Studentbladetin haastattelu 22.8.1955

- Korkeakouluissamme, etenkin Helsingin Yliopistossa, vallitsee nykyisin huomattava epäsuhde opettajain ja opiskelijain välillä. Opettajain lukumäärää pidetään yleensä riittämättömänä. Opiskelijoista joutuu suuri osa keskeyttämään opintonsa ja vastavalmistuneiden keskuudessa esiintyy monella alalla työttömyyttä ja alipalkkausta. Toistaiseksi ei ole päästy periaate-ratkaisuun, mitä tässä tilanteessa olisi tehtävä. Mikä on Teidän henkilökohtainen mielipiteenne tästä pulmasta ja sen ratkaisumahdollisuuksista?

Maassamme viime vuosikymmeninä tapahtuneen nopean elintason nousun eräänä seurausilmiönä on ollut pyrkimys korkeamman opillisen sivistyksen hankkimiseen nuorisolle kaikissa yhteiskuntapiireissä. Tämä on aiheuttanut valtavan oppilastulvan korkeakouluissamme monine siitä johtuvine haittoineen. Ensinnäkin siitä on ollut seurauksena, että oppilaiden ja opettajien lukumäärä on tullut aivan epäsuhtaiseksi, koska opettajien luvun lisääntyminen ei ole jaksanut seurata opiskelijamäärän kasvua. Mutta vielä paljon suurempi epäkohta on kuitenkin syntynyt siitä, että korkeakoulusivistyksestä osalliseksi päässeiden suurelle joukolle ei ole voitu joustavasti järjestää yhteiskunnassa heidän koulutustaan vastaavaa työtä. Numerus clausus -järjestelmää on yritetty soveltaa, mutta tämä on vain pahentanut tilannetta niiden korkeakoulujen ja tiedekuntien osalta, joissa ei ole ollut mitään oppilasrajoituksia. Viimeksi mainituissa tutkintonsa suorittaneille tai niissä jonkin aikaa opiskelleille on sitä paitsi ollut sitäkin vaikeampi sijoittua yhteiskunnan palvelukseen, koska heidän opintonsa eivät tavallisesti ole tähdänneet minkään erikoisammatin alalle.

Tietojen lisääminen yliopisto-opiskelun avulla ei tietysti ole pahasta. On vain kysymys siitä, onko meillä varaa siihen, että tuhannet nuoret kuluttavat vuosikausia, kenties toistakymmentäkin vuotta, korkeampaan opiskeluun päätyäkseen sitten kuitenkin sellaisiin tehtäviin, joihin voisi valmistua varsin lyhyessä ajassa ja aivan kokonaan toisaalla. Tällaisissa tapauksissa korkeakouluvuodet ovat kansantaloudelliselta kannalta menneet suuressa määrin hukkaan. Työvoima on vuosikaudet seissyt tuottamattomana ja asianomainen itse on useimmissa tapauksissa saanut tarpeettoman velkataakan harteilleen.

Mitä olisi tehtävä vallitsevan tilanteen korjaamiseksi? En sanoisi, että korkeakouluissa opiskelevien lukumäärää olisi ryhdyttävä rajoittamaan. Meidän nuori ja kehittyvä yhteiskuntamme voi ehkä hyvinkin läheisessä tulevaisuudessa sijoittaa hyödyllisellä tavalla palvelukseensa sen suuruisen korkeakoulusivistystä saaneiden joukon, mikä tälläkin kertaa on opintojaan suorittamassa. Se mihin korkeakoulupolitiikassamme olisi päästävä, olisi tasapainon aikaansaaminen korkeakoulusivistystä saaneiden kysynnän ja tarjonnan välillä. Nykyhetkeä ajatellen tämän päämäärän saavuttaminen ilmeisesti vaatisi korkeakoulujen oppilasmäärän normaalisesti tapahtuvaa supistamista, mutta erillisenä toimenpiteenä pakollisten rajoitusten aikaansaamiseksi siihen ei pitäisi ryhtyä. Kysymys on kytkettävä koko koulujärjestelmämme uudistamiseen.

Korkeakoulukriisimme juontaa näet koulupoliittisessa mielessä juurensa koko koulujärjestelmästämme, joka ei ole nykyoloihin soveltuva. Kansakoulupohjainen oppivelvollisuuskoulu, sitä seuraava oppikoulu keskikoulu- ja ylioppilastutkintoineen sekä rakennelman huippuna oleva korkeakouluopiskelu saattoi hyvin soveltua suomalaisiin olosuhteisiin puoli vuosisataa sitten, mutta nyt tämä järjestelmä on monessa suhteessa aikansa elänyt.

Käsitykseni mukaan on turha ryhtyä toimeenpanemaan mitään syvällekäypiä uudistuksia koulurakennelmamme huipulle ennenkuin sen perustus on uudistettu. Liiallista ryntäystä korkeakouluihimme olisikin tässä vaiheessa ilmeisesti pyrittävä hillitsemään pääasiassa tehostetulla valistustoiminnalla. Tämän tulisi tapahtua yhteisymmärryksessä valtiovallan, korkeakoulujen ja ylioppilasjärjestöjen kesken. Sen sijaan voi olla hyödytöntä ruveta taittamaan peistä epätervettä ylioppilastutkinnon ja valkolakin palvontaa vastaan. Tässä suhteessa päästään oikeille raiteille vasta sitten, kun suunnitteilla oleva keskikoulupohjainen oppivelvollisuuskoulu toteutuu. Silloinhan lukio-opiskelu ei tähtää ylioppilaslakin saavuttamiseen, vaan se on vain välttämätön siirtymävaihe oppivelvollisuuskoulusta korkeakouluopiskeluun.

Uuden koulujärjestelmän puitteissa voidaan myös valmistuminen eri elinkeinojen ammattitaitoisiksi työntekijöiksi joustavasti järjestää. Ammattikoulutuksen kehittäminen onkin avainasemassa koulujärjestelmämme uudistamisessa. Tällä alalla voidaan tietysti tehdä paljon jo nyt - niinkuin on viime vuosina tehtykin. Erityisesti haluaisin korostaa sitä, että ammattikoululinjaa kehitettäessä on kiinnitettävä suurta huomiota maaseudun ammattikouluolojen parantamiseen. Nykyisin on oppikoulu ollut maaseutunuorisolle monin paikoin ainoa tie jatkaa itsensä kehittämistä kansakoulun jälkeen.

Edellä olen kosketellut korkeakoulukriisiä pääasiassa oppilaskysymyksen kannalta. Tämä onkin se perusta, mille on rakennettava. Opettajakysymys on luonnollisesti myös ensiarvoisen tärkeä, mutta opettajat ovat korkeakouluissakin kuitenkin oppilaita varten eikä päinvastoin. Opettajakysymys on hoidettava sopusoinnussa muun korkeakoulupolitiikan kanssa. Tällöin on luonnollisesti otettava huomioon myös se, että professoreiden ja muiden korkeakouluopettajien mahdollisuudet tieteellisen työn suorittamiseen opettajantoimen ohella turvataan.