Papinsaari

Perjantai 33/31.12.1915

Historiallinen kertomus

Syyspäivän aurinko loi viimeisiä säteitään yli rasvatyynen vedenpinnan, punaten itäisen taivaankannen purppuranhoiteiseksi.

Pienoinen vene kiisi vinhaa vauhtia järven peilikirkasta pintaa kahden vanhan miehen soutamana. Perässä istui kolmas, hento, kalpeahko ja hoikanpuoleinen nuorukainen, joka tosin oli puettu maamiehen yksinkertaiseen pukuun, mutta jonka koko olemuksesta, vieläpä siitä kömpelöstä tavastakin, jolla hän piti perää, voi huomata hänen kuuluvan toisiin piireihin.

He kulkivat äänettöminä eteenpäin. Viimein katkaisi vanhempi soutajista, Ana nimeltään, hiljaisuuden ja kysäisi:

- Mistäs se "pappi" on kotoisin?

Papiksi puhuteltu vastasi hiljaisella, lempeällä äänellä:

- Kotipaikkani ja syntymäsijani on kaukana täältä, kaukana Karjalassa, Muolan pitäjässä. Siellä synnyin, siellä vietin kasvuikäni ihanat päivät. Aika kului leikkien ja lauleskellen, työtä ei ollut tarvis tehdä. Mutta kauvan en saanut nauttia kultaisesta vapaudestani. Menin näet Viipurin lukioon, jonka kävin läpi ainaisten leipähuolien ahdistamana, sillä kotoa ei lähetetty mitään avustusta. Koulusta päästyäni rupesin saarnaajaksi, sillä tunsin sen olevan kutsumukseni. Kun kuulin täällä oltavan ainaisella sotajalalla, päätin tulla tänne julistamaan rauhan evankeliumia näille villeille asukkaille. Onhan kristillinen käsky, että täytyy kaikkien kansojen keskuuteen hänen kallista sanaansa levittää. Tämä on matkani tarkoitus ... "Pappi" vaipui mietteisiinsä eikä huoltanut veneen ohjaamisesta, vaan tämä hippui puolelta toiselle kuten juopunut huovi.

- Katsohan hiukan eteesikin, että näet suunnan mihin pitää mennä. Tuolta luoteesta näkyykin Ontojoen suu, huomautti Ana.

Pappi havahtui mietteistään ja käänsi veneen osoitettuun suuntaan.

- Ette tiedä mikä nimeni on. Se on Johannes Muolensis, vaikkakin minua "papiksi" nimitetään, ilmoitti hän miehille.

- Vai Muolensis! Ompas se kulmikas nimi, tuumiskeli Ana hyväntuulinen ilme kasvoillaan.

Syntyi hiljaisuus, jota häiritsi ainoastaan airojen säännöllinen loiskahdus. Vene särki sileän vedenpinnan jättäen jälkeensä leveän vaon merkiksi kulustaan. Pian saapui vene Ontojoen suulle.

- Laske aivan likeltä oikeaa rantaa, sillä keskellä virtaa on kari, kehoitti Heikki, nuorempi soutaja, joka istui alatuhdolla.

"Pappi" teki käskyn jälkeen ja viiletti oikealle rannalle. Siellä oli virta väkevämpi, joten miesten täytyi koventaa soutuaan. Kun oli päästy mutkan ohi, tuli pitkä, suora virta eteen. Siinä yhäkin vesi kävi vihaisemmasti ja miehet tihensivät sitä mukaa tahtiaan.

- Ohjaahan tuohon niemennypykkään tuolle virran toiselle puolen! Niin sinne! kehoitti Heikki.

"Pappi" käänsi veneen poikkivirtaan, mutta hän ei jaksanutkaan hallita sitä, vaan virta aikoi ryöstää veneen; olisipa ryöstänytkin, ellei Ana olisi muutamilla voimakkailla vedoilla kiskaissut sitä maihin. He alkoivat hyppiä veneestä maalle. Heikki meni metsään, Ana jäi vartijaksi ja "pappi" poikkesi hiukan syrjemmäs, heittäytyen lepäämään pitkään ruohostoon. Hän unelmoi, kuinka hän menee Karjalaan ja herättää iloisen Karjalan kansan uskomaan Kristuksen totiseen evankeliumiin. Rauha tulee vallitsemaan näiden riitaveljien välillä ja onnellisuus koittaa pohjankin perillä ...

Sillä aikaa kun "pappi" oli unelmoinut, oli Heikki tuonut metsästä koivunoksia, joista hän Anan kanssa punoi jukon. Tämän he sitoivat veneen kokkaan ja lähtivät nostamaan sitä koskea ylös.

"Pappi" heräsi haaveistaan ja lähti laahustavin askelin kulkemaan miesten perässä. Kosken päällä hän astui veneeseen ja suvanto soudettiin. Kun taas tuli koski, noustiin pois veneestä ja vedettiin sen päälle, jolloin taas soudettiin seuraavan kosken alle. Näin jatkettiin matkaa ja kun viides koski oli taakse jäänyt, tultiin pitkälle suvannolle, joka hopeahkona kiemurteli jylhien metsien välissä.

Ilta oli jo käsissä ja hetken soudettuaan laskivat he pieneen mäntyjä kasvavaan saareen, joka sijaitsi erään joen poukamassa. Kaikki kolme nousivat pois veneestä, vetivät sitä hiukan maalle ja menivät keskelle saarta tuulen suojaan, jonne virittivät tulen. Veneestä haettiin eväät ja ruvettiin illastamaan, jonka lomassa "pappi" aina mieh

ille jotain kertoi. Yhtäkkiä suhahti nuoli puiden lomasta tarttuen kiinni "papin" jalkaan. Tämä rupesi voivottelemaan, mutta soutajat arvasivat heti, että karjalainen on likellä. Heikki juoksi rantaan veneen luo, mutta sitä ei näkynyt. Virta oli sen vienyt. Hetkisen mietti Heikki, mutta kohta hän juoksi takaisin nuotiolle. Siellä makasi "pappi" kuolleena, rinnassa nuoli, jonka joku karjalainen oli salakavalasti lähettänyt. Heikki tallasi nuotion sammuksiin ja kiipesi puuhun. Ana ojensi "papin" hänelle ja kiipesi toiseen puuhun. Kaikki tämä tapahtui silmänräpäyksessä ja kuin edeltäpäin harkitusti.

Samassa kuuluikin airojen loisketta suvannolta, mutta pimeys oli niin läpitunkematon, etteivät puussa olijat voineet nähdä mitään. Vene kuului laskevan saaren rantaan ja noin kymmenkunta miestä varovasti, peläten joka hetki saavansa nuolisateen vastaansa, kuului astuvan maalle. He tutkivat tarkoin joka ainoan paikan saaressa, mutta eivät löytäneet ketään. Viimein he huomasivat veneenkin kadonneeksi ja arvelivat kai saaressa olijain paenneen alas, koska astuivat takaisin veneisiinsä ja lähtivät pakolaisia takaa-ajamaan.

Kun viimeinenkin ääni oli häipynyt, laskeutuivat Ana ja Heikki alas puista. Heikki tarkasti sylissään olevaa "pappia" ja huomasi hänet kuolleeksi.

- Hautaamme hänet tähän saareen, jossa hänet karjalaisen nuoli salakavalasti saavutti ja katkaisi hänen maallisen vaelluksensa, ehdotti Heikki, johon Ana äänettömästi päätään nyökäten suostui.

He etsivät syvennyksen, jota hiukan risuilla ja kepakoilla kaivoivat syvemmäksi, laskivat siihen "papin" ruumiin, asettivat raamatun ja rinnasta vedetyn nuolen hänen rinnalleen ja ristivät niiden päälle hänen kätensä. Tämän tehtyään he alkoivat risuilla ja mullalla peittää kuollutta, jota tehdessään he mumisivat joitakin käsittämättömiä sanoja.

Kun hartaus oli suoritettu, alkoivat he miettiä saaresta poispääsyä. Olihan heillä kirveet vyöllä ja koska oli pimeä, niin oli paras toimia. Hiljalleen he alkoivat vesirajasta hakata poikki puita. Pari puuta he sitoivat yhteen pajuvitsoilla ja kepit käsissä lähtivät sestomaan toiselle puolelle kapeaa salmea, joka eroitti saaren mantereesta. Lautta vaipui arveluttavasti, mutta siitä huolimatta jatkoivat miehet matkaa. Kotvan he saivat varovaisesti työskennellä, ennenkuin pääsivät rantaan. Pimeydestä huolimatta alkoivat he kulkea alas virran rantaa, vaikkakin kulku oli hankalaa. Kun päivä alkoi viimein valjeta, huomasivat he olevansa aivan joen suussa. Eräästä joen poukamasta he löysivät veneensäkin, joka aivan ihmeellisellä tavalla oli päässyt sinne asti pujottelemaan, viimein kumminkin kiinni tarttuakseen.

Miehet astuivat veneeseen ja alkoivat rivakasti soutaa kotiinpäin ilmoittamaan kotiväelle vaarasta. Heillä ei ollut perämiestä, joten toisen täytyi samalla ohjata veneen kulkua. Kun aurinko loi ensimmäisiä säteitään, oli pieni vene jo kaukana selällä.

Urho Sorsimo