole juuria. Kysy myös, että jos häntä joku erikoisesti vaivaa niin käyn spesialistin luona. Kirjoittakoon myös tarkalleen, mitä pitää selittää ja mitä kysyä. Jos vielä tarvitsee käydä. Vieläkö isä sanoo: rrrimpsu, rrrauta, rrraha. -- Äidille selitä, että suolasenlaista se voi oli, mutta kohta se on kaikki. Siis hyvin lipuu. Hyvin olen voinut." Niin kuin alumpana tuli mainituksi, alkoi isä sairastumisensa jälkeen ankaroitua suhtautumisessaan tavalliseen elämänmenoon. Niinpä minun oli tuon saman lukuvuoden toukokuussa yritettävä puhua sisareni puolesta isälle ja äidille . . . jotta nämä päästäisivät tytön luokkaretkelle. "Siiri on minua pyytänyt kirjoittamaan rakkaalle kotiväelleni siitä sanomattomasta asiasta, että hänet on kielletty lähtemästä mukaan luokkaretkelle ensi sunnuntaina Vuokatille, pyytänyt kirjoittamaan ja vaikuttamaan siihen suuntaan, että hänen syvä toivomuksensa päästä retkelle saisi armon ankaran isän ja lempeän äidin sydämissä ja silmissä ja pyyntö otettaisiin yhtiöön." Siiri-sisareeni minulla säilyi läheinen suhde Kajaanista etelään siirryttyäni. Häneltä oli saatava selko vanhempiemme elämästä ja voinnista, sillä itse he olivat vastahakoisia kertomaan mitään ikäviä uutisia, jotka olisivat voineet minua toimissani häiritä. Siiri hoiti myös käytännön asioitani Kajaanissa, etsi ja lähetti tavaroita ja papereita. Ja kuuli tyttö rukka myös kunniansa, jos jotain unohti. Hänen piti tietää mitä tarvitsin. Kerrankin, kun alkupuolella syyskuuta 1924 olin mennyt Kangasniemelle äidin kotitaloon lukemaan eikä Siiri älynnyt lähettää puhtaaksi kirjoittamiaan kansantalouden knoppejani heti, sai hän kiukkuiset moitteet ynnä luvan arvata miksi saan reput jos saan. Veljeni Jussi, kuopus, oli minua sen verran nuorempi, että pyrki pysymään mielessäni pienenä poikana, jonka aikuistuminen sitten oli melkeinpä yllätys. Isoveljellisesti kehottelin häntä lukemaan ja vallan isällisesti lupasin pikku palkintoja hyvistä suorituksista, mutta osasin myös neuvoa olemaan masentumatta, jos tulokset eivät aina olleet parhaita. Olihan minulla omakohtaista kokemusta siitä, etteivät koulussa saavutetut menestykset sen seinien ulkopuolella enää suuria merkinneet. Koulussa hän kerran päätti ettei hän koko ikäänsä kulje Uunona. Hänen etunimensä olivat Uuno Johannes ja hän päätti ruveta Jussiksi. Aikanaan hän valitsi itselleen upseerin uran. Emme myöhempinäkään vuosina joutuneet kovin useasti tapaamaan, mutta kirjeyhteydessä olimme. Upseerinura sopi hänelle, hänestä tuli velvollisuudentuntoinen ja valistunut ammattikuntansa edustaja. Politiikasta meillä saattoi olla erilaiset käsitykset joissakin asioissa, mutta ei suurissa kysymyksissä. Esimerkiksi sosiaalisen tasavertaisuuden tärkeyden Jussi tajusi täysin ja ymmärsi sen vaatimat kustannukset, niin paljon puutteita kuin upseerina havaitsikin olevan varoja kysyvällä maanpuolustuksen alalla. Jussi osallistui molempiin sotiin, kunnes jatkosodassa haavoittui menettäen näkönsä.
Kesän ja syksyn 1924 jouduin työskentelemään Kajaanissa. Lukeminen työn ohessa olisi sinänsä siellä sujunut yhtä hyvin kuin Helsingissäkin, koska luennoilla käyminen ei ollut opiskelulle välttämätöntä. Luin kirjat, selvitin asiat ja yritin tenttiä. Mutta minulla oli vahvoja syitä pyrkiä Kajaanista takaisin etelään, sillä näinä aikoina vakiintui seurusteluni Sylvi Uinon kanssa. Hän oli tullut muutamaa vuotta varhemmin Etsivän Keskuspoliisin palvelukseen kanslistiksi ja yhteinen työpaikka tutustutti meidät toisiimme. Kesällä 1925 menimme kihloihin. Opiskeluun oli saatava vauhtia ja pitempää vetoa, joten hain toimestani virkavapautta koko vuodeksi 1925. Tein laudaturtyötäni, ja syksystä alkaen kiristin lukemisen tahtia yhdessä Kaarlo Hillilän kanssa, joka oli paitsi työtoveri, asuintoveri ja ystävä myös kilpakumppani valmistumisen loppusuoralla. Siinä lukemisessa oli tosiaan urheilusuorituksen tuntua. Kilpailun katkaisemiseksi me Hillilän kanssa sovimme eräänäkin kesänä, että kumpikaan ei lue, mutta kun syksyllä sitten tapasimme, oli kummallakin samat kirjat tenttiä varten selvinä. Välähdys kirjeestä kotiväelle virkavapausvuoden tammikuun lopulta kertoo, että opinnot ovat nyt tiukassa otteessa: "Niin, luettuapa vain on tullut, sillä ei tässä muuhun ole juuri aikaa riittänyt. Keskimäärin tulee luettua 7--9 tuntia päivässä ja hyvähän se on sekin. Joskus voi mennä 10 tuntiin. Aamuisin alkaa hitsi klo 1/2 8 tienoissa ja herätyskello herättää räminällään meidät vähää ennen 7 aamulla. Kukapa teistä uskoisi sitä minusta, joka aina tähän saakka olen ollut illan virkku, aamun torkku. Se tapa talon hävittää ja siksi olenkin tullut aamun virkuksi. Saa nähdä auttaako sekään. Luja aikomuksemme on mennä ensi kuun loppupuoliskolla siihen kaamoittavaan siviilin tenttiin, josta niin paljon pelottavia jutteluita sen ankaruudesta kuulee. Saa nyt sitten nähdä miten siinä käypi." Tästä puolen ovat Kajaanin-kirjeissä ensi sijalla lukemisen kiire, menestys tenteissä tai epäonnistuminen, ja ennen kaikkea jäljellä olevat, opintokirjasta vielä puuttuvat tentit, joista merkintöjä kertyy tuskastuttavan hitaasti. Rankan vuoden toukokuussa on tämmöistäkin kerrottavaa: "Samalla kun aluksi ilmineeraan yhden pahan asian, että sain takaisin rikoksen tentin siellä eilen 5 ja 1/2 tuntia kestettyäni ja noin 4 tuntia oivallisesti osattuani, mutta huonon tuurini takia silmätikuksi jouduttuani ja siten tentin loputtua jääneeksi todettuna, ilmotan että koetan uusia siviilin t.k. lopulla, niin että en joudu kotiin ennenkuin t.k. viimeisinä päivinä. Eihän tuo mikään hyvä asia tuo jäänti ollut, mutta ei se nyt kovin suurta hallaa tee, sillä saahan sen ensi syksynä päästää aivan kirkkaasti sitten menemään. Hillilän Kalle pääsi, joten hän kerkiää jättää minua parilla tentillä, mutta sehän ei minun asiaani pahenna." Syyskuussa saatoin jo lähettää sisarelleni tärkeän paperinipun, nimittäin laudaturkirjoitukseni alkupuolen. Tarkat puhtaaksikirjoitusneuvot seurasivat myötä, ja ajasta oli nuusa: "Mutta pidä, oi sisko hyvä, kiirettä sillä minun pitää saada tämä työ Sundströmille ennenkuin Tulenheimo tulee ja on kiire. Lähetän kai maanantaiaamuksi loput ja toivon, että jo keskiviikkona tai torstaina voisit tämän valmiina lähettää tänne. Paljon siinä saat istua illalla, mutta tiukalla on asiatkin täällä minulla." Tiukka oli todella se vuosi, ja tenttiurakointia riitti osaksi toimen ohella myös seuraavalle vuodelle, jolloin ylempi oikeustutkinto tuli suoritetuksi ja jonka syyspuolella oli aloiteltava käräjien seuraamista. Keväällä 1927 tein eräitä nopeita päätöksiä, joista viestitin sisarelleni 12.3.: "Olen tänä päivänä eronnut E.K:sta; olen nyt Ylioppilaslehden päätoimittaja ja aion ryhtyä asianajajaksi Kokkolaan, kunhan olen suorittanut lakit. kandidaattitutkinnon." Kokkolaan en koskaan asianajajaksi mennyt. Sen sijaan tulin Maalaiskuntien Liiton lakimieheksi marraskuun alussa 1927. Liitto oli perustettu joitakin vuosia aikaisemmin keskusjärjestöksi tukemaan kuntia niiden velvoitteiden lisääntyessä ja toiminnan laajetessa. Sen lainopillinen osasto antoi kunnallisille viranomaisille neuvoja ja lausuntoja. Tällä osastolla työskentelin, ja toimitin samalla Maalaiskunta-nimistä aikakauslehteä. Useina vuosina toimin myös liiton järjestämillä kursseilla yleisen kunnallishallinnon opettajana. Jouduin hyvinkin monipuolisesti ja yksityiskohtaisesti perehtymään kunnallisen toiminnan käytäntöön. Kunnallisvaaleja koskevat kysymykset olivat asiaryhmä, jossa sekä vaalilautakuntien työ että valitukset niiden toimista antoivat jatkuvaa askaretta. Neuvonta oli kuitenkin vain osa Liiton toiminnasta. Sillä oli mm. myös liikeosastonsa, joka harjoitti kustannustoimintaa ja hoiti koulutarviketoimituksia kunnille. Mutta minulle kiintoisinta oli seurata kuntien työkentän laajenemista, ja tärkeintä Liiton yleinen kuntien etuja ajava toiminta, myös suhteessa valtiovaltaan. Suunnitelmat siis muuttuivat. Asianajajaksi en ruvennut, mutta varatuomarin arvoa varten olin jo edellisenä syksynä alkanut käräjien seuraamisen ja jatkoin sitä nyt. Pääsin Kajaanin tuomiokuntaan, jossa kesäkuun lopulla aloitin Hyrynsalmen välikäräjillä. Istuin sitten käräjiä Kuhmon, Paltamon, Sotkamon ja Säräisniemen käräjäkunnissa syyskuun alkuun, jolloin palasin Helsinkiin. Seuraavana vuonna sain tarvittavan määrän käräjiä käydyksi, ja saatoin todeta kokemusteni käytännön oikeudenjaon seuraamisesta muuttaneen käsityksiäni niin, että lopullisesti luovuin kaavailemasta tuomarin virkauraa, vaikka se alkuaan oli minua kiinnostanutkin.
Opiskeluni alkuvuodet olivat sangen aatteetonta aikaa nuoren ylioppilaan kannalta. Mainittavaa muutosta ei vielä tuonut Akateemisen Karjala-Seuran perustaminen 1922, sillä laajempaa kaikupohjaa AKS alkoi saada vasta kun se oli luopunut ensisijaisesti rajantakaisista päämääristä ja alkanut korostaa suomalaiskansallisia tavoitteita. Ajan polttavia kysymyksiä olivat nuorison mielissä ylioppilaskunnan ja yliopiston kieliolot ja laajemminkin suomenkielisten asema. Kielitaistelun piiriin joutui luonnostaan myös Länsipohjan suomalaisväestön tila. Kotimaan julkisessa elämässä, nimenomaan pääkaupungissa ja yliopistossa sekä talouselämässä oli ajankohtainen kokemuspohja sellainen, että ruotsi oli vielä se parempi kieli jolla tuli ymmärretyksi ja suomeen oli turvauduttava niiden jotka eivät muuta osanneet. Ylioppilaan arkipäivässä oli ruotsin kielen käyttö luento- ja opintokielenä päällimmäinen vastus. Jokin siviilioikeus oli vaikeaa asiaa jo suomen kielellä, ja tuntui kohtuuttomalta että sen käsitteet oli omaksuttava vieraskielisinä. Ruotsinkieliset opiskelijat saivat suorittaa tenttinsä äidinkielellään, mikä oli meihin nähden asiaton helpotus ja etu. Ja kun he sitten esimerkiksi saivat virkoja suomenkieliseltä maaseudulta, jäivät he siellä suomenkieliselle kansanosalle vieraiksi. Käytännössä vähäisempiä mutta ylioppilasnuorison silmää loukkaavia jäänteitä olivat keisarikunnan aikaiset kadunnimet, saati kirjaimet A I yliopistorakennuksen seinässä, muistutus siitä, että Aleksanteri I:n entisessä nimikkoyliopistossa kuljettiin. Ja sitten oli vielä pelkästään naurettavaa hienostelua akateemisen herraskaisuuden ajoilta: joihinkin tentteihin oli talsittava frakki päällä. Se tuntui aika tavalla tarpeettomalta. Tällaisissa asioissa saatoimme vauhdittaa edistystä suomalaiskansalliseen suuntaan ylioppilaiden ylimuistoisilla keinoilla, joita nykyään sanotaan suoraksi toiminnaksi. Pienellä joukolla päätettiin tervata yliopistorakennuksen päädyssä oleva A I, ja samalla joukolla päätös pantiin toimeen. Mukana olivat Vilho Helanen, R.G. Kallia, Toivo Löyskä, Elias Simojoki ja tietysti Hillilä. Arpaa lyöden jaettiin tehtävät. Minä jouduin Hallituskadulle vahtimieheksi, Kallian ja Löyskän toimena oli tervata monogrammista niin suuri osa kuin suinkin. Kadunnimiä taas paranneltiin liimaamalla uusi entisen päälle kilpiin. Näin tehtiin Vladimirinkadusta Kalevankatu, joka nimi minua miellytti. Ja sen nimen se sitten saikin ja on sen pitänyt. Läheisimpiä ystäviäni olivat Kaarlo Hillilän ohella Paavo Säippä ja Aaro Pakaslahti, jotka olivat mukana Pohjois-Pohjalaisen Osakunnan toiminnassa sekä Tauno Jalanti. Osakunnassa tulivat tietysti lähes kaikki samaan aikaan opiskelevat jotenkin tuntemaan toisensa. Juridiikan opiskelijain piirissä toimi vilkkaasti Kriminaaliklubi. Kun porukka oli jo hajaantunut omille teilleen, kirjoitin Ylioppilaslehteen siitä muistosanoja: "Koko se toveripiiri, jossa yhteisesti jaettiin ilot ja surut, on hävinnyt näyttämöltä kuten tuleekin. Rannan Sake, viisaasti tuumaileva musikantti, on lehtorina Raumalla, hänen eroamaton ystävänsä Anders Napoleon Salmela on myöskin poissa, ja heidän kanssaan ovat Oopeeltä kaikonneet näyttelijät ja maalarit y.m. Jänneksen Paavosta Tigerin Kalleen asti. Heiskalan Benjamini, joka joskus heilutteli lihakirvestä keittiössä ja vakuutteli hymysuin olevansa läpipirullinen mies, on nimismiehenä Pudasjärvellä, ja samaan virkaan Kolarissa on painunut Näsin Jammu, joka jätti rautaisen annoksensa kotiinsa vain yhtenä historiallisena hetkenä. Nimismiehen virka on vienyt Oopeen voudin Säippä-Paavon, joka oli mies sormenpäitään myöten ja loistava edustaja polyteekin vuosijuhlassa. Virkku-Paavo, joka kirjoitti prof. Chydeniuksen tarkastamassa siviilioikeudellisessa tutkielmassaan m.m. tähän tapaan prof. Chydeniuksen esittämä mielipide tuntuu suorastaan naurettavalta, on myös nimismiehen toimessa, samoinkuin Lagerlöfin Tuksu ja Koskimaa. Vaasan Hovissa ovat korkeina fiskaaleina Nylanderin Olli ja Ilja Alatalo, molemmat mainehikkaita miehiä, joista Nylkky muistanee Virkku-Paavon mahtavat syntymäpäivät. Messmanin Iffu jakaa lakia pohjoisessa ja Seppä-Napukka ajelee touhulla ihmisten asioita, johon työhön on antautunut eroamaton ystäväni ja poksikaverini Hillilän Kallekin -- mies, jolla paloi ja palaa innostuksen pyhä tuli rinnassaan. Metsien hoitoon on omistautunut Poro-Rekke, jonka kanssa ynnä ystävien söimme yhteisen innostavan valmistumisillallisen. Herra Nousiainen jonka aktiviteetti ei aikoinaan jättänyt ketään kylmäksi, voittamaton piimänjuoja nauttii aviollisesta onnesta Oulussa. Ja monet muut takavuosien kiinteän toveripiirin jäsenet ovat kukin omalla suunnallaan ja eipä taideta monastikaan yhtehen yhyä." Minulla ei leipätyöltä ja opiskelulta ollut paljonkaan aikaa varsinaiseen osakuntatoimintaan. Katselin sitä sivusta, ja ne muutamat asiat joihin otin osaa olivat käytännöllisiä luonteeltaan, kuten ehdotus täyden raittiuden noudattamisesta kunnan tiloissa. Muistelen myös joskus puhuneeni osakunnassa Ylioppilaslehden ulkoasun muuttamisesta sivukokoa suurentamalla, mallina urheilulehti. 20-luvun aatteettoman ajan päättymiseen vaikutti hyvin merkittävästi Niilo Kärki, joka oli Ylioppilaslehden päätoimittaja. Toimitussihteerinä oli Martti Haavio, joka kehitti ja levitti Kärjen suomalaisuusajatuksia. Haavio oli hiljainen ja ujo mies eikä mikään suuriin joukkoihin vaikuttaja, mutta opiskelutovereiden keskuudessa hän alkoi jo varhain saada nimeä kansanrunoudentutkijana ja arvostusta kansallisen ajatuskantansa takia. Myöhemmin hänestä tuli mainio runoilija, jonka "Läkkiseppä Lindblad" -runoista paljon pidän. Niilo Kärjen ohella toinen suuri vaikuttaja oli Yrjö Ruuth (Ruutu), jonka ajatuksia Kärki kehitteli niin, että suomalaisuuden asian ohella tuli keskeiseksi tavoitteeksi yhteiskunnallinen eheyttäminen. Juuri Kärki laati selkeän, jokaiselle ymmärrettävän iskulauseen AKS:n sisäpoliittiseksi tavoitteeksi julistamalla, että "me olemme pesseet silmistämme pahan unen valkoisista ja punaisista". Tämä merkitsi siihen aikaan hyvin radikaalia avausta vasemmalle. Kärki oli pohjoispohjalaisia; hän oli invalidi, laahasi toista jalkaansa; erinomaisen tarmokas ja hieno mies, jota me seurasimme kaikenlaisissa tehtävissä joita avautui sekä hänelle että meille. Hän oli johtajamme. Hän oli hieman meitä vanhempi, ja ehkä osaksi invaliditeettinsa ja ikänsäkin vuoksi hän oli pian jo siirtymässä pois piiristämme. Mutta hän jätti osakuntaan joukon työnsä jatkajia. Pohjalaisten ylioppilaiden vaikutus myös AKS:ssa oli suuri, kunnes meitä merkittävä joukko sitten sen jätti. Minkälaiseksi ajatteluni kansallisuuskysymyksessä näinä vuosina oli muotoutunut, näkyy poleemisesta vastauksesta Uuden Suomen esittämiin ajatuksiin vuodelta 1925: "Nykyinen tilanne maassamme on sellainen, että ruotsalaisella kansallisuudella on mitä suurimpia etuoikeuksia suomalaisilla alueilla. Henkilöt, jotka eivät tahdo olla suomalaisia, joilla ei ole harrastusta suomalaista sivistystä ja kansaa kohtaan, voivat palvella esim. virkamiehinä samoilla oikeuksilla kuin suomalaisetkin. Ja kaikki tämä johtuu siitä onnettomasta harhakäsityksestä, että suomalaiset luulevat kaikkien Suomen asukkaiden olevan suomalaisia. Tämän harhakäsityksen palvojana kirjoittaja asettaa aitosuomalaisuuden vastapainoksi jotakin, jolla hän tarkoittaa eräänlaista valtiollista kansallistuntoa. Tämän opin mukaan ovat kaikki, jotka pitävät Suomea isänmaanaan ja jotka edustavat jonkinlaista valtiotietoisuutta, suomalaisia. Valtio ja maa ja historiallinen menneisyys siis luovat tämän opin mukaan kansallisuuden. Tosiasiassa tämä oppi on jotakuinkin samaa kuin entisten Habsburgien alamaisten saksalaisten, unkarilaisten, tshekkiläisten j.n.e. j.n.e. julistaminen yhdeksi kansallisuudeksi, koska niillä oli vuosisatojen aikana yhteinen valtio, vieläpä osittain yhteistä valtiotietoisuutta ja varsin läheinen yhteinen historia. Ehdottomasti täytyy siis toisistaan eroittaa toiselta puolen valtiotietoisuus ja isänmaanrakkaus sekä toiselta puolen elävä kansallistunto ja kielellinen sivistysharrastus. Useat kansallisuudet samassa maassa voivat olla yhtä isänmaallisia, mutta kansallisesti vastakkaisia." Jo mainittu Yrjö Ruutu oli ajan keskeisiä ideologeja, hyvin voimakas julistaja. Hänellä oli kyllä käheä ääni, mutta se ei estänyt sitä, että hänen ajattelutapansa vaikutti moneen meistä, ja syvästi. Ruutu kirjoitti kirjan valtiososialismista, parikin kirjaa, ja me kävimme varsin usein hänen luonaan. Hän asui Runeberginkadulla, ja siellä keskustellessamme me kasvoimme hengessä ja totuudessa ajatukseen, että valtiososialismi on kaikkein paras yhteiskuntamuoto. Me emme päässeet sitä toteuttamaan, niin että teoriaksi se jäi, mutta opin vaikutus kyllä säilyi jossakin muodossa. Kun minua on vuosikymmenten kuluessa haukuttu mm. juuri valtiososialistiksi, niin minä otan vastaan nämä arvioinnit, sillä vielä 30-luvulla saatoin itsekin sanoa olevani valtiososialisti, ja kyllä minä todella hyvin koetin perehtyä tähän ajattelutapaan. Sehän korosti keskiluokan itsenäistä ja uhattua asemaa kapitalistien ja työväenluokan välillä. Minua miellytti tässä asetelmassa se itsenäinen merkitys jonka keskiluokka saa, kun se joutuu taistelemaan näiden molempien voimien ääriasenteita vastaan. Ja tämä ajattelutapa näytti varsin pitkälle sopivan seuraavien vuosien poliittisiin tapahtumiin maassa.
Vuonna 1926 oli Sylvi Uino ja minut vihitty avioliittoon ja olimme perustaneet ensimmäisen yhteisen kodin. Syyskuun neljännen päivän 1928 kohdalla on kalenterissani merkintä: "Sylvi aamulla Ensi-sairaalaan. Klo 4.50 i.p. synnytti hän pojan ja klo 5.50 toisen pojan. Vaikea synnytys. Sylvi reipas." Ja seuraavien päivien merkinnät kertovat, että pojat voivat hyvin, "pieniä ovat". "Sylvi reipas ja iloinen." "Pojat kastettiin: Matti Kaleva, Taneli Kaleva. Kiire kastaa. Kunpa pojat jaksaisivat elää." Samoihin aikoihin kuin uusi sukupolvi tuli perhepiiriin kuoli isäni. Olen merkinnyt hänen sairautensa vaiheista kalenteriini: "V. 1925 joulukuussa sai isä kohtauksen ollessaan sytyttämässä uunia kamarissa. Äiti huomasi, että isän silmät seisoivat kummasti päässä ja kysyi: voi hyvänen aika, mikä Sinun on. Isä ei kuitenkaan saanut sanaa suustaan, ei ennenkuin jonkin ajan kuluttua sai vaikeasti sanotuksi: ei minun mikään ole. Äiti lähetti hakemaan tohtoria. Tämä määräsi isän vuoteeseen. Isä kirjoitti minulle: kun en viitsinyt mitään vastata äidin kysymykseen, kun ne akat aina turhia kyselivät, niin äiti säikähti ja haki lääkärin terveelle miehelle. Loppuun asti luotti omiin voimiinsa. Kuolinpäivänään isä sai kohtauksen ollessaan tulossa saunasta ja kaatui nenälleen lumeen kadulla lähellä Olympia-teatteria. Joukko miehiä kantoi hänet teatterin eteiseen. Isä potkiskeli kantaessa ja sanoi: menkää pois, minä jaksan kävellä. Ja oli miehille pahana, kun nämä sotkeutuivat toisten asioihin. Kun eteiseen tuli lääkäri Isotalo ja sanoi isälle, että teidän pitää ruveta vuoteeseen, te olette sairas, vastasi isä: en minä ole sairas. Isotalo: no jos ette sairas, niin hyvä kuitenkin ruveta vuoteeseen. Isä: saatanpa minä ruveta. Kun Siiri autolla saattoi isän kotiin, selitti isä, että ei hän kaatunut, vaan rupesi pitkälleen lumeen jäähdyttelemään kun hänellä oli niin kuuma." Juuri tuohon aikaan isälläni oli huolia asuinpaikasta. Kun entinen työnantaja tahtoi perheemme asumat huoneet toisten käyttöön, isä alkoi ottaa selvää myytävänä olevista mökeistä; toisena vaihtoehtona oli muutto Kangasniemelle sukulaisten luokse. Vielä joulukuun alussa isä kirjoitti tarkat kuvaukset tähtäimessä olevasta talosta, tai palstatilasta, mutta rakennus olisi vaatinut korjauksia, ja äiti ja Siiri olivat maalle muuttoa vastaan. Isä alkoi luopua asiasta, kun kävi ilmi että myyjän kiinnityspaperit olivat epäselvät, ja yhtiö puolestaan lupasi olla isän muuttoa kiirehtimättä. Kuolinpäivänsä aamuna isä kirjoitti, että talonkaupasta ei tulisi mitään ja että hän ehkä lähtisi Kangasniemelle, jonne oli kutsuttu tulemaan. Isäni kuoli joulukuun 11. päivänä 1928 Kajaanissa, ja päivää sen jälkeen kun hänet oli haudattu sain minä varatuomarin arvon. Isä oli ehtinyt nähdä kovan työnteon painaman elämänsä tavoitteitten toteutuvan lastensa elämässä. Itsensä hän asetti syrjemmälle ja sijoitti toiveensa seuraavaan sukupolveen. Minä tunsin sanomattakin, että en työskennellyt vain omaksi menestyksekseni vaan että samalla toteutin isäni toiveita. Monin tavoin hänen vaikutuksensa minuun ja kehitykseeni oli suurempi kuin tuolloin ehkä vielä saatoin käsittää. Äitini jäi sitten Kajaaniin asumaan, laajan ystäväpiirinsä keskuuteen, tuttuun ympäristöön, jossa asui myös sisareni. Vuotta myöhemmin kirjoitin Siirille isästä ja pojistamme: "Kun saatte tämän kirjeen, on vuosi kulunut isän kuolemasta. Kyllä minulla on usein tämän vuoden aikana ollut isä mielessä, monesti unessakin on näkynyt. Näin vuosipäivän lähestyessä luonnollisesti selvemmin muistuu mieleen hänen muistonsa. Hyvä ja tolokku mies. Kunpa hän olisi ehtinyt nähdä Matin ja Tanelin." "Pojat ovat olleet oikein hyvinvoivia ja iloisia. Matti senkun nyhjäilee yksikseen ja juttelee: katto katto katto taikka että kollo kollo kollo. Se on niin herttainen pikku mies, mutta kun joskus suuttuu, niin itsepintainen kuin synti. Taneli taas on vilkas ja iloinen, ei hetkeäkään pysy paikallaan, roikkuisi aina sylissä taikka kävelytettävänä ja kovin näpsä suuttumaan, mutta kohtuullisen hyvä leppymäänkin. Taneli on alkanut jo omin voimin kävellä, kulkee kädet koholla hyvin taitavasti ja tärkeästi. Se näyttää tuntevan itsekin, kuinka tyyris mies hän oikeastaan on, kun on päässyt jaloilleen. Aika prisse." |