KÄNÄN PAKINOITA, MUISTELMIA

KAJAANIN SISSIEN RETKILTÄ

KAJAANIN SISSIT KUOPIOSSA

I

[Julkaistu Kajaanin Lehdessä 20.12.1918. / No. 149.]

Oli yö, katulamput loivat kalpeaa valoaan pimeyteen. Helmikuun 5. päivä armon vuotta 1918 ei vielä ollut valjennut. Kajaanin kaupungin asemalla puhisi veturi, jonka perässä oli konduktöörivaunu ja kaksi härkävaunua, jotka kaikki olivat miehiä täynnä. Apujoukko, alun kahdeksattakymmentä miestä, oli lähdössä Kuopioon auttamaan punakaartilaisten kukistamisessa. Kaikki oli tapahtunut silmänräpäyksessä; oliko se unta vai totta, sitä ei kerinnyt käsittämään. Keskiyöllä oli tullut sähkösanoma Kuopiosta, jossa epäsuorasti pyydettiin apuväkeä. Ja mikäs miehistöstä sen mieluisempaa kuin lähtö sotajalalle, pois maailmalle homehtumasta yhteiskoulun lahojen seinien sisällä. - Vaikkakin vastenmielisesti suostui päällystö tähän, antoi 5 berdania matkaeväiksi ja mars matkaan keskellä yötä.

Varovasti sentään oli toimittava. Kotonaan ei kukaan saanut käydä, heti reissuun ilman jäähyväisiä, matkavalmistuksitta, siinä kunnossa missä oli. Ja ääneti piti kuljettaman asemalle. A-osaston läsnäolleet jäsenet ja seminaarilaiset olivat mukana.

Kun vaunut olivat täynnänsä, suoritettiin loppuvalmistuksia, ja pian alkoi juna jyristä etelään päin. Vihelsikö juna, kun ensi kerran lähdettiin, siihen ei tainnut kukaan kiinnittää huomiotaan. Aatokset olivat muualla, edessä oli tuntematon kohtalo, kotona epätietoiset omaiset, kaikki tämä sitoi kylliksi aatokset harhailemasta muualle. Nyt oli lähdetty matkalle, josta ei tiedetty, mihin se lopultakin johtaisi, ei arvattu, palataanko hengissä takaisin vai ei. Lähin tulevaisuus oli salattu.

Eivät miehet sentään olleet masentuneita. Lauluksikin pistettiin välistä, mutta pakostakin tuli mieleen kysymys: päästäänkö kunnialla edes Kuopioon asti? Varmana tosiasiana nimittäin tiedettiin kertoa, että Sukevalla oli 175 aseellista miestä punakaartissa ja molemmat sillat sen luona olivat miinoitetut ja uhkaus oli, että tulipa "lahtarien" junia mistäpäin tahansa, niin ilmassa olivat. Ja näitä kaikkia kauheuksia vastaan meillä oli asettaa 5 berdanin rämää ja jokunen käsiase. Eipä kumma, että mielet olivat levottomia.

Juna kiisi kuin tuskassa eteenpäin. Vilahtelivat vain karut maisemat ohi. - Kivimäki, Murtomäki, Kainuunmäki olivat jo selän takana ja lähestyi Sukeva. Aivan likellä sitä oli joka mies varuillaan, kenelle kiväärit olivat uskotut ne huolsivat niitä, käsiaseet myös olivat saatavissa. Puhuttiin kuiskaillen, laulut olivat vaienneet. Juna hiljensi vauhtiaan.

Yhtäkkiä muuttui junan jyrinä selvemmäksi. Kuljettiin sillan yli. Vaunuissa aivan hiljaista, pidätetyt hengitykset aivan kuuluivat. - Herran kiitos, ensimmäisen sillan ohi jo ollaan. - Meni asemakin, mutta vielä oli yksi silta jälellä. Jännitys oli suuri: minkähänlainen pomaus siellä tapahtuu? - Senkin yli sentään mentiin onnellisesti.

Mieliala tuntui kuin vapautuneen pahasta painajaisesta, jännittyneet asennot laukesivat, puheensorina pääsi valloilleen ja kohta kaikuivat laulut yhtä iloisina kuin olisi oltu menossa huvimatkalle jonnekin.

Juna piti kiirettä, kuin lennossa sivuutettiin asema toisensa jälkeen ja aika kului hupaisasti. Iisalmi, Lapinlahti . . . Aamukin jo alkoi valjeta.

Kuta likemmäs Kuopiota tultiin, sitä uteliaammaksi tulivat mielet. Kallaveden siltojen yli jo mentiin ja pian ollaan Kuopiossa. Esikaupungit alkavat näkyä ja radanvarrella havaitsemme kiväärimiehiä, joilla oli käsivarressa valkoinen nauha. Siis vihdoinkin perillä.

Juna pysähtyi asemalle, jossa Elja Rihtniemi ja joukko suojeluskuntalaisia oli vastassa. Kello oli kahdeksan tienoilla, matkaa oli Kajaanista tehty nelisen tuntia.

Hypittiin vaunuista asemasillalle ja järjestyttiin ryhmiin. Jo aikaisemmin oli kuulunut kaukaista ammuntaa ja nyt se kuului selvemmästi. Monen pojan syömmyksiä se vavahdutti, olihan joukossa sellaisiakin, jotka eivät juuri koskaan olleet kuulleet ammuntaa saatikka itse ampuneet. - Tämä on siis sitä sotaa!

Asemalla ei liikoja siekailtu. Kun yksi ryhmä oli jätetty viemään junaa Kajaaniin, lähdettiin kaupunkiin. Etupatrullit kulkivat edellä hyvän matkaa ja sitten me jonossa. Kuljettiin vankilan sivu ja siitä laskeuduttiin Maljalahden jäälle. Ammunta alkoi kuulua yhä lähempää. Sala-ampujia kuului olevan kaupunki täynnänsä. Ja pian saimme tuta miten vingahtaa sellaisen kyttärin kuula. Oltiin näet keskellä lahtea menossa, kun eräästä talosta ammuttiin meitä kohti. Terävä paukaus ja vihaisesti vingahti luoti aivan päämme päällä.

"Se oli ensimmäinen, sano suutari lauantaina", tuumaili joku pojista.

Kuljettiin syrjäkatuja, vihdoin uskallettiin Kauppakadulle. Laukaukset kuuluivat yhä selvemmin. Oppaat kertoivat, että tämän kadun varrella talojen ullakoilta ovat monta kertaa sala-ampujat yrittäneet saada osumaan, mutta tuloksetta. Kaikkien katseet olivat tiukasti suunnatut ullakkoikkunoihin.

Tultiin lyseolle, jonka pihalle hetkeksi leiriydyttiin. Aluksi Elja piti meille pontevan puheen ja sitten ilmestyi paikalle Pohjois-Savon ja Kajaanin sotilaspiirien päällikkö ratsumestari Malm, joka myös tervehti meitä lyhyellä puheella.

Tämän jälkeen vietiin meidät aterialle koulun saliin. Ja lensivätpä silloin vaatimattomuuteen ja yksinkertaisuuteen tottuneet silmämme sepposen selälleen. Leipää, voita ja makkaraa rovioittain, maitohinkkejä salin perä tulvillaan, jotta riitti ruokaa suursyömäreillekin vatsansa täytteeksi. Ja tunnustettava on, että kunnostauduttiin sitä siinäkin lajissa.

Syötyä huilattiin hetki ja lähdettiin sitten taas ulos. Lyseon seiniin olivat kiväärinluodit monelta kohdin jättäneet jälkensä ja ikkunoissakin oli reikiä. Aivan taistelun alussa olivat punaiset olleet valloillaan laajemmalla alalla kuin nyt ja nähneet ampua lyseotakin, kunnes ylistarolaiset tulivat ja ahdistivat heidät ryssien avaraan kasarmiin.

Lyseolta johdettiin meidät teollisuuskoululle, jossa meidät varustettiin kaikkein tarpeellisimmilla välineillä. Monikin oli lähtiessään ollut kovin keveästi vaateteltu, heille annettiin lisää sitä lajia, myöskin tuiki tähdelliset valkoiset nauhat ommeltiin käsivarteen.

Olkikupoja haalattiin sisälle ja määräys oli, että nyt oli hetkeksi nukahdettava, että voitaisiin ensi yö olla ketjussa. Vaikka edellisenä yönä ei ollut silmäntäyttä nukuttu, eikä monena yönä sitä ennen, niin ei uni tahtonut tulla. Alakerroksissa oli ylistarolaisia, jotka tiesivät jo puhua hiukan sodasta, ja heidän pakeilleen riensi moni poika kuulemaan, millaista täällä nyt oikein tulee.

Vihdoin jaettiin meille kiväärit. Ne olivat malliltaan japanilaisia ja tarkoin oli opittava niiden käytäntö, ennen kuin sai yksinään ruveta rassailemaan. Nythän sitä vasta tunsi sotamies olevansa kun kiväärinkin oli saanut kannettavakseen!

II

[Julkaistu Kajaanin Lehdessä 30.12.1918. / No. 152.]

Päivä kallistui jo iltaan ja alkoi hämärtää, kun lähdettiin vartiopaikalle. Siksi oli määrätty Ukkokoti vastapäätä kasarmia. Koska matka suorinta tietä sinne olisi voinut käydä  epäterveelliseksi, kierrettiin kaukaa. Ensiksi mentiin Haapaniemelle päin, oppaat ja osa I joukkueen I ryhmää etunenässä. Nyt painuttiin metsään, oppaat eksyivät tieltä ja rämmityttivät koko joukkoa tunnin verran lumihangessa, kunnes vihdoin aivan sattumalta osuivat tutuille seuduille ja veivät meidät loppumatkan kunnialla perille. - Nythän tässä elämä repesi, arvelivat pojat, kun Ukkokotiin saavuttiin. Ja kohta alkoi sinne saapua kaikkea, mitä sotilas voi toivoa ruumiin virkistykseksi ja hyvinvoinniksi. Mutta kauan emme saaneet nauttia näitä etuja kun saapui määräys, että meidän I joukkueen piti kiertää Kotkankalliolle päästämään siellä olevat kuopiolaiset lepäämään. Mikäpä siinä auttoi, hyntteet ympärille ja matkalle. Ukkokodin ja Kotkankallion väliä ei ole monta sataa metriä, mutta se on aivan avonaista ja kasarmista käsin suoralla ampumalinjalla, tähtäin 500 metriä. Siitä ei siis ollut hyvä mennä, jonka vuoksi piti taasen kiertää monen kilometrin matka, jotta päästäisiin kaikki hengissä perille. Aikaisemmin näet oli tuota suoraa tietä juossut tulisessa kuulasateessa I joukkue kuopiolaisia, joista - ihme kyllä - vain yksi oli kaatunut.

Kuljettiin mäkiä ja notkoja ja vihdoin tultiin rautatielle. Sitä lähdettiin painelemaan kohti kaupunkia, mentiin parin vahtipatrullin ohi ja käännyttiin taas pois radalta. Kiivettiin mäelle ja siinähän oli talokin jo edessä, peitetyistä akkunoista pääsi sentään jonkun verran valoa pilkkumaan. - Kun taloon saavuttiin oli siellä miehiä parhaillaan syömässä. Mitäpä tässä, ruvettiin taloksi ja käytiin käsiksi leipään, joka maistui eri hyvältä. Ja syötyä heti ketjuun. Kuopiolaiset ohjasivat meidät hautoihin, neuvoivat visusti tarkkaamaan eteen ja jättivät koko Kotkankallion puolustuksen meidän hoteisiimme.

Väsytti ja nukutti kovasti, mutta oltiinhan sodassa, etuvartijoina, eikä tullut kysymykseenkään, että silmät painuisivat umpeen. Oli hiljaista, tarkkaavaisina kuunneltiin jokaista rivahdusta. - Poks! kajahti laukaus kasarmista. Heti vastasivat äärimmäisinä oikealla olevat miehemme, ja kun punaisetkaan eivät laanneet, kiihtyi ammunta tuimaksi hiljaisena talviyönä. Pian se lakkasi ja taas vallitsi hiljaisuus.

Ääniä, askelia kuului vasemmalta. Vahdinmuutto! Ensiksi tulleet pääsevät lepäämään vielä unia silmistään hierovien tovereitten tullessa sijalle.

- Mitä sieltä kuuluu, kuiskaa veres mies entisen korvaan.

- Eipä juuri mitään, vastaa tämä ja kiirehtii taloon.

Sotajoukkojen majoitusta silmälläpitäen ei taloa ollut rakennettu. Suojat olivat pienet, mutta sopi sinne sentään kun pakkasi. Lattialla piti maata, viime yönä oli harhakuula sattunut taloon, läpäissyt pari seinää rinnan korkeudelta ja mennyt menojaan. Se oli selvä varoitus.

Yö kului rauhallisesti ja päivällä tuli II joukkueemme sijalle ja päästi meidät Ukkokotiin. Siellä oli jo eri komento. Ruokaa oli yllin kyllin, joka aika päivästä oli lämmintä kahvia saatavana lihavoileipien kera. Vilttejä jaettiin, joten yöllä saattoi levätä niiden alla.

Iltapäivä ampuiltiin kasarmia Ukkokodin ikkunoista. Mutta yöllä odotti taas hitonmoinen urakka. Vuotettiin näet huomiseksi etelästä päin junaa, joka toisi apuväkeä meille, ja mikä tarpeellisinta, jonkun tykin. Sitä varten oli puhdistettava punaisista radanvarsi ja edettävä Puijon rinteille saakka. Tähän retkikuntaan kuului 10 miestä, se oli vapaaehtoisista lähtijöistä koottu.

Matkavarustukset suoritettiin huolella loppuun ja yön lähetessä oltiin matkalla. Sukset olivat mukana. Aluksi pidettiin kotitarkastukset radanvarsitaloissa. Edettiin yhä kauemmas kohti Puijoa. Erään talon luona heitettiin sukset pois ja lähdettiin nousemaan jalkaisin yhä ylemmäs. Yö oli kammottavan hiljainen, vain harvoin rikkoi kiväärin kimeä paukaus rauhallisuuden. Kuiskaillen kulkivat käskysanat miehestä mieheen.

Takaa alkoi kuulua liikehtimistä. Seisahduttiin ja pian oli luoksemme ehtinyt pikalähetti, joka ilmoitti, että meidän on palattava pois, sillä näin vähällä väellä ei puhdistamistyötä kuitenkaan voitaisi kunnolla suorittaa. Palattiin suksille ja lähdettiin suoraan Kotkankalliota kohti. Reittimme taisi sentään kulkea liian likitse kasarmista halkopinojen taa ja sorakuoppiin edenneitä punaisia, koska kulkiessamme yhtäkkiä saimme vasemmalta puoleltamme tiukan luotisateen terveisiksi. Hölkkäjuoksussa lönkyttelimme kallion juurelle yli aukeamien ja kipusimme ylös. Koska matkamme kulki Ukkokotiin, päätettiin hiihtää suoraan. Päivä oli jo tulossa, mutta oli vielä niin hämärä, että onnellisesti pääsimme perille. Uni taas maistui.

III

[Julkaistu Kajaanin Lehdessä 3.1.1919. / No. 1.]

Kovin pitkään ei sentään kestänyt, kun jo herätettiin ja osa miehiä komennettiin taas Kotkankalliolle suojelemaan junaa, kun se tulisi. Osa jäi edelleen Ukkokotiin.

Juna tuli ja siinä oli 1 tykki ja 300 pietarsaarelaista. Mutta punakaartilaiset, kai luullen junan heille apua tuovan, lähtivät pitkin aukeata tulemaan sitä kohti. Mutta pian saivat he vastaansa sellaisen luotituiskun, että huomasivat, keiden kanssa oltiin tekemisissä. He vastasivat samalla mitalla ja kasarmistakin käsin kohdistettiin Kotkankalliota vastaan kiivas tuli. Tämän päivän taistelussa haavoittui seminaarilaisten joukkuepäällikkö Onni Nykänen lievästi reiteen.

Tapellessa menikin päivä pian umpeen ja hämärän tultua lakkasi laukausten vaihto vähempään. Voitto oli ollut meidän, pari vankiakin hyökkäävistä punaisista joutui käsiimme ja heidät tuotiin Ukkokotiin säilytettäviksi.

Toisia kajaanilaisia tiedettiin olevan tulossa ja odotettiin heitä Ukkokotiin. Heidän juhlallista tuloaan ei allekirjoittanut ainakaan saanut kunniaa olla näkemässä, sillä I ryhmä komennettiin puhdistamaan koko Ukkokodin ympäristöä sala-ampujista. Aivan sattumalta jouduimme sentään vastakkain tulevien kanssa ja vaihdettiin terveiset, he kotipuolesta ja me ylevästi - sodasta. Ei siinä sentään tarkemmin joudettu kuulumisia kyselemään, heillä oli kiire katon alle ja meillä oli tehtävä suorittamatta. Kun olimme rämpineet metsässä puoliyöhön saakka ja etsineet sala-ampujia, palasimme vihdoin väsyneinä Ukkokotiin, jossa veljeily äsken tulleiden ja entisten sissien välillä oli täydessä käynnissä. Vaikkakin väsymys tahtoi väkisten painaa silmät kiinni, täytyi kysellä kotipuolen tietoja tulleilta ja heille taas valehdella päivällisestä hirveästä taistelusta ja hyvin siinä eräät ennestäänkin tunnetut suurlohkojat esiintyivät edukseen ja säikyttelivät sotaan tottumattomampia. Lisäksi saimme valita kiväärit, jotka meille oli tuotu Kajaanista, jonne ne taas oli tuonut Väyrysen Eljaksen johtama hakijajoukko Oulusta. Aikaisemmin Kuopiosta saadut aseet olivat lainassa ylistarolaisilta ja he saivat nyt ne takaisin.

Loppuyö maattiin rauhallisesti, mutta vielä pimeän aikana ajettiin miehet ylös ja määrättiin valmistautumaan ratkaisevaan taisteluun: aamun valjetessa aloitettaisiin tykillä ammunta kasarmia vastaan ja ellei se johtaisi antautumiseen, ryhdyttäisiin yleiseen rynnäkköön. Oli helmikuun 8. päivä.

Joukko-osastot hajaantuivat kukin suunnalleen. Kuularuiskukin oli Kajaanista tuotu, ja jääkärimme Benjamin Jauhiainen otti sen heti hoiviinsa, valitsi apulaisensa ja kuljetti sen Vesitorninmäelle. I Joukkueen asemapaikaksi oli määrätty Alavan talon luota ohi kilpa-ajoradan kulkeva metsä eräälle avonaiselle kalliolle saakka. Kullekin miehelle määrättiin asemat, ampumahaudat kaivettiin lumihankeen ja odotettiin yleisen jylläkän alkamista.

Ilma oli tähän asti ollut lauha, niin että lumihangessa maatessa oli kastunut asianomaiset paikat läpeensä. Nyt rupesi pakastamaan ja alkoi sakea lumipyry. Se syyti lunta vasten silmiä ja eteensä ei nähnyt montakaan metriä.

Klo 8 tienoissa aamulla alkoi vihdoin tykinjyske. Korvat tahtoivat tukkoon mennä, kun ensimmäiset laukaukset ammuttiin. Ne eivät kylläkään osuneet maaliinsa, sillä tykille, joka yön aikana oli raahattu Huuhanmäelle, ei aluksi saatu tarpeeksi lujaa perustaa alle, vaan se petti. Lopulta pohja alkoi kestää ja laukaukset alkoivat sattua maaliinsa.

I ryhmän ketjupaikan kohdalla oli aivan kasarmin näkyvissä mökki, joka oli tyhjä asukkaista. Ovi oli kiinni, mutta särjettiin akkuna ja mentiin sisälle lämmittelemään. Tupa oli pieni, se oli täynnä miehiä, joten vihdoin siellä rupesi tuntumaan himpun verran lämpimämmältä kuin ulkona. Sentään täytyi tähystämässäkin olla talon katolla aina joku mies.

Päivä kului. Tykki posahteli harvakseen, kiväärituli räiskyi joka puolelle ja välistä papatti kuularuiskummekin. Kasarmi näytti kuolleelta, liikettä ei näkynyt, mutta tiheään paukahtelivat kiväärit sielläkin.

Nälkäkin alkoi vaivata ja siksi päästettiinkin ryhmä toisensa perästä Alavalle, jossa saatiin kahvia ja voileipää.

Tykki oli jysähtänyt jo neljättäkymmentä kertaa, kun kohosi valkoinen lippu tankoon erään kasarmirakennuksen katolla puoli yhden tienoissa päivällä. Poikien teki mieli ampua se alas, mutta se kiellettiin ankarasti. Vähän ajan kuluttua vedettiin lippu alas, mutta kohta se taas kohosi.

Voitto oli saatu, kiitos tehokkaan tykkitulen. Ketjuista palattiin jälleen Ukkokotiin, jossa syötiin vanhaan tuttuun tapaan. Iltapäivällä käväistiin katsomassa kasarmia ja kaupunkia, jossa liikenne alkoi palata rauhanaikaisiin uomiin.

Yöksi palattiin Ukkokotiin, jossa vietettiin voitonjuhlaa "virsin, lauluin, psalttarein, harpuin, huiluin, kantelein".

Seuraavana aamuna, ja se oli yhdeksäs helmikuuta, asetuttiin asentoon Ukkokodin edustalle, jossa valokuvaaja näpähytti Kajaanin sisseistä kuvan.

Klo 4 oltiin asemalla, jossa juna odotti parhaillaan. Koska asemahuoneen seinällä oli vielä ryssäläiset nimikilvet, ryhdyttiin työhön ja revittiin ne alas. Junassakin tervattiin kaikki ryssäläiset lauselmat.

Lapinlahdelle pysähdyttiin takaisin palatessa, piiritettiin työväentalo, haettiin sikäläisen punakaartin johtomiehet käsiin ja vietiin vangittuina mukanamme. Iisalmella yövyttiin. Suojeluskuntalaiset johtivat meidät yhteiskoululle, jossa maallinen majamme sai taas täytteeksi oivallista ruokaa. Yöllä piiritettiin myös sikäläinen työväentalo, vangittiin siellä ollut vahtimiehistö, etsittiin punakaartin johtajat ja kuljetettiin heidät vankeina työväentalolle.

Kymmenennen päivän aamuna yhdeksän tienoissa lähdettiin sitten kohti Kaanaata, viivähdettiin hetki Sukevalla, ja kolmen tienoissa alkoivat Kajaanin kaupungin äärimmäiset talot näkyä. Asemalla oli väkeä mustanaan, soittokunta soitti ja kaupungissa olleet sissit seisoivat perusasennossa. Asemalta mentiin seminaarille, jonne päämaja oli muutettu, ja syötiin siellä kipeimpään nälkään. Sen jälkeen hajaannuttiin kukin kotiinsa.

Tuhlaajapojat, jotka salaa lähtivät kotoaan, olivat palanneet. Ja kaikki hengissä, vaikkakin akat olivat huhunneet jokaisen jo olevan kylmänä. Eihän se sodassa joka kuula satu, vaikka alussa niin luultiin.

1918--1919