Eduskunnan arkipäivää

LIIMATAINEN

9/12 1967

Itsenäisyytemme 50-vuotisjuhlan yhteydessä ovat kansakunnan valppaat katseet aivan erikoisesti kohdistuneet valtioelämämme johtavaan laitokseen, eduskuntaan. Eduskunta on niin kaikkivaltias kuin mikään voi maan päällä meidän rajojemme sisällä olla. Eduskunta voi perustuslain säätämiselle vahvistetussa järjestyksessä tehdä millaisen lain tahansa, vaikkapa lopettaa koko eduskunnan. Mitä arvoisat eduskuntalaiset eivät tietenkään tee. (Tässä on kansanedustajia tarkoittamassa käytetty vivahdusrikasta sanaa eduskuntalaiset. Sana ei ole mikään uudissana, sillä presidentti Paasikivi kuului käyttäneen sitä silloin, kun sattui suivautumaan eli suuttumaan kansamme edustajien päätöksiin. Se ei tapahtunut aivan harvoin.)

  Äskettäin on asiantuntevalta juridiselta taholta esitelty eduskunnan kaikkivaltaisuutta. Kun yleisenä käsityksenä on ollut, että tasavallan presidentti ja valtioneuvosto - milloin sille se kunnia annetaan - hoitaa maan ulkopolitiikkaa, niin nyt on selitetty että tämä ei pidäkään paikkaansa. Jos nimittäin eduskunta asettuu ulkopolitiikan suuntauksen ja vaikkapa vain yksityistapausten osalta toiselle kannalle kuin presidentti, niin päämies saa luvan alistua eduskunnan tahtoon tai luopua korkeasta virastaan. Kyllä se nyt tiedetään, missä vallan avaimia säilytetään.

  Mutta vaikka eduskunta tehtäviensä ja toimivaltansa suhteen on sellainen laitos, jonka työn tulisi olla kuin alituista juhlaa, on silläkin arkipäivänsä. Se tuli juuri itsenäisyysjuhlien alla julki likipitäen karmealla tavalla. Eduskunnan taloudenhoitajan kassakaapista näet tavattiin rahaa eli Suomen seteleitä mielikuvituksellinen määrä. Toisten tietojen mukaan kassakaapissa oli ollut hyödyttämättömänä lepäämässä l,5 miljardia vanhaa markkaa, toisten tietojen mukaan vain 150 miljoonaa samoja vanhoja. Jos varsinkin ensiksi mainittu luku pitää paikkansa, kuten on oletettavissa, niin ei tarvitse ihmetellä sitä, että muualla on rahanpuute, kun setelien pääosa on kerätty eduskunnan taloudenhoitajan taakse.

  Vakavasti puhuen: juttu tuntuu mahdottomalta. Taloudenhoitaja - niin kerrotaan - on joskus pari vuosikymmentä sitten unohtanut lähettää kansanedustajilta kantamansa ennakkoverorahat lääninkonttoriin. Ja jotta tämä laiminlyönti ei tulisi ilmi, hän on siitä lähtien säästänyt kaikki veronpidätysvarat, toisin sanoen pidättänyt pidättämänsä. Niin on kassakaappiin kertynyt nuo sanotut 1,5 miljardia. Ne ovat olleet hyvässä järjestyksessä niputettuina, merkittynä miltä vuodelta ne ovat, nahkalaukuissa, kenkälaatikoissa, ostoskasseissa, hattuaskeissa jne. jne. Niinkuin Polonius sanoi Hamletin näytelmässä: "Vaikka tuo on hulluutta, on siinä kuitenkin järjestystä".

  Miten tämä on ollut teknillisesti mahdollista? Onko kikka ollut niin yksinkertainen, että voidaan olettaa sadoissa liike- ym. laitoksissa tapahtuneen samaa?

  Jos eduskunnan erikoislaatuista arkipäivää tuntematta yrittää etsiä pulman ratkaisua, niin kaksi kysymysmerkkiä on asetettava. Eivätkö tilintarkastajat koskaan kysyneet kuittia ennakkoverovarojen tilittämisestä? Ja toiseksi: eikö lääninkonttori koskaan selvittänyt, onko kansanedustajien palkoista suoritettu ennakkopidätykset ja tilitetty lääninkonttoriin?

  Emme puutu asian lailliseen puoleen, siitähän parasta aikaa suoritetaan tutkimuksia. Mutta erikoista tässä jutussa on se, että tiettävästi yhtään penniä ei ole hukassa. Taloudenhoitaja on uskollisesti säilyttänyt kenkälaatikoissaan jokaisen ennakkoverona pidättämänsä markan, eikä ole omiin tarkoituksiin käyttänyt yhtäkään kolikkoa. Ei toki olisi tarvinnut käyttääkään, koska on ollut ja on varakas ihminen. Mutta hän oli tunnollinen virkamies, jonka virantoimitusmoraali olisi kärsinyt haaksirikon, jos olisi käynyt ilmi, että hänen tilityksensä on viivästynyt viikon pari. Sen häpeän välttämiseksi hän keräili l,5 miljardia markkaa hattuaskeihin.

  Sanotaan, että maailmassa on paljon ihmeellistä ja selittämätöntä. Kai sen niinkin voi ilmaista, mutta varmaan oikeampaa on sanoa, että maailmassa on sen vuoksi niin paljon kummallista, koska ihminen on niin eriskummallinen olento. Kuten esimerkiksi tämä esimerkillisen tunnollinen, esimerkillisen säästäväinen kansamme eduskunnan taloudenhoitaja. Kuka voi tunkeutua hänen sielunelämänsä kartoittamattomille vesille ja onkia sieltä esille ne vaikuttimet, jotka johtivat hänet outoon tekoon, niin outoon, että tämä lienee lajissaan ainoa tapaus ihmiskunnan kummallisten toilausten historiassa.

  Jos asia on niin kuin on kerrottu, että tallella todella ovat kaikki pidätetyt rahat, niin valtiolle ei ole koitunut muuta vahinkoa kuin korkotappio. Toiselta puolen valtio on elänyt niin suuressa pienen rahan puutteessa, että nuokin varat olisivat olleet enemmän kuin tarpeen. Kun oli aika, jolloin eduskuntalaisten palkkojen maksu valtion rahavaikeuksien takia oli siirretty kuun alusta kuun loppuun, niin mitähän taloudenhoitaja mahtoi ajatella, kun hänen takanaan oli satoja miljoonia markkoja valtion rahoja.

  Eduskunnan arkipäivästä siirtyy ajatus kavalluksiin, joiden ryhmään esitelty asia ei siis kuulu. Kavallukset kuuluvat hyvinvointivaltion arkipäivään ja - niin kerrotaan - Suomi ei suinkaan tee tästä poikkeusta.

  Tarina Helsingistä:

  Kamreeri oli vuosien mittaan kavaltanut liikkeestä 20 vanhaa miljoonaa. Ilmitulon vaara oli käynyt ilmeiseksi, joten hän meni asianajajan luo, kertoi asian ja pyysi neuvoa. Asianajaja kysyi kahta asiaa: onko hänellä jäljellä kavalletut varat ja voiko hän kavaltaa lisää. Mies vastasi, että hänellä on kavalletuista varoista sukanvarressa 10 miljoonaa ja kyllä hän vieläkin voi kavaltaa. Asianajaja neuvoi, että on kavallettava vielä 20 miljoonaa ja tuotava rahat hänelle. Jos säästetty 10 miljoonaa jaetaan kahtia, hän pelastaa herra kavaltajan.

  Kamreeri teki työtä käskettyä ja toi advokaatille 20 miljoonaa. Ne saatuaan asianajaja meni liikkeen omistajan puheille ja kertoi avoimesti ja rehellisesti, että firman kamreeri on kavaltanut 40 miljoonaa, mutta tullut tunnonvaivoihin ja pyytänyt hänen, advokaatin, apua. Nyt on suurella vaivalla kerätty sukulaisten tuttavien avustukset ja päästy siihen, että kamreerilla on käytettävissään 20 miljoonaa ja ne maksetaan liikkeelle, jos asia painetaan villasella. Liikkeen omistajan ei tarvinnut kauankaan funtsata, kun hän havaitsi, että hänelle tarjottu vaihtoehto on paras. Hän saa 20 miljoonaa selvää rahaa, muutoin hän olisi joutunut maksamaan veroa kavalletuista 40 miljoonasta.

  Kamreeri sai potkut ja advokaatti 5 miljoonaa.