Älkää ampuko pianistia.

Vapun jälkeen alkoi systemaattiselta vaikuttava hyökkäily hallitusta vastaan. Sen huipentumana voidaan pitää lisämenoarvion lähetekeskustelua, jossa hallitus sai myös siihenastisten tukijoittensakin taholta osakseen suorastaan häijyä arvostelua. Tämän jälkeen on maassa alettu avoimesti keskustella hallituksen vaihtamisesta. Ruotsalaisen puolueen puoluekokouksen yleinen mielipide näyttää olleen, että hallitus on saatava laajemmalle pohjalle. Ja kokoomuksen taholta on vallan puolueen johtomiesten suulla lausuttu, että nyt on aika kypsynyt sosialistisen hallituksen kaatamiseen. Maalaisliitto ei tässä keskustelussa ole suinkaan säästänyt sompaansa, puhumattakaan kommunisteista, jotka yrittävät keikauttaa jokaisen hallituksen, jossa he eivät ole mukana, ja pelkäävät jokaista hallitusremonttia, joka ei vuorenvarmasti nosta heitä hallitsemisen iloon.

Tilanne on siis varsin nopeasti muuttunut. Hallitus, jonka isyydestä syntymisen hetkellä ylpeilivät paitsi sosialistit itse myös kaikki porvaripuolueet, alkaa jäädä yksikseen. Mikä siihen on syynä? Onhan hallitus SAK:n avulla pitänyt kurissa palkankorotushankkeet ja järjestysvallan avulla lakkorettelöinnin. Onhan Valpo lakkautettu ja sen mielivaltaisesta menettelystä tehty loppu. Onhan talouselämää vakaannutettu, vuokria korotettu jne. Kaikki nämä ovat saavutuksia, joiden takia porvarillisella taholla on tätä hallitusta suosittu ja pidetty sitä - käyttääksemme kokoomusedustaja Tuurnan tosin epäkunnioittavia sanoja - "käyttökelpoisena aasina". Miksi nyt hallitus on menettämässä porvarillisen kannatuksensa?

Vastauksen siihen luulemme sisältyvän kotiruotsalaistemme johtavan aikakauskirjan "Finsk Tidskriftin" hallituskysymystä käsittelevään artikkeliin. Siinä kuvaillaan, kuinka sosialistit ovat ryhtyneet yhä häikäilemättömämmin käyttämään hyväkseen valta-asemaansa miehittämällä hallinnon avainasemia, vieläpä pakottamalla työnantajajärjestötkin tottelemaan heidän määräyksiään. "Se, mitä täällä tapahtuu, on toisin sanoen samaa, minkä Per Albin Hanssonin hallitus sai aikaan sodan edellä Ruotsissa. Sosialidemokraattien tuntosarvet ulottuvat niin laajalle, että puolueella on vähitellen koko yhteiskuntaelämä valvontansa alaisena ja puolueen valta-asemaan pääsy näyttää väistämättömältä". Kuinka tämä on mahdollista maassa, jossa on sentään porvarillinen eduskuntaenemmistö, kysyy artikkelin kirjoittaja. Siihen on syynä se, että porvarilliset puolueet eivät voi sopia seuraajasta. Mutta Fagerholmin hallitus on kaadettava, sen parempi, mitä pikemmin, se on artikkelin loppupäätelmä. "Muussa tapauksessa menee kehitys tinkimättömästi samaan suuntaan kuin Ruotsissa ja tuo mukanaan elinkeinoelämälle ja koko yhteiskunnalle samat seuraamukset kuin siellä. Sosialistinen diktatuuri on tulossa".

Niin paljon kuin tässä artikkelissa onkin liioittelua (eihän Fagerholmin hallitus ole yhdelläkään teollaan vielä edistänyt sosialisointia), niin siinä kuvastuu porvarillisissa piireissä virinnyt pelkomieliala. Jos nykyinen hallitus saa jatkaa toimintaansa, voi se käyttää asemaansa agitatoorisessa tarkoituksessa niin taitavalla tavalla hyväkseen, että ensi vaaleissa porvarillisen enemmistön päivät ovat luetut. Pikkuporvarillisella politiikallaan, Per Albinin menettelyä jäljitellen, voi hallitus houkutella puolelleen nuorta sivistyneistöä ja keskiluokkaa, mistä on jo esimerkkejä olemassa. Tämä se kivistää porvarillisia piirejä. Kehityksestä ulkomailla tiedetään, että yhä yleisemmin ovat laajat kansalaispiirit alkaneet äänestää sosialidemokraatteja, ei marxilaisuuden takia vaan marxilaisuudesta huolimatta. Oikeisto näitä ääjestäjiä ei saa koskaan takaisin. Ruotsissa se osittain onnistui Ohlinin johtamalle vapaamieliselle kansanpuolueelle.

Kullekin puolueellemme on sosialistisen hallituksen jatkuminen lisäksi tuonut omat erikoishuolensa. Emme puhu kommunisteista, joiden surut ja mielimurheet koko kansa tuntee, emmekä edistyksestä, jonka huolet näyttävät olevan puolueen sisäisiä huolia. Mutta esim. kokoomuspuolue, joka jo monet kerrat on joutunut pelastamaan sosialistisen hallituksen porvaripuolueiden enemmistöä vastaan, ei ole missään kiitollisessa asemassa, jos se jatkuvasti joutuu näyttelemään tällaisen "avuliaan Aatun" osaa. Nimenomaan ne, jotka vastaavat puolueen menestyksestä vaalimarkkinoilla, näkevät ns. "toisena hallituspuolueena" olon kaikki vaarat ja hepä juuri uhkailevatkin hallituksen kaatamisella.

Maalaisliiton oppositioasenne hallitusta vastaan ei ole talttunut. Maaseudun taloudellinen tila viime kuukausien aikana onkin arveluttavasti huonontunut. Että se olisi hallituksen vika, sitä ei maalaisliittokaan vakavissaan pystyne väittämään, mutta hallitukselta voi aina vaatia toimenpiteitä. Sitäpaitsi maalaisliitossa on enemmän kuin muissa puolueissa eteviä kykyjä hallitustehtäviin, minkä he itse tietävät parhaiten. Ja puolue ei ole kertakaikkiaan tottunut olemaan oppositiossa. Itsenäisyyden aikana, siis yli kolmen vuosikymmenen mittaan, on maalaisliitto ennen Fagerholmin aiheuttamaa onnettomuutta ollut oppositiossa tarkalleen laskien ainoastaan 2 vuotta 5 kuukautta 15 päivää. Tosin puolue ei aina ole ollut virallisesti mukana hallituksessa, mutta silloinkin se on auliisti antanut parhaat yksityisyrittäjänsä ns. ottopojiksi, kuten viimeksi tapahtui Kivimäen hallituksen aikana. Puolue, jonka historiaan sisältyy lähes 30 hallitsemisen iloista vuotta ja hieman yli 3 oppositiossa olon kirvelevää ajastaikaa, ei yksinkertaisesti osaa olla oppositiossa, siksi meidän on maalaisliittoa ymmärrettävä.

Ruotsalaisen kansanpuolueen sitä vastoin luulisi olevan tyytyväinen: ensimmäistä kertaa itsenäisen Suomen historiassa meillä on ruotsalainen mies pääministerinä. Tästä saavutuksesta, jonka puolue voisi mielellään nähdä myös suomalaisen kansan alennuksen tilana, luulisi ruotsalaisten toki olevan hyvillään. Mutta puolue-etu on tässäkin asiassa määräävänä, sillä ruotsinkieliset sosialidemokraatit ovat saaneet uutta arvonantoa ruotsalaisväestön keskuudessa Fagerholminsa "ylösnousemisen" takia. Turhaan ei kansanpuolue pelkää sosialidemokraattien kiihtyvän propagandan jatkuvasti kuivettavan vain kielelliseen yhteenkuuluvaisuuteen nojaavan hajanaisen puolueensa rivejä. Siitä vihat ja pelko.

Näemme siis, että puoluelaskelmien herkät tuntosarvet osoittavat pelottavasti siihen suuntaan, että Fagerholmin hallitukselta alkaa pohja pettää. Mutta ei tämä olisi ensimmäinen hallitus, joka kaatuu vastassa olevan enemmistön etulaskelmiin. Eikä se ole millään tavoin moitittavaakaan, sillä ei puolue-elämä ole minkäänlaista hyväntekeväisyyttä.

Mutta jos sosialistihallituksemme kaatuu kohta helluntain jälkeen, on se tapahtunut monen arvelun perästä. Talouselämämme, jossa jo pitkät ajat on ollut vakavia pulan ilmiöitä, joutuu läheisessä tulevaisuudessa yhä tiukemmalle. Vientimme edessä on, se on ilmeistä, yhä suurempia vaikeuksia, joita ei voiteta kuin voimakkaalla kustannusten supistamisella. Silloin ei voitane kiertää työpalkkojenkaan tarkistuksia. Eikö olisi parasta antaa sosialistisen hallituksen selvittää vielä tuokin pulma, ennen kuin sille sanotaan: "Mauri on tehnyt tehtävänsä". Tämäntapaisia ajatuksia liikkuu hallituksen kaatajien, mutta varsinkin työnantajien keskuudessa.

Mitähän jos tässä kriitillisessä tilanteessa ottaisimme oppia Villistä Lännestä. Siellä oli kullankaivajaromantiikan aikana kapakoiden seinälle tekstattu sanat: "Älkää ampuko parturia, hän tekee parhaansa".

Veljenpoika.