Puolueitten hävittäminen.

Otsikossa mainittu kysymys on moneen kertaan käsitelty julkisessa sanassa, mutta yhä silti kansanliikkeen kokouksissa ja suomalaisen oikeiston lehdistössä saarnataan puolueitten hävittämisestä. Näin siitä huolimatta, vaikka juuri tämän iskulauseen lumoissa eläneet piirit ovat eniten muodostaneet uusia puolueita.

Puolueitten hävittämishuudot meillä eivät luonnollisestikaan vastaa käsitteenä sitä, mitä sanat sisältävät. Kun puhutaan puolueitten hävittämisestä, tarkoittaa se, että kaikki kilpailevat puolueet on hävitettävä ja huutajain oma puolue saatava yksinvaltiaaksi. Pyrkimys sellaisenaan ei ole mikään uusi. Se on sisältynyt jo kommunistien "työväen luokkadiktatuurioppiin" ja se sama sisältyy myöskin mustapaitaisen oikeiston pyrkimyksiin, samoin kuin uuden tulokkaan - kansallissosialismin päämääriin.

Puolueryhmityksemme kulkee suurin piirtein ammattiedustuksen merkeissä, vaikkakin suomalainen oikeisto osaa luokkaluonteensa taitavasti  naamioida, sosialidemokratian palvellessa kahta herraa: teollisuustyöväestöä ja maaseudun pienviljelijöitä. Näin maalaisliitto yksinään talonpojan lipun kohottajana on julistautunut meillä paljon parjatuksi luokkapuolueeksi, mitä sekään ei ole sanan ahtaimmissa merkeissä, sillä maatalousohjelman ohella on puolueellamme ohjelmassaan paljon sellaista, mitä ei sisälly muitten maitten agraaripuolueitten puitteisiin.

Näin puolueryhmityksellä välillisesti on toinenkin merkitys kuin edustaa määrättyä ammattikuntaa. Nykyaikainen puolueryhmiin jakautunut yhteiskunta on luonnollinen seuraus siitä tosiasiasta, että ihmisten käsitykset eroavat toisistaan. Juuri puolueiden välityksellä kansalaiset voivat vaikuttaa vakaumuksensa mukaisesti valtiotaidon sovittamisessa kehityksen kulkuun.

Usein hyökätään jakamattoman vallan tavoittelijain taholta puolue-elämän kimppuun ja selitetään, että se esim. "terrorisoi" muka edustajansa. Tämä väite on oikeiston taholta esitetty hyvin usein. Mutta silloin jätetään huomioonottamatta se tosiasia, että kansalainen äänestäessään määrättyä henkilöä eduskuntaan, ennenkaikkea äänestää juuri häntä siinä mielessä, että tämä edustaja valtiopäivillä ollessaan toteuttaa valitsijainsa tahtoa, joka taas on hahmoiteltu yleispiirteittäin puolueen ohjelmaan.

Tätä periaatettahan ei ole pakko noudattaa, eikä siihen velvoita valtiosääntömmekään, mutta se on kuitenkin yleisesti käytännössä ja tuntuisi siltä, että valitsijain tahdon huomioonottaminen ei suinkaan ole mikään tuomittava teko, kunhan vain asianomainen edustaja ei alennu matalamieliseen selkärangattomuuteen. Jos siis edustajain tahto menee ehdottomasti ristiriitaan puolueen ja valitsijain käsityksen kanssa, on silloin ilman muuta selvää, että jokainen itselleen  uskollinen edustaja toimii oman tahtonsa mukaisesti.

Voimme siis todeta, että ihmisten erilainen käsitys valtiotaidon soveltamisesta kehityksen kulkuun, mikä tapahtuu hallitustoimen ja eduskuntatyön muodossa, on luonnollinen syy ja perusta puolueiden olemassaololle.

Jos ruvetaan kieltämään puoluemuodostelmien olemassaoloa, silloin samalla joudutaan siihen, että kaikkien kansalaispiirien ajatukset tahdotaan pakottaa määrättyyn - vallassa olevien haluamaan - suuntaan. On kuitenkin ilman muuta selvää, ettei kukaan voi pakolla toisen ihmisen ajatuksia muuttaa tai estää niitä elämästä, vaikkakin voi estää niiden julkitulemisen. Mutta tästä julkitulemisen estämisestä on luonnollinen seuraus niiden salassa itäminen. Ja silloin joudutaan arveluttavan paljon tuhlaamaan kansakunnan voimaa toiselta puolen toisin ajattelevien etsiskelyyn ja vainoamiseen ja toiselta puolen salakähmäiseen toimintaan vallassaolijain tuhoamiseksi, puhumattakaan siitä, ettei yhdellä paremmin kuin toisellakaan ryhmällä ole mitään oikeutta asettaa itseään tuollaiseen hallitsevaan asemaan ja alistaa toisia valtansa alle, ei varsinkaan väkivallalla.

Puoluetoimintaan perustuva parlamenttarismi on enemmistövaltaa. On kyllä ilmaantunut sellaisiakin ajattelijoita, jotka väittävät, että enemmistö on aina väärässä. Edelleen useasti väitetään, että enemmistövalta voi harjoittaa myöskin terroria vähemmistöä kohtaan. Tämä väite saattaa joskus pitää paikkansa, mutta käytäntö osoittaa, että milloin enemmistö alkaa liiaksi käyttää valtaa omaksi hyväkseen, kaivaa se samalla kuoppaa itselleen. Se nostaa itseään vastaan opposition, joka voi saattaa sen vähemmistöksi.

Viime aikoina meillä onkin aiheetta liioiteltu mainittuja parlamenttarismin virheitä. Pyritään unohtamaan, että kansanvaltainen vaalilippuun perustuva järjestelmä on pitkällisen kehityksen tulos ja joka tapauksessa aina pienempi paha kuin muu järjestelmä. Historiahan todistaa, että sen merkeissä ihmiskunta on eräissä osissa maapalloa mennyt vuosikymmenissä enemmän eteenpäin kuin toisenlaisen järjestelmän merkeissä vuosisadoissa.

Sitä paitsi on muistettava, että ne jotka puolueita vastaan taistelevat, eivät voi esittää mitään parempaa järjestelmää tilalle. Monissa maissa on jo ennätetty kokea, että puolueitten hävittämistä on seurannut luokkavalta, joka laskee kaiken turvansa pistimiin, mitä viimeksimainittua valtaa ei meillä paremmin kuin muuallakaan koskaan ole kansan laajojen kerrosten piirissä ihannoitu, eikä ihannoida vastakaan.

Näin siis huuto puolueitten hävittämisestä on pelkkää huijausta, jolla ei ole mitään todellisuuspohjaa eli oikeata taustaa. Se on iskusana ilman merkitystä. Vallan toinen olisi asia, jos nuo iskusanat olisivat suunnatut puoluevallan kasvannaista vastaan.

On näet tietenkin puolue-elämässäkin vikoja, joita ei sovi kieltää. Yksi sellainen on toisin ajattelevien matalamielinen parjaus sekä alhaisten intohimojen herättäminen kehittymättömässä yleisössä ja siten pyrkiminen valtaan. Mutta tämä ei suinkaan vähäisimpänä esiinny niiden taholla, joista puolue-elämän syyttely esimerkiksi täällä meillä on saanut suurimmat kannattajajoukot. Kun syyttäjät ovat itse ensimmäisinä käyttämässä hyväkseen niitä puolue-elämän heikkouksia, josta ne puoluejärjestelmää syyttävät, on vaikea uskoa, että sellainen ryhmä voisi jakamattoman vallan käsiinsä saatuaan parjattua puoluevaltaa paremmin ohjata valtakunnan laivaa. Puoluesysteemi itsessään ei pakoita ketään asiattomaan, henkilökohtaiseen ja monesti halpamaiseen parjailuun. Ei myöskään ole puolue-elämän syy se, että sen syyttäjät unohtavat "korkeimmat" päämääränsä ja asettavat rakennuksiensa peruskiviksi juuri ne arvot, mitkä puoluevallan kasvannaisina on hylättävä.

Kun siis Suomen maalaisväestö käy oman vanhan ja vakaan puolueensa merkeissä vaaliin, ei se huuda alas muitakaan puolueita vaan toivoo se, että kukin kansalaispiiri omien puolueittensa välityksellä kantaisi kortensa yhteiseen kekoon koko kansan ja valtion hyväksi.