Ulkopolitiikka ja julkinen mielipide.

45

"Ulkopolitiikka ei ole meidän päivinämme - eikä se ole koskaan aikaisemminkaan ollut - kansan tahdon kuvastin," kirjoitti englantilainen konservatiivilehti Daily Telegraph lokakuun 8. päivänä kommentoidessaan Englannin hallituksen Lontoon konferenssissa antamaa lupausta jättää brittijoukkoja Euroopan mantereelle. Lehti totesi, ettei joukkoja ole jätetty sinne siksi, että englantilaiset haluaisivat sitä yhtä vähän kuin he haluavat sitäkään, että brittijoukot lähiaikoina vedetään pois Suezin kanava-alueelta. "Ratkaisu ulkopolitiikassa erillisesti punnittuna on harvoin julkiselle mielipiteelle mieluinen," lehti totesi.

Kaikki yhteiskuntaluokat eivät seuraa ulkopolitiikkaa yhtä kiinteästi. Jättämällä huomioonottamatta poikkeukset, joilla kokonaisuuden kannalta tuskin on merkitystä, on ulkomailla suoritetuissa tutkimuksissa havaittu, että kaupungeissa seurataan kansainvälisiä tapahtumia tarkemmin kuin maaseudulla. Kaupunkilaisammattien joukossa on sellaisia, joissa seuraaminen on välttämätöntä jo jokapäiväisen leipätyön vuoksi. Ulkopolitiikan vähäisetkin muutokset vaikuttavat huomattavasti ulkomaankauppaan samoin kuin arvopaperimarkkinoihinkin. Tällöin on tärkeää, että näillä aloilla toimivat tarkkailevat kansainvälisten tapahtumain kehitystä sekä pystyvät itsekin tekemään johtopäätöksiä ajan merkeistä. Muissa yhteiskuntaluokissa ulkopolitiikan seuraaminen on enemmän sattumanvaraista ja usein pintapuolistakin. Käsitykset ovat monesti niiden puolueiden lehtien muovaamia, joita nämä piirit lukevat.

Yleensä voidaan sanoa, että ulkopolitiikan seuraaminen vaatii huomattavan paljon. On seurattava useiden puolueiden lehtiä samanaikaisesti sekä oltava perehtynyt siihen sanankäyttöön ja tapaan, jolla ulkoministeriö antaa selostuksia tapahtumista. Joskus tästäkään ei ole apua. Esimerkkinä siitä, ettei riittävän valaisevia tietoja ilmeisestikin ulkoministeriön parhaaksi katsomista syistä julkaista, mainittakoon viime kesänä Moskovan kauppaneuvottelujen yhteydessä annettu poliittinen julkilausuma. Palattuaan valtuuskunnan johtaja ilmoitti hallitusta pidetyn ajan tasalla sekä hallituksen antaneen suostumuksensa tapahtumien kehitykselle. Hieman myöhemmin julkaistiin virallinen tiedonanto, jossa sanottiin Tukholman lehdissä julkaistujen tietojen antavan "virheellisen ja harhaanjohtavan" kuvan tapahtumista. Seuraavassa vaiheessa pääministeri lausui puheessaan ulkomaisten uutistoimistojen toimineen "sensaatiotarkoituksessa". Eduskunnan ulkoasiainvaliokunnan istuntoa selostaneessa oppositiolehden uutisessa ulkoministerin vastauksia sanottiin "mitäänsanomattomiksi". Edellä sanotulla pyrimme vain osoittamaan, että tällaisen aineiston pohjalta tapahtuva mielipiteen muotoutuminen, jollaisen hyvien demokratian periaatteiden mukaan tulisi tapahtua, jää pakostakin sattumanvaraiseksi, jos sitä tapahtuu lainkaan.

Sisäpoliittiset tapahtumat ovat ratkaisevasti etualalla ulkopolitiikkaan verrattuna tavallisten äänestäjien elämässä. Yhdysvalloissa viime keväänä alkanut "vuosisadan näytelmä", senaattori Joseph McCarthyn kuulustelu tunki Geneven konferenssin auttamattomasti amerikkalaisten lehtien sisäsivuille. Ennen toista maailmansotaa syntyi Englannissa huomattavien poliitikkojen johtama liike, jonka avulla pyrittiin kiinnittämään julkisen mielipiteen huomio "Kolmannen valtakunnan" taholta uhkaavaan vaaraan. Vuoden 1936 lopussa pidettiin suuri kansalaiskokous Albert Hallissa Lontoossa. "Tunsimme, ettemme olleet ainoastaan onnistuneet saamaan julkista mielipidettä kallistamaan korvaansa ajatuksillemme, vaan jopa saattaneet ne vallitsevaan asemaan," kirjoittaa Sir Winston Churchill muistelmissaan. Tällöin tapahtui kuitenkin jotakin, joka käänsi suuren yleisön mielipiteen ratkaisevasti muualle - Windsorin herttuan ja silloisen kuningas Edward VIII:n avioliitto Mrs. Wallis Warfieldin kanssa. Ranskan v. 1951 vaaleissa ulkopoliittiset kysymykset olivat kaikkien muiden puolueiden osalta toisella sijalla paitsi kommunisteilla, jotka vaativat Ranskaa hylkäämään Atlantin liiton tukemisen. Eräs kansalliskokouksen jäsen lausui, ettei hän koskaan vaalitaistelun aikana selittänyt kantaansa ulkopoliittisiin kysymyksiin.

Äänestäjät äänestävät jotakin puoluetta yleensä ensi sijassa sen sisäpoliittisen ohjelman vuoksi. Tästä seuraa, että jos puolueen sisäpolitiikka tyydyttää äänestäjää, sen poliitikoille yleensä jää suhteellisen vapaat kädet ulkopolitiikkaan nähden. Useinkin hallitus on kokoonpantu useista puolueista, joiden yhteistyö perustuu kompromisseihin. Poikkeuksen muodostavat sellaiset valtiot kuin Englanti ja Yhdysvallat, joissa tavallisimmin yksi puolue vastaa toimeenpanovallasta. Kun v. 1945 työväenpuolue otti ohjat käsiinsä Englannissa, ei mitään ratkaisevaa muutosta ulkoasiainhoidossa tapahtunut. Winston Churchillin pelko ja vasemmistojohtaja Harold Laskin toiveet huomattavista muutoksista eivät kumpikaan toteutuneet. Työväenpuolueen oppositioryhmän johtaja Aneurin Bevan arvosteli ulkopolitiikkaa huomauttamalla, että oli syrjäytetty sekä sosialistiset periaatteet että aikaisemmat puoluekongressien julkilausumat.

Yhdysvalloissa presidentti vastaa huomattavalta osalta ulkoasioiden hoidosta. Hänellä on suhteellisen vapaat kädet niin kauan kuin jostakin ulkopoliittisesta kysymyksestä ei tule julkisen mielipiteen "silmätikkua". Usein republikaanit ja demokraatit eivät jakaudu puoluelinjan mukaan ulkopoliittisissa kysymyksissä. Tällöin presidentti voi taitavasti menetellen ajaa kantansa läpi, jos hän oman puolueensa vähemmistön ja "opposition" avulla voittaa oman puolueensa enemmistön.

On kuitenkin muutamia kysymyksiä, joissa julkinen mielipide reagoi voimakkaasti ja vaikuttaa siten maan ulkoasioiden hoitoon. Niihin kuuluu sota ja rauha. Presidentti Eisenhowerin vaalitaistelussa käytettiin menestyksellisesti hyväksi lupausta lopettaa Korean sota. Geneven konferenssissa Neuvostoliiton valtuuskunta laski taitavasti liittolaisekseen Ranskan kansan, jonka kyllästyminen Indokiinan sotaan oli yleisesti tunnettu. Edelleen ranskalaiset ovat ottaneet tavallista selvemmän henkilökohtaisen kannan Saksan jälleenaseistamiseen, koska kysymykseen liittyvät muistot entisistä sodista Ranskan ja Saksan välillä sekä pelko Saksan militarismin uhkasta tulevaisuudessa. Yhdysvalloissa on havaittu kansainvälisen kommunismin levenemisen vaikuttaneen huomattavasti äänestäjiin. Jos kommunistit ovat saaneet haltuunsa uusia alueita maapallolla, sitä on pidetty hallituksen ulkopolitiikan epäonnistumisena.

Kun julkinen mielipide reagoi, se tapahtuu useinkin tunnepitoisesti ja tavalla, joka ottaa huomioon vain kehityksen lyhyellä tähtäimellä. Tapahtuma eristetään eikä oteta huomioon, että sitä edeltää ja seuraa tapahtumia ja että yleisen mielenkiinnon kohteeksi joutuneen renkaan on oltava sopusoinnussa ketjun kanssa. Ulkopoliittiset ratkaisut ovat kompromisseja, joissa molempien osapuolten on tehtävä myönnytyksiä. Lisäksi vaikuttavat niihin "poliittiset realiteetit". Ei kai mikään vastaisi julkisen mielipiteen toivomuksia niin yleisesti kuin että maailman kahtiajako lopetettaisiin ja että sodat tehtäisiin mahdottomiksi. Eräällä taholla on tämä oivallettu ja pantu nimien keruu käyntiin. Tällöin on jätetty selittämättä, miten ratkaisuun päästään käytännössä tai ehkäpä toivottu ratkaisu onkin jäänyt toisarvoiseksi päämääräksi.

Tuntuu kuin Daily Telegraph olisi esittänyt verraten paikkansa pitävän toteamuksen. Toinen asia on kokonaan, olisiko onnellista, että ulkopolitiikan määräisi julkinen mielipide. Varmaan ei olisi, kunhan asioiden hoidossa vain pysytään tiettyjen rajojen sisäpuolella. Demokratian kannalta on tärkeää, että reaktio tapahtuu, jos sitä ei noudateta.