Pitkänsillan merkitys heimotyössä

LIIMATAINEN

3/6 1967

Suomessa on äskettäin vietetty Viron kulttuuriviikkoa usean sadan tänne saapuneen virolaisen taiteilijan ja kirjailijan voimin. Kaikesta päättäen vierailu onnistui hyvin. Taiteelliset esitykset olivat korkeatasoisia ja suomalaisten lehtien arvostelu oli kauttaaltaan kiittävää. Kun viikon yhtenä tarkoituksena oli tutustuttaa suomalaisia veljeskansan henkisen elämän saavutuksiin, niin tulos oli suorastaan erinomainen.

  Meidän suomalaisten suhtautuminen nyky-Viroon ja nykyvirolaisiin on ollut - niin kuin hienosti sanotaan - ambivalenttinen, ristiriitaisten tunteiden sävyttämä. Tunnemme lähisukulaisuuden aiheuttamaa verenvetoa, sympatiaa, myötämielisyyttä ja osanottoa. Viron itsenäisyyden aikana luodut monet henkilökohtaiset siteet ovat katkettuaankin pitämässä yllä kollektiivista myötätuntoa paljon kärsinyttä veljeskansaa kohtaan. Mutta kun Viro on kommunistinen maa, on porvarillisten heimoystävien parissa ollut jo parin vuosikymmenen ajan vallalla haluttomuus yhteistyöhön ja vierastaminen, jopa hylkiminenkin. Sen sijaan yritetään säilyttää kosketus erityisesti Ruotsissa eläviin virolaispakolaisiin. Ambivalenssin tyypilliset vastakohtaisuudet ovat eri voimakkuusastein täyttäneet vanhojen heimotyöntekijöiden mielen: rakkaus ja viha, halu ja torjunta, myötätunto ja vastenmielisyys jne.

  Muuten samanlainen ambivalenttisuus on monien suomalaisten mielessä vallalla myös suhtautumisessa nyky-Unkariin.

  Jos rohkenisi sanoa, että heimotyössä - käyttääksemme 1930-luvun sanontaa - ovat asiat menneet päälaelleen eli ylösalaisin, niin vallitseva tilanne olisi kuvattu suunnilleen oikein. Toisen maailmansodan päättymiseen saakka heimorakkaudelle näet olivat lämmenneet vain porvarilliset piirit. Pitkänsillan takana näille harrastuksille ei juuri osoitettu myönteistä huomiota. Sen jälkeen kun Viro liitettiin Neuvostoliittoon ja Unkarista tuli kansandemokratia, ovat vanhojen heimoystävien lämpimät tunteet jäähtyneet tai täysin sammuneet. Heimoveljeyden pyhä tuli on sen sijaan alkanut leimahdella Pitkänsillan tuolla puolen, nimenomaan kansandemokraattien keskuudessa. Kun ennen vanhaan heimojuhlia pidettiin Kansallisteatterissa, ei sinne Sörkän puolelta monikaan eksynyt, mutta kun nyt juhlat pidetään Kulttuuritalossa tai Messuhallissa, niin harvoin sinne porvarin könöttävän näet.

  Sitä joutuu tällaisten ilmiöiden edessä syvällisesti pohtimaan mm. heimorakkauden sisältöä. Onko se yleisinhimillistä vai onko se joko porvarillista tai sosialistista? Eikö läheisintä heimokansaa virolaisia kohtaan voi tuntea kiintymystä pelkästään tämän sukulaisuuden vuoksi? Oliko meidän heimoveljemme yksinomaan Unkarin sääty-yhteiskunta? Mehän tiedämme, että Horthyn Unkarin kukistumisen yhtenä syynä oli sen epäkansanvaltaisuus, sen taantumuksellisuus. Kun me hylkäsimme heimoustunteen nyky-Unkarin synnyttyä, eikö sukulaisrakkautemme ollutkaan käsittänyt koko Unkarin kansaa, vaan vain sen kopean yläluokan?

  Nämä ovat ikäviä kysymyksiä. Tämän kirjoittaja haluaa sanoa, että jos porvari tuntee heimorakkautta vain porvarilliseen Viroon ja kommunisti taas ainoastaan kommunistiseen Viroon, niin koko heimoaate on pelkkää hölynpölyä. Onko se esimerkiksi ollut oikeaa sukulaisuutta, kun palava heimotunne Viroa kohtaan muuttui vieroksumiseksi sen jälkeen kun Viro olosuhteissa, jotka tunnemme, muuttui kommunistiseksi.

  Toivotaan, että Viron kulttuuriviikko olisi suhtautumisessamme suomensukuisiin kansoihin merkinnyt jonkinlaista käännekohtaa. On suorastaan uskottavaa, että tunnustukseton heimoveljeys - jos tällainen määritelmä sallitaan - tulee leviämään Suomen kansan keskuuteen.

  Viron osalta on vaikeutena suhtautuminen virolaisiin emigrantteihin. Varsinkin niille, joilla on heimotyön ajoilta periytyneitä  henkilökohtaisia ystävyyssuhteita Viron ulkopuolelle joutuneisiin virolaisiin, tämä kysymys on arka asia. Heistä tuntuu tietenkin siltä, että vähäinenkin yhteistyö Virossa toimivien virolaisten kanssa merkitsisi petturuutta maasta pois joutuneita virolaisia kohtaan.

  Totta on, että exiilissä elävien virolaisten sivistyksellinen panos on hämmästyttävän voimakas ja että heidän parissaan on ylläpidetty virolaisuutta sitkeydellä, joka herättää kaikkea kunnioitusta. Mutta elämän säälimätöntä lakia eivät virolaisetkaan emigrantit voi vastustaa. Nuori polvi etääntyy virolaisuudesta ja omaksuu uuden isänmaansa kielen, tavat ja ajattelun. On kulunut kohta neljännesvuosisata siitä, kun suuri maastamuutto tapahtui. Maanpakolaisuuden pitkinä vuosina on mieliä ylläpitänyt toivo suurista muutoksista Euroopan tilanteessa ja kotiinpaluu niiden seurauksena. Mutta nyttemmin ovat nämä unelmat romahtaneet. Lienee vain harvoja ulkovirolaisten "virallisia" edustajia, jotka sanovat uskovansa voitolliseen kotiinpaluuseen.

  On ollut hyvin merkillepantavaa, että esim. Ruotsissa asuvien virolaisten keskuudessa on syntynyt vilkasta mielipiteiden vaihtoa, minkälainen ulkopoliittinen linja ulkovirolaisten olisi uusissa olosuhteissa omaksuttava. Siinä on avoimesti sanottu, että ulkovirolaisten tähänastinen politiikka on rakentunut uuden maailmansodan toivorikkaaseen odotukseen, sodan, jonka hävittävien liekkien mukana ulkovirolaiset palaisivat sotilaallisina vapauttajina kotimaahansa. Tämän vaihtoehdon varaan rakentuva poliittinen spekulointi aletaan jo tuomita ulkovirolaisten keskuudessa. Sen tilalle ollaan etsimässä realistista vaihtoehtoa.

  Ulkovirolaisten keskuudessa ei Suomen ulkopoliittinen linja ole ollut kovinkaan hyvässä huudossa. Monesti on virolaispakolaisten keskuudessa vahingoniloisesti ennusteltu Suomelle Viron kohtaloa. Mutta aivan viime aikoina on ulkovirolaisten parissa ryhdytty etsimään omaa virolaista "Paasikiven linjaa". Sellaiset kirjoitukset kuin valtiotieteen tohtori Rein Marandin "Itäinen naapuri ja me", jossa hän esittelee samantapaisia ajatuksia kuin Paasikivi vuosina 1944 ja 1945, osoittaa, että pakolaisvirolaisten keskuudessa on vallalla voimakas henkinen käymistila. Siihen aiheeseen on ehkä syytä palata tarkemmin vastaisuudessa.

  Me suomalaiset tiedämme, kuinka suurta arvoa Virossa annetaan uudelleen solmituille suhteille Suomeen. Teemme hyvän työn läheiselle sukulaiskansallemme, kun vahvistamme tätä yhteistyötä. Teemme varmasti samalla palveluksen itsellemme.