Rajua rationalisointia

VELJENPOIKA

11/5 1952

Nykyisessä yhteiskunnassa ei kannata pelata pienillä  ammattisalaisuuksilla. Atomipomminkaan tekijä ei ole saanut pitää konstiaan yksin omana tietonaan, kuinka sitten vähäiset profeetat.

  Lienee sen vuoksi parasta peittelemättä paljastaa eräs kirjoitelmiemme aiheenvalintaan liittyvä pikku viekkaus taikka laskelma, jota tavallaan ammattisalaisuutena olisi ollut pyrittävä varjelemaan. Kas tämä se on: näin alkavan kuvalehden on hyödyllistä puhua sellaisista asioista, joihin jokainen lukija tuntee elävää mielenkiintoa. Silloin toimittajien sanoma tavoittaa suuren yleisön; syntyy molemminpuoliseen kiinnostukseen rakentuva kosketus lehden ja laajan lukijakunnan välillä.

  Tämä pyrkimys määrää siis aiheenvalintamme, ainakin aluksi. Siinäpä tarkoituksessa juuri kirjoitimme viime numerossa urheilusta, joka on kaikkien suomalaisten sydäntä lähellä, varsinkin näin olympiavuonna. On se tietysti muulloinkin, milloin me suomalaiset olemme muita parempia. Urheilusta voisi kirjoittaa tälläkin kertaa ja vaikkapa jatkaa suomalaisten yleisurheilijain mainiolla Ranskan matkalla, joka on herättänyt erikoista huomiota senkin johdosta, että Ruotsin kerrottiin samanaikaisesti myös suunnitelleen urheilijainsa ulkomaanmatkaa kevätharjoittelua varten, mutta tuo matka olisi suuntautunut - Helsinkiin, johon juuri on valmistunut polyteekkarien oivallinen Otaniemen sisäurheiluhalli. Mutta säästämme urheilulliset aiheet toiseen kertaan ja käymme käsittelemään eduskuntatyötä, jota kohtaan koko Suomen kansa ja varsinkin sen veronmaksajat tuntevat aivan erityistä, kallista mielenkiintoa.

  Kuten näet tunnetaan, on eduskuntatyöhönkin ulotettu ajan muotiharrastus: rationalisointi. (Tämän vieraskielisen sanan tilalle ei ole vielä keksitty vetävää suomenkielistä vastinetta, vaikka sellaisia sanoja kuin järkiperäistäminen tai järkeistäminen on yritetty. Ne eivät aja itseään läpi, se on jo nähty. Rationalisointi merkitsee, että jokin tehtävä suoritetaan tähänastista nopeammin, tehokkaammin ja paremmin, mutta kuitenkin vähemmällä vaivalla ja pienemmin kustannuksin. Mitenkäs vanhat suomalaiset velmuilivat sen ajan rationalisointipyrkimyksille: "Kauankos viisi miestä virstan kävelee.")

  Jaa, eduskuntatyötä siis on rationalisoitu viime syksystä lähtien siten, että käytäntöön on otettu sellainen äänestyskone, joka ei laske vain äänestyksen lopputulosta, vaan rekisteröi myös sen, miten kukin edustaja on äänestänyt. Tähän mennessä koneäänestys vain näytti, kuinka paljon äänestettävinä olevat ehdotukset saivat ääniä, ja jos haluttiin saada selville, mitä kukin kansamme valittu kannatti, oli vaadittava lippuäänestystä, joka kesti ääntenlaskuineen kai kymmenkunta minuuttia. Uuden systeemin mukaan jokainen koneäänestys on samalla avoäänestys, joten ajan säästö on huomattava. Uusi äänestyskone on myös moraaliselta kannalta verraton kainalotuki omantunnonaroille kansanedustajille. Vanhan koneen aikana sattui joskus näet niin, että koneäänestyksessä jokin ehdotus hylättiin suurella enemmistöllä, mutta vaaditussa avoäänestyksessä se hyväksyttiin yhtä suurella enemmistöllä. Tämä näytti rumalta. Nyt jokainen koneäänestys vie "nimet kirjaan" ja pakoilu ei auta. Kerrankos sitä moraalista ryhtiä lujitetaan teknillisin apukeinoin!

  Kansalaiset ovat ilmeisesti seuranneet mielenkiinnolla eduskuntatyön rationalisointia. Lapin läänin maaherra Uuno Hannula, itsekin vanha eduskuntaäijä, on ikäänkuin yhden miehen komiteana ryhtynyt itse tykönänsä tuumailemaan, eikö eduskuntatyön rationalisointia voitaisi ulottaa vieläkin pitemmälle. Hän on oikein paneutunut kirjoitustöihin ja laatinut asiasta seuraavan Ilmari Turjalle osoitetun mietinnön:

  "Hyvä Veli.

  Olen lehdistä lukenut, että eduskunnan työtä koneellistutetaan ja edustajain pöydille nappuloita lisätään. Tämähän on hyvä. Mutta yksi uudistus vielä. Puhujapönttö pitäisi muuttaa hissiksi. Ja jokaisen edustajan pöydälle vielä yksi nappula lisää. Kun puhuja kävisi liian pitkäpiimäiseksi, painettaisiin nappia, ja näin hissi puhujineen vaipuisi alakertaan. Voitaisiin luonnollisesti sopia, kuinka monta "ääntä" tarvittaisiin, jotta vaipuminen aikaansaataisiin.

  Eikös Veljenpoika voisi tätä asiaa esitellä ja kehitellä.

                                                                    Parhain terveisin

                                                                    Uuno Hannula."

Tällainen oli maaherra Hannulan mietintö. Siinä tehty ehdotus vaikuttaa loppuun saakka ajatellulta. Mutta mitä sanovat kansamme edustajat itse? Kaikesta päättäen suhtautuvat synkän torjuvasti. Vuosi sitten oli näet eduskunnassa esillä hallituksen esitys valtiopäiväjärjestyksen muuttamisesta ja siihen sisältyi ehdotus, jonka mukaan puhemiehellä olisi oikeus lopettaa keskustelu, jos eduskunnan suuri enemmistö katsoisi, että kaikki, mikä asiaa valaisee, on keskustelussa jo tullut sanotuksi. Eduskunta hylkäsi yksimielisesti ja inhoten tällaisen epädemokraattisen yrityksen kalliisti voitetun sananvapauden ja sananvallan kaventamiseksi. Mitäpä siitä, jos keskinäinen jäpinä ja purnaaminen eduskunnassa jatkuukin aamutunneille saakka kymmenkunnan leppymättömän leukaväkevän edusmiehen saapuvilla ollessa, pääasia on, että pitkään ja ikävästi puhumisen suomalaisille elämäntärkeä oikeus säilytetään loukkaamattomana ajasta aikoihin. Niin että huonot, varsin huonot ovat läpimenon mahdollisuudet Lapin läänin maaherran ehdotuksella.

  Mutta kuvitelkaamme, että tuo mainio reformi olisi toteutettu. Mikäli yleensä haudanvakavia, pitkäpiimäisiä ynnä asiallisia julkisia puheita pitävien kansanedustajien leikkiveristä luonnetta ja asennoitumista tunnetaan, olisi puhujapöntön hissi vilkkaassa käytännössä. Mies kuin mies siinä saisi käydä kellarissa niin että sähköjohdot olisivat pian ylirasitettuja. Mutta hetkinen! Lapin maaherra, nytpä sen oivalsimme, aikoikin ilmeisesti lyödä kaksi kärpästä yhdellä iskulla. Hän yllyttää sellaiseen järjestelyyn, joka aivan ratkaisevalla tavalla lisäisi sähkön kulutusta. Sen vuoksi taas olisi välttämätöntä suorittaa Lapin sähkövoimalaitosten kiireellinen rakentaminen. Kun tällä tavoin tutkimme Hannulan aluksi vaatimattomalta ja vaarattomalta näyttävää ehdotusta, niin perusteellisempi tutustuminen siihen osoittaa, että ehdotus on lappalaisen voittamattomalla oveluudella tehty: eduskunta, joka myöntää määrärahat, houkutellaan sellaiseen tilanteeseen, että sen normaalinen toiminta ei suju, jollei määrärahoja myönnetä.

  Eduskunnan suhtautumisessa puheoikeuden rajoitukseen voisi ihmisluontoa tuntematon olla näkevinään tiettyä epäjohdonmukaisuutta. Eduskunta siis kieltäytyi hyväksymästä puherajoituksia omille suur- ja kestävyyspuhujilleen. Mutta ei kulunut puoltakaan vuotta tästä varsin  yksimielisestä päätöksestä, kun suuri joukko yhtä lukuunottamatta kaikkiin ryhmiin kuuluvia edustajia allekirjoitti lakialoitteen, jonka mukaan tiukka puherajoitus olisi voitava toteuttaa kunnanvaltuustoissa. Se, mikä sopii Juppiterille, se ei sovi härälle, sanoivat jo ammoin kuolleet roomalaiset. Tämä totuus pysyy kautta aikakausien vaihteluiden, sillä ihmisluonto on kerta kaikkiaan sellainen. Jos joku haluaisi syyttää kansanedustajaa, joka suunnittelee puherajoitusta valtuustoihin, epäjohdonmukaisuudesta sen perusteella, että sama edustaja on jyrkästi torjunut vastaavat rajoitukset eduskuntatyössä, on kylläkin todettava, että epäjohdonmukaisuus on ainoastaan näennäistä. Asianomainen kansanedustaja näet hyvin tietää, että valtuustojen sadoille suupalteille on yhteisen hyvän nimessä saatava tarpeen tullen lukko huuliin, samalla kun hän täydestä vakaumuksesta käsittää koko isiltä perityn demokratian horjuvan - vähältä, ettei suorastaan kukistu - jos kansanedustajien ei sallita esittää heille ominaisella pettämättömällä asiallisuudella ja vertojaan hakevalla lyhyydellä unohtumattomia mielipiteitään isänmaan suurista asioista. Niin se on, poijjaat.