Liittoutuneiden sodanjohdon Akilleen-kantapää.

Sodan eniten puheenaihetta antanut nimi on näinä päivinä ollut Stalin. Ei sen vuoksi, että hänen nimelleen omistetun kaupungin rauniot yhä puolustautuvat, vaan sen vuoksi, että Stalin on antanut amerikkalaisille lehtimiehille haastattelun, joka on yhtä ainutlaatuinen kuin on ollut tämän kaukasialaisen papinkisällin ja pankkirosvon nousu valtaan ja pysyminen siinä. Ei liene nimittäin koskaan ennen tapahtunut, että sodassa olevan maan päämies antaa sanomalehtilausunnon, jossa kirpein sanoin arvostellaan omien liittolaisten ylintä sodanjohtoa, vieläpä ujostelemattomasti osoitetaan tuo lausunto suorastaan liittolaiskansoille. Se on niin brutaalin epäsolidaarista menettelyä, että siihen kykenee vain bolshevikki.

Mutta se oli kenties taitavasti suunniteltu veto. Stalin oli katkeruudella havainnut, että puhuminen toisesta rintamasta liittolaisten diplomaattien ja sotapäälliköiden kanssa ei ollut mitään antanut. Mutta hän tiesi, että länsivaltojen yleinen mielipide oli herkkä läikehtimään. Siksi hän lopetti puhumisen diplomaateille, joiden lähettämät selonteot Stalinin esittämistä vaatimuksista oli suljettu ulkoministeriöiden kassakaappeihin, ja päätti puhua ohi liittolaishallituksen suoraan kansoille Amerikan mantereella ja Brittein saarilla. Me olemme voineet seurata, minkä käymisen Stalinin ärtynyt ärähdys on aiheuttanut näissä maissa.

Silloin kun Stalin Venäjällä on kohdistanut moitteensa jotakuta puoluetoveriaan kohtaan esim. `puoluelinjalta` luopumisesta, olemme rohjenneet olettaa, että toverusten välit eivät enää ole vallan hyvät. Lähin tulevaisuus on säännöllisesti vahvistanut olettamuksiamme, kun olemme lukeneet, että moitteenalainen on poistettu puolueen ja elämän kirjoista. Jokohan Stalinin Churchillille ja Rooseveltille kohdistama moite olisi merkkinä, että tämän triumviraatin jäsenten välillä olisi joitakin mielipiteen eroavaisuuksia? Maailmassa ei liene yhtäkään lukutaitoista ihmistä, joka ei tähän vastaisi myöntävästi. Välit alkavat kiristyä.

Mutta puolueeton kynänkäyttäjä tekisi väärin, jos syyttäisi yksin `kansojen isää` erimielisyyden lietsomisesta, sillä on niitä kuultu ääniä Amerikastakin. Huomattava newyorkilainen sanomalehti kirjoitti äskettäin, että turhaa Venäjän on huutaa toista rintamaa, sillä kukin taistelkoon omasta puolestaan, eikä Amerikan asiana ole pelastaa bolshevismia. Tälläkään ei vielä hyvä.  Amerikasta on lähetetty Englantiinkin viestejä, että Englannin tulisi ajatella koko sotaa eikä itsekkäästi vain brittiläistä imperiumia. Niin että tällejä sataa, hieman ristiriidassakin toistensa kanssa, sieltä ja täältä sinne sun tänne. Vaikutelmaksi jää, että kumppanit ovat jollakin tavoin ärtyneitä ja tyytymättömiä toisiinsa.

Saamme olla varmoja, että näiden verraten ylimalkaisten, julkisuuteen päästettyjen syyttelyjen takana on vakavia keskinäisiä erimielisyyksiä, jotka kohdistuvat tulevaisuudessa noudatettavaan strategiaan. Näiden kolmen suurvallan edut eivät muussa soinnu yhteen kuin että Saksa, Italia ja Japani on lyötävä. Mutta kun tulee kysymys tämän yhteisen päämäärän toteuttamisesta, on ristiriita valmis. Venäjä, ottakaamme se ensin, koska sen kanta on yksinkertaisin, katsoo, että taistelu Saksaa vastaan voidaan voittaa ainoastaan siten, että Venäjän armeija säästyy tulevia sotatoimia varten sekä että Venäjä säilyttää Kaukasian ja yhtenäisen rintaman sieltä pohjoiseen. Se on toteutettavissa ainoastaan siten, että Saksan armeijan painostus idässä saadaan nopeasti loppumaan. Siksi toinen rintama Länsi-Eurooppaan vielä kuluvan vuoden aikana, kuten on luvattukin.

Englannissa oivalletaan, että Saksan hyökkäys Venäjää vastaan on pelastanut liittoutuneiden armeijan Lähi-Idässä ja säästänyt Englannin ilmapommituksilta, ehkäpä maihinnousulta. Mutta tästä valmistusajasta huolimatta Englanti ei ole valmis hyökkäykseen. Venäjän odottamattoman luja vastarinta antaa aiheen toivoa, että se kestää vielä ensi kevääseen saakka, jolloin mahdollisuudet toisen rintaman luomiseen Länsi-Euroopassa ovat suotuisammat. Siksi Englanti haluaa välttää kaikkea ratkaisevaa toimintaa, sillä mantereelle hyökkäysyrityksen epäonnistuminen merkitsisi samalla niin suurta tonniston menettämistä, että se vakavasti uhkaisi Englannin huoltokuljetuksia. Englanti ajattelee edelleen: kuta enemmän Brittein saarille saadaan kerätyksi englantilaisia, kanadalaisia ja yhdysvaltalaisia joukkoja, sitä paremmin se on turvattu saksalaisten mahdollista maihinnousua vastaan. Edelleen ajateltaneen, että heikentynyt Venäjä olisi rauhan tultua helpommin hoidettavissa.

Ja Yhdysvallat taas. Päävihollinen on Japani. Sen voittaminen vaatii aikaa, laivoja, lentokoneita ja miehiä. Kuta enemmänkin materiaalia ja miehiä on annettava muualle, sitä huonompi on puolustaa elämän hinnalla hallussapidettävää Austraaliaa, sitä vaikeampi on auttaa Japanin päävihollista Aasian mantereella, Kiinaa, ja sitä kauemmas siirtyy hyökkäystointen aloittaminen Kauko-Idässä.

Kun liittoutuneiden valtioiden intressit ja sotilaalliset tavoitteet ovat näin eri suuntiin käyvät, on hyvin ymmärrettävää, että näiden valtioiden sotilasjohtajien on vaikeaa saavuttaa yksimielisyyttä suurissa kysymyksissä. Mitkä ovat strateegiset tavoitteet? Mikä on niiden tärkeysjärjestys? Miten jaetaan tuotanto ja muut käytettävissä olevat voimavarat? Nämä ja monet muut kysymykset aiheuttavat hankauksia, sillä jokaisella kolmella suurella liittolaisella on kaikkien kysymysten suhteen esitettävänään omat ehdotuksensa ja vaatimuksensa, joista ne pitävät jyrkästi kiinni omien elinetujensa vuoksi. Kaikkia osapuolia tyydyttävää ja sitovaa ratkaisua on vaikea saada, vaikka se tarvittaisiin ehdottoman nopeasti.

Sota muodostaa kokonaisuuden, jonka erilliset osat, taistelut, on määrätietoisesti suunnattava voiton saavuttamiseen. Näiden erillisten taistelujen yhdistäminen toisiinsa siinä tarkoituksessa, että seurauksena olisi voitto, on strategiaa. Clausewitzin klassillisen määritelmän mukaan strategia on oppi taistelujen käyttämisestä sodan voittamiseksi. Taistelut on kombinoitava niin, että ne johtavat voittoon, ja yksityisellä taistelulla on arvoa ainoastaan siinä tapauksessa, että se on edistänyt lopullista päämäärää, voittoa.

Miten ovat maailman äärillä suoritettavat taistelut yhdistettävissä niin, että ne järjenmukaisesti ja tiukan suunnitelmallisesti palvelisivat liittoutuneiden yhteistä hyvää? Vastaus on: olisi luotava yhtenäinen strateeginen suunnitelma. Tämän ymmärtää tietenkin jokainen sotilas ja jokainen valtiomies, ja suunnitelman aikaansaamista lienee yritettykin, mutta sen tiellä ovat suuret vaikeudet. Kun siitä neuvotellaan, niin Yhdysvallat, Englanti ja Venäjä vetävät kukin omaa köyttään. Tarjolla on siis kolme köyttä, kolme strateegista vaihtoehtoa. Jokainen vaatii, että toisten on tartuttava juuri hänen köyteensä. Ja kun jokainen saattaa heittää vaakakuppiin merkityksensä, tähänastiset uhrauksensa ja tappionsa, apulähteensä jne., ehkäpä uhata erikoisrauhallakin, niin mistä tulee se Salomo, joka ratkaisisi riidan.

Kolmen suuren, maailmankatsomuksiltaan ja poliittisilta eduiltaan ristiriidassa olevan vallan yhteinen sotaliitto on jo alkuasetelmaltaan epäyhtenäinen. Palaamme Clausewitziimme, joka on lausunut, että liittolaisvaltioiden sotatoimille yleensä on luonteenomaista se, että poliittiset etuvastakohdat aiheuttavat erimielisyyksiä, ristiriitoja ja lopuksi hajaannuksen. Varsinkin toisen liittokumppanin silminnähtävä toimettomuus johtaa toisenkin samaan menettelyyn taikka ärsyttää toiminutta liittokumppania siihen määrään, että liitto menee rikki. Tähän voidaan lisätä, että jos koskaan, on juuri nykyisessä sodassa liittolaista, siis ryssää, harmittanut ja ärsyttänyt toisten liittolaisten toimettomuus. Ja huhuttiinhan syyskesällä jo erikoisrauhasta Saksan ja Venäjän kesken - jotta Clausewitzin sana toteutuisi. Eikä löperöjä huhuja ole puuttunut myöhemminkään.

Yhtenäinen strateegisen johdon puute, siinä on liittoutuneiden sodankäynnin Akilleen-kantapää. Ilman yhtenäistä suunnitelmaa ovat unelmoidut hajalliset voitot vailla arvoa, koska niitä on mahdoton kombinoida niin, että seurauksena olisi voitto. Varsinkin silloin, kun sotanäyttämönä on koko maanpiiri ja yhteydet ovat suunnattoman pitkät, on varmapiirteinen, johdonmukaisesti noudatettava suunnitelma aivan välttämätön. Jos eletään päivästä toiseen, annetaan vihollisen määrätä, missä ja milloin taistellaan, ja tyydytään improvisoimaan vastatoimenpiteet sitä mukaa kuin vihollinen iskee, silloin ei ole olemassa mitään järkevää, voittoon pyrkivää sodankäyntiä. Sellaista on ollut liittoutuneiden tähänastinen sota, ja näyttää siltä, että juuri onnettomien liittosuhteiden vuoksi ei muutosta voitaisi saada aikaan.

Arvosteleva lukija saattaa nyt esittää vastaväitteensä: yhtenäisen suunnitelman ehdottomuus on niin päivänselvä, sotaa on jo kestänyt niin kauan ja liittoutuneilla on jo käytettävissään niin huomattavat voimavarat, että yhtenäisen sodankäyntisuunnitelman puuttuminen on suorastaan ajatusmahdottomuus. Aivan oikein. Myönnämme, että näin pitäisi voida järkeillä. Myönnämmepä lisäksi senkin, että meidät on saattanut johtaa väärille jäljille tätä asiaa arvostellessamme liittoutuneiden maiden julkinen sana. Niissähän annetaan lehdistön mielinmäärin peuhata strateegisten suunnitelmien kimpussa, katkerin sanoin ja kääntein arvostella niiden puuttumista, vaatia hyökkäystä milloin Euroopan mantereelle, milloin Dakariin jne. Mutta ratkaisevan todistuksen asiassa on sittenkin nähdäksemme lausunut Stalin. Kun hän moittii annetun avun riittämättömyyttä ja toisen rintaman muodostamisen viipymistä, voi tämä perustua siihen, että hänelle on luvattu toinen rintama muodostaa ennen kuluvan vuoden loppua, mutta nyt sitä lupausta ei pidetäkään. Tämä merkitsisi siis sitä, että strateeginen suunnitelma oli tehty, mutta siitä luovuttu. Jollei Stalinin lausunto perustu tähän, on toinen, ja ainoa muu, selitys siinä, että mitään suunnitelmaa, johon toinen rintama silloin sisältyisi, ei ole vielä laadittukaan, jonka vuoksi Stalin sitä nyt omalaatuisella tavallaan kiirehtii. Kumpikin vaihtoehto: suunnitelma, josta on luovuttu, ja ei mitään suunnitelmaa, ovat yhtä vakuuttavia todistuksia siitä, että liittoutuneilta ainakin toistaiseksi puuttuu sodanjohdon yhtenäisyyttä.

Sekä Churchill puheissaan että Roosevelt takkavalkeatarinoissaan ovat molemmat vakuuttaneet, että suuria päätöksiä on tehty ja että niiden seurauksena on taistelujen alkaminen alueilla, joille saksalaisten on pakko siirtää joukkojaan Venäjältä ja japanilaisten Kiinasta. Jos tällaista strateegista linjaa aiotaan noudattaa, merkitsee se sitä, että sota halutaan hajoittaa mahdollisimman useihin sotanäyttämöihin. Saattaa olla, että liittoutuneiden yleisesikunnat ovat tehneet visut suunnitelmat, mutta jäljelle jää vielä yksi kysymys: ovatko he kaikilla perustamillansa sotanäyttämöillä riittävän vahvat. Se on strategian kaikille ymmärrettävissä oleva perusvaatimus. Kysymykseen saadaan vastaus, jos luvattu toiminta alkaa.

14.10.1942.