23.7.1943 eduskunnassa

YLIMÄÄRÄINEN VARALLISUUSVERO

Suuri valiokunta on hyväksynyt hallituksen esityksen ylimääräisestä varojen perusteella suoritettavasta verosta muutoin hallituksen esityksen mukaisena, mutta oikeuttanut verovelvollisen vähentämään velkojaan ja velvoituksiaan 100 000 markan määrään asti, niin kuin valtiovarainvaliokunta oli ehdottanut. Veron bruttoperiaatetta on näin ollen jonkin verran lievennetty. Sitä vastoin suuri valiokunta ei ole voinut yhtyä valtiovarainvaliokunnan ehdotukseen, että asunto-osuuskunnat, puolikunnalliset asuntoyhtiöt tai määrätynlaiset asunto-osakeyhtiöt saisivat vähentää velkansa ja velvoituksensa kokonaan, mikä ehdotus merkitsee mitä olennaisinta poikkeamista siitä bruttoperiaatteesta, jolle tämä lakiehdotus rakentuu.

Voidaan tietenkin asettaa kyseenalaiseksi, onko suuren valiokunnan hyväksymä lievennysmuoto sosiaalisesti kaikkein onnistunein. Mutta ajan vähyys on estänyt asian tarkemman pohtimisen. Jos kerran on pakko hyväksyä brutto-omaisuuden verottaminen -- ja haluan henkilökohtaisena mielipiteenäni lausua, että sillä on inflaation tapahduttua tietty oikeutuksensa, kun pysytään kohtuuden rajoissa -- jos siis bruttoperiaate omaksutaan, eivät lievennystä suinkaan tarvitse ne, joiden omaisuus on suuri, vaikka heillä olisi velkojakin, vaan ensi sijassa velkaiset pienomaisuuksien omistajat. Henkilökohtaisesti olisin ollut taipuvainen hyväksymään kaikkien velkojen vähentämisen niiltä, joiden varat ovat enintään esim. 400 000 mk, jolloin sekä maaseudun että kaupunkien pienomistajat olisivat joutuneet oikeudenmukaisesti ja sosiaalisessa mielessä tarkoituksenmukaisesti vaikuttavan verotuksen alaisiksi. 100 000 markan velkojen poisto ei näet useasta miljoonasta verotetulle merkitse asiallisesti sanottavaa, mutta pienen velkaisen maatilan tai velkaisen asunto-osuuskunnan taikka asuntotilan omistajalle olisi laajempi velkojen vähentäminen ollut varmastikin tarpeen. Kuten jo mainitsin, ajan vähyys on kuitenkin tällaisen ratkaisun etsimistä estänyt, sillä suuri valiokunta ei ole halunnut asettua sen hyvin oikeutetun halun tielle, joka nyt vaatii lomaa edustajille.

Mutta jos ajan puute tällä tavoin on vaikuttanut siihen, että eduskunnan tai ainakin yksityisten edustajien on täytynyt jättää tämä tärkeä laki käsistään ikään kuin puolivalmiina, ei syy siihen ole eduskunnan vaan hallituksen, joka on niin peräti epätavallisena aikana antanut tämän lakiehdotuksen eduskunnan käsiteltäväksi. Täällä julkisuudessa on sanottu, että ylimääräisellä varallisuusverolla ja maataloustuotteiden hintojen korotuksella ei ole mitään keskinäistä yhteyttä. Jos sanotaan, niin kuin herra pääministeri täällä eduskunnassa, että valtiolla ei ole mitään käyttötarkoitusvaroja, joten siis määrätarkoitukseen tarvittavia varoja ei erikseen verotuksella tai muutoin kerätä, on tämä sanonta tältä osalta muodollisesti oikea. Ylimääräinen varallisuusvero ei ole samanlainen kuin esim. totalisaattorivarat tai metsästysluvista kertyvät varat, joista annetaan avustuksia ja määrärahoja vain niissä rajoissa, kuin tuloja on kertynyt. Mutta tosiasia, sanokaamme paremminkin poliittinen tosiasia, on tietenkin se, että hallitus on nämä asiat kytkenyt toisiinsa. Niinpä herra pääministeri Tampereella viime kesäkuun 11. päivänä pitämässään puheessa sanomalehtiuutisen mukaan lausui: "Ylimääräisen varallisuusveron avulla taas saadaan siksi paljon uusia tuloja, että maataloustuotteiden hintojen korottaminen voidaan suorittaa valtion varoilla ja kuluttajien maksamat hinnat pysyvät nykyisellään."

Usealla taholla, esim. maalaisliitossa, on mitä jyrkimmin tuomittu se, että maataloustuotteiden hintojen korotus on tehty riippuvaksi ylimääräisestä varallisuusverosta, ja sen puolestakin on ylimääräistä varallisuusveroa vastustettu. Minulla on kuitenkin ollut se käsitys, että ylimääräinen varallisuusvero olisi ennen tämän vuoden loppua tullut hallituksesta joka tapauksessa. On syytä muistaa, että herra valtiovarainministeri viime vuonna kärsittyään puolittaisen tappion ylimääräistä varallisuusveroa koskevassa asiassa, lupasi silloin tuoda menettämänsä veroprosentin uudelleen eduskuntaan, eikä meidän tarvitse epäillä ministeri Tannerin hyvää muistia. Olen lähtenyt tätä asiaa tarkastellessani siitä, että tämä ylimääräinen varallisuusvero olisi joka tapauksessa ollut esillä ensi syksynä toisten finanssiesitysten mukana, olivatpa maataloustuotteiden hinnat nousseet tai eivät. On selvää, että valtio tarvitsee varoja, ja minä olisin käsittänyt, että jos tämä ylimääräinen varallisuusveroesitys olisi tullut tulevan vuoden menoarvion yhteydessä, olisi sitä varojen tarpeen vuoksi hyvin voitu perustella.

Mutta sitä valitettavampaa onkin, että nimenomaan ministeri Tanner on nyt maataloustuotteiden hintojen korotuksen yhteydessä ehättänyt antamaan tämän veroesityksen ja siten antanut tietoisesti asialle poliittisen leiman haluten siis osoittaa, kuinka valtion tulee maataloustuottajille maksaa vuosittain lähes 1 1/2 miljardin erikoisapuraha. Tämä poliittinen laskelma on aiheuttanut, että asia on saanut tarpeettoman suuret mitat ja julkinen keskustelu kärjekkyyden, jota syystä olisi voinut näin sodan aikana toivoa vältettävän.

Jos tätä julkista riitelyä, jota on käyty pääasiassa maalaisliittolaisten ja sosiaalidemokraattisen sanomalehdistön välillä, tarkastelee tulevan poliittisen kehityksemme kannalta, sitä on pidettävä erittäin valitettavana. Jos maamme saa suursodan päätyttyä säilyttää valtiollisen elämänsä kansanvaltaisen järjestyksen, johon täydestä syystä uskomme, vaatii normaalin ajan terve valtiollinen elämä perustakseen läheistä yhteistyötä ainakin maan talonpoikaisväestöä ja työväestöä edustavien valtiollisten yhteenliittymien kesken. On tietenkin toivottavaa, että tällainen yhteistyö voisi käsittää laajemmatkin valtiolliset piirit, mutta talonpoikaisväestön ja työväestön yhteisymmärrys luo valtiollisten olojemme terveelle kehitykselle sen pohjan, joka rauhan vuosina meillä on ehdottoman välttämätöntä. Näin ollen täytyy pitää valitettavana, että näinä aikoina on annettu iskuja, jotka saattavat olla esteenä tai ainakin haittana tälle tulevalle yhteistyölle. Ja pahin näistä on ollut se tarkoituksellisen kylmä ja suorastaan vihamielinen asenne, jonka eräät sosiaalidemokraattiset johtomiehet ovat omaksuneet maatalouteen. Jos sosiaalidemokraatit voivatkin sanoa, että sen epäluottamusta osoittavan asenteen, jonka he ovat ilmaisseet eri yhteyksissä maalaisliittoa kohtaan, on maalaisliitto oman hajanaisuutensa- ja määrätietoisuuden puutteensa takia ansainnut, ei kukaan voi kuitenkaan väittää että maamme maatalous olisi ansainnut sitä vihamielisyyttä, jota sosiaalidemokraatit ovat sitä kohtaan näinä maataloudenharjoittajille niin tavattoman raskaina aikoina osoittaneet. Ja kaikkein vähiten tarpeellisia ja tarkoituksellisimpia sosiaalidemokraattien toimenpiteitä on ollut se, että maataloustuotteiden hintojen hyvin perustellulle korotukselle on pyritty antamaan sellainen leima, kuin siten muka annettaisiin maanviljelijäväestölle joitakin erikoisetuja ja perusteetonta apua toisten kansanluokkien kustannuksella. Sellainen leima on asiallisesti epäoikeudenmukainen ja ahkeroitseminen sen antamiseksi on poliittisesti epäviisasta. Se ilmaisee tietynlaista mielialaa maataloutta kohtaan, mutta se mieliala on tunnettu niin hyvin omassa kuin myös vastustajienkin piirissä jo ennestään. Sosiaalidemokraattien olisi nähdäkseni vapauduttava hetken näköaloista ja muistettava kannanottoja tehdessään, että rauhan aikana se tarvitsee maalaisliittoa niin kuin maalaisliittokin tarvitsee sosiaalidemokraatteja, mihin seikkaan tulen myöhemmin. Sosiaalidemokraattien tulisi muistaa, että tuen etsiminen oikealta ei pitkän päälle käy, sen huomasivat sosiaalidemokraatit Kivimäen hallituksen loppuaikoina. Ja nyt sodan aikana sosiaalidemokraatit ovat varmaan oivaltaneet, että jos se maataloudelle penseä kanta, jota he rauhan vuosina ajoivat, olisi päässyt voitolle, se olisi tiennyt suurta onnettomuutta koko maalle.

Mutta jos maalaisliitto näin ollen voi esittää toivomuksia sosiaalidemokraateille, niin on varsin oikein, jos myös sosiaalidemokraateille annetaan oikeus esittää toivomuksia maalaisliitolle. Myönnän tällöin avoimesti, että meikäläisissä piireissä ei ole oltu riittävän selvillä siitä kehityksestä, mikä on sosiaalisella alalla edessämme. Toinen maailmansota on mitä voimakkaimmalla tavalla korostanut työn ja työntekijän arvoa ja oikeutta, työntekijäin järjestäytymisoikeutta, työntekijäin turvaa palkan, työajan, yhteiskunnallisen huollon ym. suhteen. Kun olemme lukeneet, kuinka suopean vastaanoton sellainen pitkälle menevä sosiaalinen uudistusohjelma kun ns. Beveridge-suunnitelma on saanut yksinpä Englannin konservatiivien taholta, kun olemme seuranneet, kuinka suuri vaikutus ammattiyhdistysliikkeellä on Pohjois-Amerikan Yhdysvalloissa, kun olemme voineet kuulla niistä suurista saavutuksista, mitä Saksassa on saatu esim. työntekijöiden lomanviettomahdollisuuksien ja viihtyisyyden lisäämiseksi, meidän on jo näiden seikkojen perusteella todettava, että maailmassa alkaa sodan päätyttyä uusi sosiaalisesti oikeudenmukaisempi kausi. Sitä voidaan nimittää sosialismiksi tai taloudelliseksi radikalismiksi, mutta se on kuitenkin tuleva. Tämä yleismaailmallinen kehitys ei voi olla "vaikuttamatta myös meillä" eikä maalaisliiton olisi jättäydyttävä syrjästäkatsojaksi, sillä liike menee oman oikeudenmukaisuutensa voimalla läpi. Maalaisliiton on syytä juuri maaseudun edun nimessä käydä itse aktiivisesti huolehtimaan tarkoituksenmukaisesta maaseudun sosiaalipolitiikasta myös silloin, kun ovat kysymyksessä palkkatyöväen edut. Teollistuminen, jonka laajentumista emme voi estää, imee parhaan työvoiman maaseudulta, jollemme kykene parantamaan maaseudun sosiaalisia olosuhteita. On merkille pantavaa, että Ruotsissa ei niinkään paljon Bondeförbundet kuin sen nuorisojärjestö SLU on ennakkoluulottomasti ryhtynyt tukemaan esim. maataloustyöntekijäin työaikaa ja minimipalkkoja koskevia järjestelyjä, ja on selvää, että tämä tulee meilläkin esille. Tällöin on tietenkin maatalous tehtävä niin kannattavaksi, että nämä sosiaaliset uudistukset voidaan toteuttaa. Mutta varmastikaan me emme voi löytää vastakaikua sille vaatimukselle, että maatalous on tehtävä kannattavaksi, jos me käymme vastustamaan kaikkia reformeja. Meidän on jo tässä vaiheessa syytä pitää mielessä että Suomen maatalous joutuu rauhan tullen taistelemaan niin ylivoimaista ulkomaista kilpailua vastaan, että maatalous tarvitsee silloin menestyäkseen kaiken sen suopeuden, mitä maassa on. (Ensimmäinen varapuhemies: Minä pyydän, että puhuja palaisi tähän asiaan.) Minä saatan olettaa, että ne ajatukset, joita tässä olen esittänyt, eivät kenties tapaa vastakaikua. Mutta haluaisin esittää erään otteen Santeri Alkion sanoista v:lta 1917: "Älkää uskoko maanviljelijät, että sosialismia voidaan vastustaa estämällä yhteiskunnallista lainsäädäntöä, joka tarkoittaa puutteenalaisen työntekijän aseman parantamista. Sosialismi on sellainen maailmanliike, jota ei vastusteta millään muulla kuin käytännöllisellä kilpailulla."