Hiihtämään!

Ihmisten, niin yksilön kuin kansakuntainkin lapsuusajan voimakkaimpia luontaisviettejä on liikunnonkaipuu, mikä ympäröivän luonnon ja muiden olosuhteiden vaikutuksesta ilmenee erilaisena kullakin kansalla. Jokseenkin varmasti voidaan väittää, että meidän suomalaisten luontainen liikuntoviettimme tulee parhaiten tyydytetyksi liukumalla.

Väitteen voisi helposti todistaa pienellä kokeella. Jos laitettaisiin sadalle kuuden-, seitsemänvuotiaalle meikäläiselle lapselle, joilla ei vielä ole tottumuksia mihinkään erikoiseen leikkiin tai liikuntahalun tyydyttämiseen, tilaisuus valita liukumisen ja muiden liikuntamuotojen välillä, niin yhdeksänkymmentä niistä  valitsisi perinnäisten muistojensa perusteella mäen ja sukset. Hiihto on suomalaisella veressä. Katsokaa, miten joustavan sujauttamalla aloittelijan lyhyt jalka jo ensimmäisen hiihtopotkaisun ottaa silmistä välkkää loiste: "Tämä juuri kuuluu minulle."

Että näin on, johtuu vallan luonnollisista syistä. Suomen luonto talvineen ja hankineen on jo välttämättömyyden pakosta johtanut siihen, että suksi on kautta aikojen ollut suomalaisen hyvä toveri ja liittolainen, niin sodan kuin rauhan, niin myötä- kuin vastoinkäymisissä.

Hiihtäen lähti rintamailta "erämaan taudin" saanut nuori mies asuinpaikkaa hakemaan, hiihtäen päiväkausia mäeltä mäelle, järveltä toiselle, kunnes jostakin lahden poukamasta tai salmenrannalta löytyi paikka, mihin veri oli vetänyt. Ja kun välttämättömien asioiden tähden täytyi lähteä rintamaille käymään, oli suksi ainoa auttaja tiettömien umpi-erämaiden halki. Kierteli susi, karjan tuho, uudisasukkaan taloa jäätävänä talviyönä. Tuimana silloin erämaan mies suksensa sonnusti ja sauvanaan rautakärkinen keihäs sitkeän ajon, jälkiä myöten alkoi. Toisinaan se saattoi kestää päiväkausia, mutta hiihtäjän sitkeyden ja suksien ansio oli, että peto lopulta sortui.

Usein vainolainen uudispirtille osui. Jos se oli ylivoimainen, kiitti erämaan mies suksiystäväänsä henkensä pelastajana; jos hän taisteluun kykeni, sai idän mies tuntea, mikä suututettu suomalainen on suksineen, sotaladulla liikkuessaan.

Suksella ja suksien käytöllä tässä maassa on takanaan kunniakas historia, joka jo sellaisenaan velvoittaa meitä edelleenkin harrastamaan erikoista ja kunniakasta kansallisurheiluamme.

Missä määrässä meillä nykyisin harrastetaan hiihtoa? Näennäisesti paljon. Milloin mistäkin maan kolkasta, väliin Savosta, toisinaan Keski-Suomesta ja Perä-Pohjolasta, ilmestyy tuimia menijöitä, jotka nykäisevät ennätysmerkkejä yhä alemmaksi, eikä muunlaisten ole yrittämistäkään meidän miesten kanssa kilpasille, jos vain kilpailu tapahtuu inhimillisillä hiihtomailla.

Mutta nuo menijät ovat yksilöitä. Miten on yleisen hiihtotaidon ja harrastuksen laita? Kaunistelematta vastattuna on sen asema niin ja näin.

Useammissa tapauksissa hiihdon harrastus rajoittuu siihen, että seuraamme sanomalehdistä noiden "tähtiemme" ennätyssaavutuksia. Kuinkahan monella Suomen nuorella miehellä ja naisella on itsellään sukset, nimittäin kunnossa olevat sukset, onkohan 25:llä 100:sta? Ja minkä verran niitä käytetään? Annetaan esimerkkien puhua.

Parhaitten suksikelien aikana on jollakin maalaispitäjän kirkolla kuntakokous tai valtuuston kokous. Koolla on eripuolilta pitäjää parikymmentä nuorehkoa kunnan uskottua miestä, parhaassa miehuuden iässä, "hiihtoiässä" olevaa. Mutta suksilla ei ole kukaan 10-15 km. matkaa tullut, ei ole kehdannut tulla, vaikka matka siten olisi ollut mitä hauskin virkistysretki. Ei, kunnantalon nurkissa, pyryssä ja pakkasessa, värjöttelee 10-15 luontokappaletta, ikävällä ikävöiden odottaen pitkän kokouksen loppumista. Toinen esimerkki. Paikkakunnalla toimii nuorten yhdysseura, joka muun hyvän ohella on ottanut ohjelmaansa jäsentensä henkisen ja ruumiillisen hyvinvoinnin edistämisen. Keksitään, että pienet retkeilyt keveine ohjelmineen ovat mitä virkistävimpiä vaihteluntuojia, niinkuin ne ovatkin. Päätetään tehdä rekiretki muutaman kilometrin päässä olevaan taloon. Mitäpäs muuta kuin tuumasta tosi. Reet retkeläisiä täyteen ja hevoset eteen. Matka ei ole tosin oikein hauska, ei ainakaan kaikille. On kylmäkin, sillä mistäpä köyhimmille tulivat lämpimät päällysvaatteet ja hevosittomista tuntuu koko matka jonkun verran nöyryyttävältä. Mutta päästäänhän sitä perille ja hauskaa on. Tunnelmaa vain kuin omantunnon pistoksena häiritsee tieto: Ulkona pakkasessa värjöttävät tärisevät hevoset, odottaen, milloin nuorten tanssi-into taukoo.

Kolmas esimerkki. Katsokaa teitämme talviaamuna. Niillä taapertaa kymmenittäin ja sadottain kinoksissa koululapsia, lumisina ja väsyneinä, kuluttaen ankaran talven käsissä vähäistä elintarmoaan.

Nämä esimerkit riittäkööt. Ne jo todistavat, että kunniakas ja luontainen kansallisurheilumme ei ole vielä siinä arvossa, missä sen tulisi olla. Meidän on päästävä siihen, että miehuusiässä olevat luottamusmiehemme pitävät kunnia-asianaan mennä kokouksiinsa hiihtäen, reippaina ja elinvoimaisina.

Ja siihen että reippaat neitomme ja nuorukaisemme muuttavat rekiretkensä hiihtoretkiksi. Toisin sanoen, muuttuvat nöyryyttävästä toisen apuun turvautujasta omavaraisen ja kohottavan nuoruudenvoimansa käyttelijöiksi. On toista nuoren miehen kuiskailla onnensa salaisuuksia hymyilevän ja verevän hiihtäjäneidon korvaan, kuin reessä värisevän kalpeahuulisen raukan. Ja perillä ei ole tällöin kenelläkään omantunnon tuskia siitä, että luomakunnan kärsivät edustajat ulkona pakkasessa odottavat. Suksi ei väsy odottamiseen.

Vihdoin on meidän päästävä siihen, että koululapsemme, joita veri vielä välittömämmin kuin meitä aikuisia suksille vetää, niille pääsevät. Isät, veljet, asianharrastajat! Auttakaa pikku miehiä ja naisia, maan tulevia toivoja, suksille. Seuraukset näette kohta. Teillä ei enää taapertele avuttomia kääröjä, vaan teiden vierillä ja mäkien rinteillä liukuilee iloisia ja hilpeitä lapsia, joiden äännähdyksistä ja eleistä soi sävel: Täällä voimia ja elintarmoa kootaan.

Miten paljon helpompaa hiihtäminen meidän aikanamme onkaan kuin ennen. Voidaan sanoa, että suomalainen suksi on saavuttanut täydellisyyden. Se on siro, kestävä ja käytännöllinen, luisto ja rasvat erinomaiset. Nyt saattaa hiihtomies lähteä suksillaan aina, milloin vain lunta on, olkoon se sitten vitiä tai vesimärkää. Hiukan vaivaa ja puuhaa tosin suksen hoito kysyy, mutta meidän levottomana ja hermostuttavana aikanamme se on vaan terveellistä.

Pian tulee laskiainen, ikimuistoinen talviurheilun ja kisojen päivä, siksi jokaisen nuoren sukset kuntoon.

Sen jälkeen tulevat ihanat keväiset hanget, joiden jumalaisista suloista pääsevät suksen seuralaisena osallisiksi ilmaiseksi kaikki, jotka vaan haluavat.

Olkoon jo tänä talvena tunnussanana entistä useammille ja entistä voimakkaampana: Hiihtämään.