Lappi vaikeuksissa

LIIMATAINEN

2/1 1970

Julkisuudessa on esitetty tietoja, että Oulun ja Lapin lääneistä on kuluvan vuoden aikana muuttanut pois, muualle Suomeen tai Ruotsiin, yhteensä 15 000 a 17 000 henkeä. Se on ollut kova suonenisku kahdelle harvaanasutulle läänille, pahin tietenkin Lapille. On laskettu, että vuoden 1969 aikana tulee Lapin läänistä muuttaneiden määrä olemaan n. 4 % läänin koko asukasluvusta. Suurin on muuttoprosentti Pelkosenniemen kunnassa, jossa se on lähelle 10 %. Jos Pelkosenniemen asemaan asetettaisiin esimerkiksi Helsinki, vastaisi muuttoprosentti pääkaupungissamme arviolta 50 000 hengen häipymistä. Kaikki vertailut tähän tapaan ovat tietenkin ontuvia ja mieltä vailla, mutta ne antavat kuitenkin havainnollisen kosketuskohdan sen älyämiseksi, mistä Lapissa todella alkaa olla kysymys.

  Tässä ei suinkaan ole tarkoituksena ryhtyä yksityiskohtaisesti selvittämään niitä syitä, jotka ovat johtaneet Pohjois-Suomen muuttoliikkeeseen. Niistä on mietintöjä tehty, artikkeleita kirjoitettu ja kiropuheita pidetty eduskunnassa ja tupailloissa aivan riittävästi. Mutta yksi näkökohta on aihetta esittää: Lapin nainen ja mies ei ole ensimmäisenä kotimaakuntaansa jättämässä. Kyllä kotiseutu on jokaiselle suomalaiselle rakas, - tässä ei näy voivan välttää banaalia, kulunutta ilmaisua - mutta yleinen vaikutelma meillä Suomessa on, että Lappi on sen asukkaille enemmän veressä kuin muu oma maakunta sen asukkaille keskimäärin. Silloin muuttamisen syykin on tavallista painavampi.

  Mikä se sitten voi olla?

  Huoli omasta ja perheen toimeentulosta.

  Lappi elää parhaillaan suurta taloudellisen rakenteen muutosvaihetta. Tähän saakka Lapin asukkaat tulivat toimeen maatalouden ja metsätöiden varassa. Niin, ja poronhoidolla. Maatalouteen on silloin laskettava uudisraivauspalkkiot, tilojen perustamispalkkiot, rakennusavustukset ym. ym. Nyt on se kausi päättynyt ja tulo rajoittuu pellon ynnä karjan tuottoon. Sillä ei pärjää, kun on korot ja kuoletukset hartioilla. Savotat ovat lyhentyneet, uitot vähentyneet ja leipä sitä mukaa kaventunut. Koskien valjastaminen sähkövoiman tuottoon antoi takavuosina töitä tuhansille; nyt alkaa Lappi olla siltä osalta valmis.

  Tilalle olisi pitänyt saada muuta pysyväistä, jatkuvaa elämisen keinoa, mutta mistä sen loihdit. Puunjalostusteollisuuden tuotanto on noussut niin suureksi kuin maakunnan puuvarat sallivat, ehkä sen ylikin, mutta rationalisointi on vienyt siihen, että kaikki kyetään tekemään suunnilleen entisellä väellä.

  Tämä on noin yleispiirteittäin kerrottuna Lapin nykyinen tila.

  Onko olosuhteiden muuttuminen sitten tullut yllättäen, koska siihen ei ole nyt parannuskeinoja käytettävissä?

  Muutos on tietenkin ollut nähtävissä. Esimerkiksi Ruotsin vastaavista oloista on ollut mahdollisuus tehdä johtopäätöksiä. Mutta ei ole helppoa esittää käyttökelpoista ohjelmaa Lapin talouselämän vahvistamiseksi niin, että se voisi tarjota jatkuvan toimeentulon Lapin väestölle. Äskettäin on saatettu julkisuuteen kahdenkin Lapin läänissä toimivan puoluejärjestön päätöslauselmat, mitä maakunnan hyväksi olisi tehtävä. Jos jätetään sivuun tilapäiseksi katsottavan taloudellisen avun antaminen valtion taholta, jää ainoaksi ohjeeksi, että työllisyys on turvattava väestölle kotimaassa. Se on tietenkin oikea vaatimus, mutta se muistuttaa Fagerholmin piruuttaan esittämää lisäystä kuuluisaan kahdeksan kohdan ohjelmaan, nimittäin että köyhyys on lailla kiellettävä. Köyhyyden kieltämiseen ja täystyöllisyyden vaatimiseen varmaan kaikki yhtyvät, mutta miten nämä kohtuulliset toivomukset on toteutettavissa. Tietyöt eivät tuo pysyvää parannusta maakunnan väestön jatkuvalle toimeentulolle.

  Tässä kirjoituksessa ei pystytä esittämään parantavia lääkkeitä Lapin olojen korjaamiseksi. Mutta paikallaan on kiinnittää muun Suomen huomiota tämän laajan maakunnan autioitumiseen. Vuosikymmenien mittaan on ollut havaittavissa, että erityisesti etelä-Suomi ei ole tuntenut sanottavaa mielenkiintoa Lapin talouselämää kohtaan. Tappelun takana ovat olleet kaikki valtiovallan toimenpiteet, joilla Lapin asukkaiden elämisen mahdollisuuksia on pyritty pitemmällä tähtäimellä turvaamaan. Jos milloin esimerkiksi Lapin ns. teollistamisen hyväksi on esitetty suunnitelmia, niin pääkallonpaikoilla on löytynyt kokonaisuuden puolesta puhuvia tietomiehiä jotka ovat varoittaneet vääristä investoinneista. Mutta suuremmat rahat työttömyyden torjumiseen on mukisematta hyväksytty, vaikka varat olisivat menneet lumenluontiin.

  Tilanne Lapissa näyttää pahalta, mutta siitä huolimatta ei saa heittäytyä aisoilleen. Jos valtio haluaa, sillä on varoja ja keinoja pysyvien työtilaisuuksien luomiseksi Lapin harvenneelle väestölle. Eikä asia ole niin valtavan suuri, etteikö varoja riittäisi, jos on hyvää tahtoa, mutta riittävän tärkeä se on. Aikaa ei ole tuhlattavissa, sillä pako Lapista jatkuu, jollei väestölle osoiteta, että sille valmistetaan elämisen edellytykset koko valtakunnan yhteisin voimin.

  Lopuksi lienee sallittua kosketella yhtä kauneusvirhettä Lapin asioiden hoitamisessa.

  Lapilla on harvinaisen pätevä ja työkykyinen maaherra Martti Miettunen. Mutta hän on ollut yli puolentoista vuoden ajan poissa läänistään hoitamassa vielä tärkeämpää ja hankalampaa tointa tasavallan maatalousministerinä. Lapin kannalta asioita tarkastellen on kenties ajateltu, että kun maakunnan oma mies on hallituksessa, niin hän voi siellä, missä päätökset tehdään, parhaiten valvoa Lapin väestön etuja. Tämä tietenkin pitää periaatteessa paikkansa, niin, ja usein käytännössäkin. Mutta nyt on muistettava, että Lappi elää vaikean rakenteellisen muutoksen raskasta aikaa. Sellaisessa tilanteessa lääni tarvitsee paikan päällä toimivan ja asioita seuraavan maaherran, maakunnan puolestapuhujan. Sitä Lapilta nyt valitettavasti puuttuu.

  Ei tietenkään ole annettava suurempaa painoa kuin tosiasiat sallivat maaherran merkitykselle lääninsä olojen huolenpitäjänä ja PR-miehenä; joskus on nähty, että maaherran osuus on ollut kohteliaasti sanottuna verraten vaatimaton. Mutta on tilanteita, jolloin maaherraan katsotaan odottavin ja luottavaisin mielin läänin väestön keskuudessa. Jos missä, niin Lapissa, on käsillä juuri tämänlainen tilanne. Jos maaherrana olisi vähemmän kykenevä mies kuin Martti Miettunen, hän voisi läänin kannalta katsoen olla vaikka maatalousministerinä, nykyisenäkin aikana, mutta tänä maakunnalle kohtalokkaana siirtymäaikana häntä tarvitaan Lapin läänin paikan päällä ja paikan päältä toimivana edusmiehenä.