TALOUDELLINEN KATSAUS MAASEUTUVÄESTÖN EDUSTAJILLE.

    Tilannekatsaus 20. 6. 1952 Sotkamossa maalaisliiton puoluekokouksessa.

    Kekkosen III:n hallituksen päämies selvittelee katsauksessa hänelle ominaisella tosiasiapohjalla ja perusteellisuudella puolueensa korkeimmalle raadille taloudellista kehitystä ja kehitysnäkymiä, peittelemättä näköpiiriin astunutta suhdanteiden huonontumista, joka puheen jälkeen vielä voimistuen jatkui.

    Kun tässä puoluekokouksessa suoritamme talouselämän tarkastelun viime puoluekokouksen jälkeiseltä ajalta, joutuvat vuodet 1950 ja 1951 huomiomme kohteeksi. Silloin havaitsemme, että yleinen taloudellinen kehitys tämän ajanjakson kuluessa on ollut varsin edullinen. Jos merkitsemme vuoden 1938 luvuksi 100, voimme todeta, että kansantulomme kuluttajayksikköä kohden ilmaiseva indeksiluku v. 1950 oli 111. Arvion mukaan kansantulo v. 1951 kohosi vielä noin 10 % edelliseen vuoteen verrattuna. Kaikki kansamme piirit ovat tavalla tai toisella päässeet osallisiksi näin kohonneesta kansantulosta. Kansantulon nousun on voinut panna merkille myös siitä, että huoltotilanteemme nimenomaan viime vuoden kuluessa silminnähtävästi parani. Tavaroiden tarjonta lisääntyi siinä määrin, että myyjien markkinat muuttuivat ostajien markkinoiksi. Tuotannon ja kaupan piirissä on jälleen ollut ryhdyttävä harjoittamaan keskinäistä kilpailua. Tämä on varma merkki talouselämämme pohjan lujittumisesta.

    Suomen kaltaisessa maassa ei minkaanlaista taloudellista yleiskatsausta voi esittää kiinnittämättä huomiota ulkomaankauppaan.

    V. 1951 oli ulkomaankaupan kannalta erittäin menestyksellinen. Koko tavaranvaihdon markkamääräinen arvo ulkomaankaupassa kaksinkertaistui edelliseen vuoteen verrattuna, ja vienti sekä tuonti ylittivät määrällisesti ensi kerran sodan jälkeen vuoden 1938 tason. Vienti oli viime vuonna kokonaista 31.1 miljardia markkaa tuontia suurempi. Ensimmäisen kerran sodan jälkeen kauppataseemme on näin ollen aktiivinen. Edullinen kehitys johtui suurelta osalta meille suotuisasta hintojen muodostumisesta. Vienti- ja tuontihintojen välinen suhde ei v. 1950 ollut maallemme suinkaan epäedullinen. Mutta suotuisa kehitys tässä suhteessa edelleen jatkui ja vahvistui viime vuonna, jolloin tuontitavaroiden keskimääräinen hintataso kohosi edellisestä vuodesta 39 %, mutta vientihintojen keskitaso osoitti peräti 87 % nousua. Kaiken kaikkiaan saimme viennillämme viime vuonna maahan ulkomaan valuuttaa 187 miljardia markkaa eli 106 miljardia markkaa enemmän kuin v. 1950.

    Laajimmalla rintamalla tapahtuvaa ja eniten ponnistusta kysyvää on ollut se työ, jota jo vuodesta 1950, mutta erityisesti vuodesta 1951 lähtien on suoritettu talouselämämme vakauttamiseksi ja inflaation pysähdyttämiseksi. Ratkaiseva käänne vakauttamiskysymyksessäkin tapahtui viime vuonna. Alkuna sille oli suurin ponnistuksin toukokuussa aikaansaatu linnarauha 5 kuukaudeksi. Se oli omiaan rauhoittamaan yleistä mielialaa, mutta epäuskoa vakauttamisen onnistumista kohtaan se ei vielä kyennyt kitkemään pois. Monet ennustivat, että linnarauhan jälkeen vanha kamppailu hinnoista ja palkoista taas alkaisi ja että tämä viimeinen villitys olisi pahempi kuin ensimmäinen. Pahan ilman linnut pettyivät kuitenkin ennusteluissaan. Kun he nyt selittävät olevansa iloisia siitä, että he olivat väärässä, osoittaa se kauniilla tavalla heidän kaikinpuolista hyvää tahtoaan.

    Vakauttamisohjelman yksityiskohtaista sisältöä on tarpeetonta tässä kerrata. Lyhyesti sanoen sillä pyrittiin palauttamaan yhteiskunnan kokonaiskysyntä ja kokonaistarjonta tasapainoon ottamatta enää uutta inflaatioaskelta, mitä hintojen ja palkkojen korottaminen linnarauhan päätyttyä olisi merkinnyt. Hintojen ja palkkojen korottamatta jättäminen synnytti kyllä arvostelua, mutta ei niin voimakasta, että se olisi kaatanut yrityksen. Mielialat alkoivat rauhoittua, kun havaittiin, että useat hinnat päinvastoin alkoivat alentua ja että vakauttamispolitiikka oli todella mahdollista perustaa kustannusten alentamiselle.

    Vakauttamisponnistukset ovat tuottaneet merkittäviä, meikäläiset olosuhteet huomioon ottaen varsin myönteisiä tuloksia. Aina viime vuoden lokakuuhun saakka oli kulutustavarain hintataso noususuunnassa, mutta siitä lähtien se on pysynyt vakaana siitä huolimatta, että sen jälkeen on voilta, maidolta, juustolta ja viljatuotteilta poistettu hintasubventiot ja niiden kuluttajahinnat ovat kohonneet. Uusi elinkustannusindeksi, jonka perustana eli 100-lukuna on viime lokakuun hintataso, oli toukokuussa pisteluvussa 101, missä se on ollut helmikuusta lähtien käytyään tammikuussa tilapäisesti pisteluvussa 102. Myös tukkuhintaindeksi, joka viime vuoden aikana vielä kohosi 21 %, on marraskuusta lähtien ollut laskussa ja alentunut marraskuusta kesäkuuhun mennessä 6,6 %.

    Erittäin merkittävästi tuotannon kehitykseen ja yleiseen mielialaan on vaikuttanut se, että maassa ei ole suoritettu yleisiä palkankorotuksia 1 1/2 vuoteen. Näin pitkäaikaista pidättyvyyttä ei sodanjälkeiseltä ajalta tunneta, jos kohta on lisättävä, että hintojenkaan vakauttamisessa ei sodan jälkeen ole aiemmin vakuuttavia tuloksia saavutettu. Erityisellä tyydytyksellä on todettava, että ohitettu kevät selvittiin ilman merkittäviä palkkariitaisuuksia. Tähän varmaan vaikutti osaltaan hallituksen päättäväinen asenne niitä muutamia lakkoyrityksiä kohtaan, joita kevään kuluessa oli havaittavissa, sekä yleisen mielipiteen omaksuma paheksuva suhtautuminen kaikkiin sellaisiin ilmiöihin, jotka häiritsevät vakaantumiskehitystä.

    Rahanarvon säilyvyyteen kohdistuvan luottamuksen kasvu ja noususuhdanteessa kasvaneet tulot ovat aiheuttaneet sen, että talletustoiminta yleisön keskuudessa on suuresti lisääntynyt. Varsinaiset talletukset rahalaitoksissa lisääntyivät v. 1951 aikana 32 %:lla kasvun oltua edellisenä vuonna 16 %. Lisäystä ei ole tapahtunut vain asutuskeskuksissa toimivissa rahalaitoksissa, vaan huomattavassa määrin myös maaseudulla. Kuluvan vuoden alkupuolella talletuskannan nousu on yhä jatkunut, vaikka korkokantaa vuoden vaihteessa alennettiin 2 %:lla. Kun yleisön varsinaisia talletuksia oli rahalaitoksissa viime vuoden vaihteessa 155.5 mrd mk, niitä huhtikuun lopulla oli 173.3 mrd mk, joten lisäys tämän vuoden 4 ensimmäisen kuukauden aikana on ollut 11.5 % sen oltua viime vuoden vastaavana ajankohtana 8.7 %. Rahamarkkinat ovat kuitenkin viime vuodesta saakka olleet varsin kireät, mihin Suomen Pankin luottopolitiikalla on vakauttamisen tukemiseksi pyrittykin.

    Valtion talouden asema vahvistui v. 1951 merkittävästi. Valtion talous osoitti 10.9 mrd mk todellista kassaylijäämää, vaikka vuoden loppupuolella vakauttamisohjelman mukaisesti liikevaihtovero poistettiin eräiltä tekstiilitarvikkeilta ja maatalouskoneilta ja myös tulo- ja omaisuusverotusta lievennettiin. Valtion velkataakkaa on voitu keventää. Niinpä valtion velka Suomen Pankille, joka v. 1951 alkaessa oli 17 mrd mk, oli vuotta myöhemmin 7 mrd mk. V. 1952 aikana valtion vekselivelka Suomen Pankille on edelleen vähentynyt niin että se viime maaliskuun 22 päivänä oli nollassa. Valtion kokonaisvelka oli viime toukokuun päättyessä 19 mrd mk pienempi kuin v. 1950 alussa. Valtion tilinpäätöksen mukaiset tulot v. 1951 olivat 41 % suuremmat kuin v. 1950, menot sen sijaan vain 31 % suuremmat kuin edellisenä vuonna. Kehitys kulki v. 1951 siinäkin suhteessa edulliseen suuntaan, että valtion tulojen osuus bruttokansantulosta pieneni. V. 1950 se oli n. 26 %, v. 1951 se aleni vajaaksi 25 %:ksi.

    Viime vuoden taloudellisen kehityksen suotuisaan kuvaan voidaan vielä liittää toteamus, että työllisyys säilyi korkealla tasolla. Viime talvikautena oli työttömien korkein määrä 12.224. Talvikautena 1950/51 työttömien luku oli korkeimmillaan myös maaliskuussa, jolloin työttömiä oli 17.400.

    Olojen yleistä rauhoittumista omalta osaltaan valaisee se, että kun lakkoihin osallistuneita työntekijöitä v. 1949 oli 54.000 ja v. 1950 117.000, heidän lukumääränsä viime vuonna oli 12.000. Työrauha maassa oli siis v. 1951 erinomainen.

    Mitä on nimenomaan maatalouden kannalta sanottava linnarauhan jälkeisestä taloudellisesta kehityksestä? Tilannetta valaisevat eräät numerotiedot. Lokakuussa 1951 oli maatalouden luovutushintaindeksi 1524, huhtikuussa 1952 se oli 1541, joten se oli noussut 17 pistettä eli 1,1 %. Saman ajan kuluessa oli maatalouden asema myös parantunut kustannusten alenemisen muodossa. Lokakuussa 1951 oli maatalouden ostotarvikkeiden hintaindeksi 1272, huhtikuussa se oli 1166. Alentuminen oli 106 pistettä eli 8,2 %. Laskuun on vaikuttanut ensi sijassa liikevaihtoveron poistaminen maatalouskoneilta sekä väkirehujen ja -lannoitteiden hintapolitiikka. Maatalouden kokonaistuottolukujen perusteella suoritettu laskelma osoittaa, että viljelijäperheiden työtulo maataloudesta on lokakuusta 1951 kohonnut helmikuuhun 1952 mennessä 4.374 miljardilla markalla eli n. 10 %:lla. Päinvastaisista väitteistä huolimatta, joita itsensä maatalousväestön keskuudessa on esitetty, voidaan siis todeta, että myös maatalouden asema on vakauttamispolitiikan tuloksena parantunut.

    Maatalouden hyväksi tullut ansiolisä yhdessä kasvaneiden metsätulojen kanssa on tehnyt mahdolliseksi huomattavien investointien suorittamisen maatalouteen. Investointineuvoston suorittaman investointitiedustelun mukaan bruttoinvestointi maatalouteen v. 1951 oli 28.71 mrd markkaa. Tämä investointi jakaantui siten, että uusiin maatalousrakennuksiin sijoitettiin 12.35 mrd, koneisiin ja kalustoon 7.66 mrd, rakennusten korjauksiin 2.87 mrd, muihin korjauksiin 2.28 mrd ja muihin investointeihin, kuten esim. kuivatus-, raivaus-, tasoitus- ym. perustamis- ja järjestelytöihin 3.55 mrd mk. Kun bruttoinvestointi kaikkiaan v. 1951 oli 228.80 mrd markkaa, maatalouden suhteellinen osuus investoinneista oli siis 12,6 %. Vertailun vuoksi todettakoon, että teollisuuteen tehtyjen sijoitusten osuus - mikä oli suurin - oli tällöin 57.83 mrd markkaa eli 25,3 % kokonaisinvestoinneista.

    Maaseutuväestön toimeentuloon vaikuttavat maataloustulojen ohella ratkaisevasti metsistä saatavat kantohintatulot. Varsinkin vuonna 1951 vallinnut korkeasuhdanne puunjalostustuotteittemme vientimarkkinoilla on merkinnyt tässä suhteessa paljon. Suoritettujen laskelmien mukaan olivat kaikkien metsänomistajien, joihin sisältyy myös valtio, kantohintatulot hakkuukautena 1950/ 51 yhteensä 22.9 mrd mk, ja näistä tuli yksityisten metsänomistajien osalle 15.1 mrd mk. Hakkuukautena 1951/52 hakkuumäärät edelliseen kauteen verrattuna kohosivat n. 10 % ja kantohintataso n. 100 %. Hakkuukautena 1951/52 tekivät kaikkien metsänomistajien kantohintatulot arvion mukaan n. 50.0 mrd mk, mistä yksityisten metsänomistajien osuus oli 30-35 mrd mk.

    Miten näitä kantohintatuloja on käytetty? Tilastoja tästä kysymyksestä ei ole olemassa. Kokemuksen perusteella voidaan sanoa, että normaaliaikana metsätulot on yksityisissä maatilatalouksissa yleensä käytetty perusparannuksiin, sisarosuuksien lunastamiseen, velkojen maksuun, konehankintoihin yms. Niinpä tohtori Antero Pihan tutkimus vuosilta 1926-48 osoittaa, että kantohintatulojen kehitys ja maatalouskoneiden myyntiluvut varsin tarkasti seuraavat toisiaan eri suhdannevaiheissa. Viime vuosinakin metsätuloja lienee käytetty melko runsaasti koneisiin, kuten leikkuupuimureiden, traktorien ja autojenkin ostoon, ja eräs osa on sijoitettu talletustileille, mikä ilmenee maaseudun rahalaitosten talletuskannan nousuna. Konehankintojen suorittamista on jouduttanut työvoimapula maataloudessa sekä palkkojen nousu. Traktorikantamme onkin nyt 4 kertaa suurempi kuin ennen sotia. Halvempilaatuisten autojen, kuten esim. pakettiautojen, hankkimista maatalouteen voidaan meikäläisissä oloissa, joissa kulkuyhteydet ja välimatkat ovat pitkät, myös hyvin perustella. Mutta kun kerrotaan, että jossakin metsärikkaassa kylässä, jossa on parikymmentä taloa, metsätuloilla on lyhyen ajan kuluessa hankittu viimeistä muotia oleva henkilöauto kahdeksaan taloon, niin on tähän sanottava, että se ei ole järkevää taloudenhoitoa. Tämä on tietenkin yksinäinen poikkeus, mutta olen sen esittänyt äärimmäisenä ja äärimmäisen varoittavana esimerkkinä siitä, miten metsätuloja ei pidä sijoittaa. Se kostaa aikanaan itsensä, siitä on olemassa kovia kokemuksia.

    Maatalouden hyväksi koituvaa uudistustyötä on viime vuosina suoritettu myös meijerialalla. Suomalainen ja ruotsalainen osuusmeijeriliike, jonka ulkopuolelle jää melkoinen määrä muulle pohjalle perustuvaa meijeritoimintaa, suorittivat uus- ja uusintainvestointeja meijereihin v. 1949 850 miljoonan markan, v. 1950 1.250 miljoonan markan ja v. 1951 1.950 miljoonan markan arvosta. Täten on rakennettu tai uudistettu v. 1949 8 meijeriä, v. 1950 11 meijeriä ja v. 1951 31 meijeriä eri puolilla maata. Osuusteurastamojärjestöjen investoinnit kohosivat v. 1951 lähes 3 1/2 kertaisiksi vuoden 1949 määristä.

    Kun näihin tietoihin lisätään, että salaojitus saavutti v. 1951 tähänastisen huippuluvun ja että maatalous käytti väkilannoitteita v. 1951 kaksi kertaa enemmän kuin ennen sotaa, lienee todettava, että maatalous on tehokkaasti ja hyödyllisesti käyttänyt hyväkseen sitä korkeasuhdannetta, mikä maassa on vallinnut. Toiselta puolen on pidettävä mielessä, että sota-ajan maataloudelle aiheuttamien vaurioiden korjaaminen ja välttämätön maataloustuotannon rationalisointi olisivat vaatineet huomattavasti enemmän pääomia kuin mitä on ollut käytettävissä.

    En ole esittänyt kuvaa maatalouden kehityksestä näin valoisin värein sen takia, että tahtoisin väittää vääräksi siitä kesällä 1951 suoritettua asiantuntijoiden laskelmaa, jonka mukaan maatalouden tulot ovat vain n. 76 % kustannuksista, jos viljelijäperheen omasta työstä maksetaan sama palkka kuin palkatulle työntekijälle. Olen halunnut vain osoittaa, että maatalouden kannattavuus ei viime talven aikana ole taantunut, kuten kuulee väitettävän. On terveellistä meille itsellemme ja muille, jos joskus näytetään vääräksi alinomainen syyte siitä, että maatalousväki aina vain ruikuttaa.

    Mitalin toisen puolen valaisemiseksi on kuitenkin tarpeen mainita, että maataloustulojen nousu on ollut verraten vaatimatonta palkkatulojen nousuun samana aikana. Kansantalouden palkkasumma v. 1951 alkukuukausina oli 23.1 mrd kuukaudessa, v. 1952 se oli vastaavasti 26.8 mrd. Palkkatulojen yhteissumma kuukaudessa oli näin ollen kasvanut keskimäärin 16 %:lla edelliseen vuoteen verrattuna, mikä ensi sijassa on aiheutunut kiihkeästä työllisyysasteesta.

    Kokonaisvaikutelmana v. 1951 taloudellisesta kehityksestä ja erityisesti viime talvelta voidaan todeta, että maan talouselämä on harvoin elänyt niin voimakasta nousukautta kuin silloin. Tällaisen kiihkeän noususuhdanteen vallitessa on suurin vaara siinä, että kustannustaso pääsee kohoamaan niin paljon, että tuotantotoiminta tulee kannattamattomaksi, jos suhdannekäyrä sitten kääntyy alaspäin. Vakauttamispolitiikan ansiosta meillä palkkataso säilyi vakaana tämän jyrkän mutta lyhyen nousuaallon aikana. Tätä on sellaisenaan pidettävä suurena saavutuksena, joka osaltaan helpottaa maan talouselämän mukautumista normaaliin hintatasoon.

    En ryhdy tässä laajemmalti tarkastelemaan tulevaisuuden näköaloja. Mutta tietynlainen varoitussignaali on syytä antaa, jos emme vielä puhukaan hätäkellojen soittamisesta. Suhdannekäyrä on viime aikoina pudonnut alaspäin. Vientimarkkinoilta saapuu ikäviä viestejä. Puunjalostustuotteiden hintataso on jyrkästi laskenut eikä vielä olla selvillä, missä pohja tavataan. Samanaikaisesti on esiintynyt suorastaan menekkivaikeuksia ostajamaiden suurten varastojen takia. Tämä on aiheuttanut tuotannon supistamista, mikä on johtanut osittaiseen työttömyyteen. Jollei vientiä pian saada normaaliseen käyntiin, on odotettavissa suuriakin vaikeuksia tulevan talven aikana. Koko meidän talouselämäämme hallitsee puu- ja puunjalostustuotteiden vienti: v. 1951 se oli 86,7 % koko viennistämme. Jos se seisahtuu tai toimii heikoin edellytyksin, joutuu koko talouselämämme vaikeuksiin. Nyt jo voimme vientimarkkinoiden tilasta päätellä, että kantohinnat ensi talvena alenevat varsin voimakkaasti ja huomattavaa työttömyyttä tulee esiintymään metsäseuduillamme. Jos tähän vielä tulee tuotannon supistuminen teollisuudessa, joudumme ensi talvea taittamaan suuresti kasvavien vaikeuksien merkeissä. Jotta mahdollisimman paljon voitaisiin turvata työmahdollisuudet työttömyyden uhan alaisiksi joutuneille nykyisissä työpaikoissaan, on ilmeisesti tarpeen raottaa kireän luottopolitiikan ovea, mutta samalla huolehtia siitä, että inflaatio ei tunge siitä itseään sisälle. Hallitus on myös varautunut työllisyystöiden järjestämiseen, ja pyrkimyksenä on ne suunnitella sellaisiksi, että ne suuremmassa määrin kuin ennen koituisivat tuotantoelämän pohjan vahvistamiseksi.

    Vaikkapa valtion taloudellinen asema on kehittynyt varsin suotuisasti, on tulevaisuutta tässäkin suhteessa tarkasteltava tietyllä huolestumisella. Työttömyys tuo tullessaan paitsi työttömyysmenojen lisääntymistä myös valtion tulojen vähenemistä. Klassillinen finanssiteoria opettaa meille, että korkeakonjunktuurin aikana valtion on taloudenpidossa noudatettava tiukkaa säästäväisyyttä, jotta laskukonjunktuurin aikana olisi varaa olla runsaskätinen ja valtiovallan toimenpiteillä torjua laskukauden vahingolliset vaikutukset ja väenväkisin kääntää laskukausi normaaliksi ajaksi. Valitettavasti käytäntö on usein tasan päinvastainen. Saa nähdä, johtaako hallituksen ja eduskunnan yhteistyö siihen, että säästöjä v. 1953 menoarviossa saadaan valtion muihin menoihin niin paljon, että riittävien työmäärärahojen turvin voidaan ylläpitää suhteellisen täydellistä työllisyyttä pahimpien laskusuhdanteiden vallitessa.

    Sellaiset suhdannevaihtelut, jotka maamme kohdalla ovat sattuneet, eivät lopputulokseltaan ole aina mieluisia, sillä maan on vaikeaa tottua ahtaampaan aikaan huippusuhdanteiden jälkeen. Mutta me saamme olla kiitollisia v. 1951 korkeakonjunktuurille, sillä maan yleinen tilanne silloin ratkaisevasti vapautui sodan ja sen jälkeisen ajan puuteilmiöistä, mm. varastot maassa ovat huomattavasti viime vuotisia suuremmat. Talouselämän pohja on v. 1951 alusta lähtien siinä määrin vahvistunut, että ei ole epäilystäkään, etteikö maa kykene viemään kaikkia kansalaisiaan uhkaavan lamakauden yli.