Maa tarvitsee hallituksen

"Maa tarvitsee presidentin." Lieneekö saanut; valittu kuitenkin on.

    Mutta nyt maa tarvitsee hallituksen. Maa tulee saamaan hallituksen, vuoret ovat jo synnytystuskissa.

    Kokemus osoittaa, että milloin maa on joutunut elämään ulkopoliittisesti rauhatonta aikaa, valtakunta on ensi sijassa tarvinnut ulkopolitiikan johtajaksi soveliaan presidentin. Ja jos niin on sattunut, että presidentti ei taipumustensa vuoksi ole ollut sanokaamme vaikka kutsuttu ulkopoliittisten ongelmien käsittelijäksi, ovat vastuu ja valta - tässä järjestyksessä -  siirtyneet hallituksen ja sen pää- tai ulkoministerin huoleksi. Näin oli meillä asianlaita talvisodan jälkeen.

    Ulkopoliittisesti rauhallisina mutta taloudellisesti vaikeina aikoina sitä vastoin kohdistuvat toiveet - ja pelot - ensisijaisesti hallitukseen, jolla on tällä alalla valta ja vastuu. Tai oikeammin, valta ja vastuu on eduskunnan. Meillä on ollut poikkeuksettomana sääntönä, että jos eduskunnan enemmistö haluaa tietynlaisen hallituksen, se muodostetaan, eikä presidentti sitä estä. Jos hallitus syystä tai toisesta osoittautuisi sytytykseltään hitaaksi tai kykenemättömäksi sille kuuluvien tehtävien hoitamiseen, hallituksen työn vauhdittaminen kuuluu ensi kädessä eduskunnalle. Mutta jollei eduskunta siihen pysty, presidentillä on mahdollisuus ja oikeus puuttua asioihin. Se käy päinsä eduskunnan hajottamisella ja uusien vaalien määräämisellä.

    Emme kuitenkaan halua tällä kertaa vielä maalata pirua seinälle ennen kuin on nähty mihin eduskunta ja sen enemmistöpuolueet pystyvät. Hallitusneuvotteluthan ovat virallisesti alkaneet meille tyypilliseen verkkaiseen tahtiin. Ilmeistä on, että yksityisissä keskusteluissa on ehditty jo kartoittaa ainakin hallituspohjaa. Todennäköisenä on pidettävä, että pohja ei nykyisestään muutu. Tosin on puhuttu, että sekä liberaalinen että ruotsalainen kansanpuolue voisivat olla mukana laajentamassa hallituspohjaa. Tällaista ratkaisua on kuitenkin pidettävä vähemmän luultavana. Syyt ovat lähinnä seuraavat:

    1. Liberaalinen kansanpuolue kärsi valitsijamiesvaalissa tappion teoreettisesti ehkä perustellun mutta käytännön politiikassa vaikeasti ymmärrettävissä olevan asennoitumisen vuoksi: Kekkosen puolesta hallituspolitiikkaa vastaan. Se seikka, että vaalitaistelu ajautui presidentti-teemasta aivan ylivoimaisesti hallituspolitiikkaa koskevaan kilpalaulantaan vei pohjan pois liberaalien asetelmalta. Kun on todettavissa, että osa liberaalien kannattajia äänesti Virkkusta, osa Vennamoa, ei tunnu uskottavalta, että puolue voisi mennä täydennysjäseneksi hallitukseen, jonka muu pohja on nykyinen.

    2. Ruotsalaisen kansanpuolueen asema hallitukseen menon osalta on tietenkin helpompi, sillä puolueen ei tarvitse pelätä hallitukseen osanoton vuoksi äänikatoa, niin luja kielellisen yhteenkuuluvuuden vaikutus on vielä toistaiseksi. Mutta toinen asia on puolueen sisäinen tila. Eduskuntaryhmä on jakaantunut kolmeen tasavahvaan siipeen: oikeisto, oikeistokeskusta ja vasemmistokeskusta. Jos kaksi jälkimmäistä ryhmittymää - kuten on mahdollista - voisivat päästä yksimielisyyteen hallitukseen menosta, on vähemmän luultavaa, että Ehrnrothin rautaisesti johtama oikeistoryhmittymä olisi mukana vastaamassa "kansanrintamahallituksen" politiikasta. Ruotsalainen kansanpuolue, jota presidentinvaalien yhteydessä uhkasivat hajottavat voimat, harkitsee kahdesti ennen kuin antaa uutta vauhtia puolueen yhtenäisyyttä vaarantaville tendensseille.

    3. Nykyisen hallituksen vasemmistoenemmistö perustuu eduskunnan vasemmistoenemmistöön. Mikäli uudelle hallitukselle halutaan nykyistä laajempi pohja, on kuitenkin lähdettävä siitä, että vasemmistopuolueilla on hallituksessa enemmistö. Keskustapuolue saa luvan luopua paikoistaan tulevien hyväksi, ja sitä ei Kepu enempää kuin maalaisliittokaan ole yleensä tehnyt. Eikä kai tee nytkään.

    Tulemme siis siihen, että uuden hallituksen pohja on entinen. Tämäkin päätelmä on tehty sillä luonnollisella edellytyksellä, että on voitu sopia ohjelmasta. Enemmistöhallitus syntyy kyllä, vaikka keskusta ohjelmakysymysten takia päättäisi pysyä hallituksen ulkopuolella. On kuitenkin nähtävä, että yhtynyt vasemmisto tuskin ottaa näissä oloissa yksin kantaakseen vastuun. Silloin ovat uudet vaalit käyneet välttämättömiksi.

    Kun hallituspohjaa koskeva kysymys on tässä saatu pyöritellyksi näin pitkälle, on syytä tarkastella erästä tärkeää henkilöasiaa, nimittäin tulevaa pääministeriä. Otetaan lähtökohdaksi se, että hallitus muodostetaan nykyisellä parlamentaarisella pohjalla.

    Pääministeri Paasio on joviaalisuudellaan, hermostumattomuudellaan ja turvallisella kansanomaisuudellaan saavuttanut myötätuntoa. Hän ei ole pelotellut ketään rohkeilla tai yllättävillä kannanotoillaan, hänen vaatekaapissaan eivät luurangot kolistele, hänen junansa kulkee verkkaisen aikataulun jälkeen sivuraiteille poikkeamatta.

    Toiselta puolen asianlaita on se, että tämä hätäilemättömyys on alkanut käydä sekä oman puolueen että vähän vieraidenkin hermoille. Päätöksiä olisi tehtävä, mutta päätökset viipyvät. Paasion juna tahtoo arvostelijoiden käsityksen mukaan pysähdellä sellaistenkin seisakkeiden kohdalla, joille aikataulussa ei ole varattu kahvinjuontiin aikaa. Kun taloudellinen tilamme on sellainen, että se ei parane varatöiden vauhdilla, odotetaan hallitukseltakin ripeyttä otteissa.

    Niin, miten se on? Toisinaan on Fabius Cunctator suorastaan mallikelpoinen päällikkö, toisinaan ylimmälle arvosijalle nostetaan sotamarsalkka "Eteenpäin". Aika voi olla sellainen, että siinä missä jälkimmäinen epäonnistuu, edellinen korjaa voiton laakerit.

    Usein on kuultu väite, että aika valitsee maalle oikeat johtajat. Niin on todella usein tapahtunut, muualla ja meilläkin. Kuinkahan käynee nyt?

    Voi käydä hyvinkin niin, että aika ei valitse meillä pääministeriä, vaan sen valitsee sos.dem. puolueneuvosto. Hieman epävarmana se valitsee Rafael Paasion. Hän on ehkä hidas, mutta vaikuttaa turvalliselta.