Oikeiston rappio

Suomenmaa 21.6.1933

Samaan aikaan kun IKL:n johtaja on viime sunnuntaina Lahdessa julistanut, että yleinen ja yhtäläinen äänioikeus sekä niitä ilmentävä vaalilakimme muka olisi tämän kansan onnettomuus, on Jyväskylässä pidetty kansalaiskokous tiukkojen ponsien muodossa osoittanut sen vaaran, mihin suomalainen oikeisto viimeaikaisella sokealla politiikallaan syöksee osan kansaa, jopa koko kansankin.

Kaksi kertaa aikaisemmin oikeistomme on ollut yhtä silmitön, häikäilemätön ja väkivaltainen. Ensimmäisen kerran silloin kun se kantoi suomettarelaista alistuvaisuuden lippua Romanoffien valtaistuimen uskollisena palvelijana. Toisen kerran viisitoista vuotta sitten saksalaisen kuningassuvun vannoutuneena ritarina. Oikeiston johtajat saivat Romanoffien dynastialta kunniamerkkejä, aatelisarvoja ja valtioneuvoksien titteleitä. Vuoden 1918 kuningasunelmassa odottivat heitä samat lahjat saksalaisilta antajilta.

Nyt on jälleen tehty vuosia työtä. On ponnistettu vanhojen tappioiden aallonpohjasta ylös harjalle. Suomettarelainen sielunelämä ei voi unohtaa valta-asemia. Siinä elää ja versoo vallanhimon vaisto, joka polkee tarvittaessa moraalin, syrjäyttää siveyskäsitteet ja kulkee lakipykälien ohi omaa tietään. Tämä ilmiö on meille tuttu. Aikakausittain se kerää voimia, ponnistautuu esille, yrittää ylös komentamaan ja käskemään muita. Mutta se on sikäli traagillinen ilmiö, ettei sillä ole onnea. Ratkaisevalla hetkellä kaitselmus lyö sen takaisin. Oikeiston politiikka on itsekkyyden, väkivallan ja häikäilemättömyyden politiikkaa. Sillä ei ole siunausta.

Saatuaan näennäisen voiton kolme vuotta sitten, on oikeisto ahnain silmin tähyillyt uusiin valta-asemiin ja virkapaikkoihin. Sen kaipaus on kasvanut yli äärien, siitä on todella muodostunut jonkinlainen kevätvirta. Mutta niinkuin tavallisesti, niin tämäkin kevätvirta on kuivunut kolean kevään ja ensimmäisten kuivien kesäpäivien aikana.

Oikeisto on saanut jo aikaisemmin kaksi painavaa muistutusta siksi, ettei se ole tyytynyt suhteelliseen osuuteen vallasta ja että se on kiertoteitä yrittänyt ottaa isäntävallan harvojen käsiin. Oikeiston nöyryytys on kummallakin kerralla ollut kalkin kallistamista pohjaan moraalisesti katsoen. Sen johtopaikoilta ovat epämääräiset oliot hetkeksi väistyneet raikkaampien tuulien alettua puhaltaa. Mutta niin pian kuin olosuhteet ovat jälleen sallineet, on vanha suomettarelainen henki kömpinyt esiin ja saanut uutta rohkeutta - pian myös uutta röyhkeyttä.

Tällä kertaa on jälleen päästy niin pitkälle, ettei tilinteon hetki enää voi olla kaukana. Heinäkuun ensimmäiset päivät merkitsevät epäilemättä oikeistolle, ellei juuri katastrofalista loppua, niin joka tapauksessa lopun alkua.

Kokoomuksen halut ja pyrkimykset, sen keinot ja menettelytavat ovat jälleen selvinä Suomen kansan kasvojen edessä. Sumun heittäminen silmille, tosiasioitten kääntäminen päälaelleen ja muut asianajotemput, tämä kaikki on oleva turhaa ja tuloksetonta. Jaakopin kaunopuheinen ääni ei kykene peittämään Esaun karvaisia käsiä!

Maalaisliittolainen