Epäluottamus ja kateus.

Tilanne työmarkkinoilla tätä kirjoitettaessa on entisestään pahentunut. Mekaanisella puunjalostusalalla on juuri menty lakkoihin ja uusia lakkoja on tiedossa.

Palkkariitaisuudet on nykyisten palkkasopimusten mukaan selvitettävä työnantajien ja työntekijöitten välillä. Näin ollen lakko olisi luonteeltaan pelkästään taloudellinen, niinkuin metallimiesten ansioitunut puheenjohtaja V. Liljeström on äskettäin julistanut. Mutta sekä oikeiston että vasemmiston piirissä on tästä huolimatta viljelty teesiä, että lakot ovat ilmaus hallitusta kohtaan tunnetusta epäluottamuksesta. Tämän selityksen mukaan lakkoliikehtiminen olisi tavoitteiltaan ensi sijassa poliittinen: luottamus, jos se laajan hallitusyhteistoiminnan avulla voidaan synnyttää, loisi myös rauhan palkkarintamalla.

Jos voisimme uskoa, että jälkimmäinen selitys on oikea, silloin nykyisen vakavan pulmatilanteen todellinen syy olisi juuri epäluottamus. Tällä toteamuksella onkin tiettävästi tosioloihin perustuvaa pohjaa. Mutta luulisimme kuitenkin, että enemmän kuin hallitusta kohtaan tunnettu luottamuksenpuute, on nykyisille tuhoisille lakkoliikehtimisille antanut aihetta kateus, niin kuin viikko sitten ansiokkaasti totesimme. Kun ammattimies kuulee tai omin silmin näkee, että rakennusalan, ja nimenomaan juuri rakennusalan, hanttimiehet saavat huomattavasti suurempia palkkoja kuin muiden työntekijäryhmien todelliset ammattityöläiset, niin kateus panee heidät liikkeelle palkankorotusten aikaansaamiseksi.

Epäluottamus maan poliittiseen johtoon ja kateus toisia työntekijöitä kohtaan olisivat siis ne syyt, joiden vuoksi lakot ovat alkaneet ja joiden vuoksi niitä niin itsepintaisesti jatketaan. Jos tähän vielä lisätään sosialidemokraattien ja kommunistien välinen kiihkeä valtataistelu SAK:ssa ja SAK:sta, alkavat tilanteen tekijät olla selvillä.

Se ala, joka on vienyt palkka-asiat taas kerran täysin sekaisin, on rakennusala. Arava-lainojen turvin on meillä alkanut rakennustarvikkeiden ja rakennustyöväen puutteesta huolimatta sellainen korkeakonjunktuuri rakennusalalla, että se täysin sotkee palkkapolitiikkamme. Rakennusalalla ei työnantajan tarvitse jarruttaa palkkojen nousua. Työt tehdään yleensä laskutyönä, jolloin rakennuttaja, so. omistaja, joutuu suorittamaan kaikki lisäkustannukset, kohonneita palkkoja myöten. Itse rakentaja, siis rakennusfirma tai -mestari, ei joudu palkkojenkorotuksista kärsimään, päinvastoin, hänen tulonsa lisääntyvät samassa suhteessa kuin työpalkat nousevat. Sillä taholla ei ole mitään jarrua työpalkkojen kohoamiselle, ja kuvaavaa onkin, että rakentajat yleensä maksavat huimia `mustia palkkoja` sekä muurareille ja rappareille että myös rakennusalan tilapäisille hanttimiehille. Nämä palkat ovat niin kohtuuttomasti korkeammat kuin esim. säännöllisesti tehdastyössä oleva ammattimies voi saada, että kateus panee huonompiosaiset liikkeelle.

Ei kukaan voine kieltää, etteikö Arava-talojen rakentaminen olisi välttämätöntä, samaten kuin siirtoväen rakennustoiminta. Mutta juuri tällainen keinotekoisesti kiihdytetty toiminta vie helposti siihen, että palkkakiskontaa pääsee esiintymään. Muurarit ja rapparit ovat niin hyvin järjestäytynyt ammattikunta, että he huolehtivat terveellisen puutteen säilymisestä näiden ammattimiesten osalta. Oppilaita otetaan varsin vähän, jotta työmarkkinoilla ei tulisi olemaan ylitarjontaa. Tällä tavoin on vähänkin vilkkaamman rakennuskauden aikana puutetta muurareista ja rappareista, minkä takia palkkavaatimukset voidaan kiristää äärimmäisyyksiin saakka. Ja kun nämä, tosin luonteeltaan tilapäiset, tienistit tulevat muitten alojen työntekijäin tietoon, saa palkkakäyminen niillä aloilla vauhtia.

Keinoksi on esitetty valtion ja kuntien rakennustoiminnan keskeyttämistä. Se on kieltämättä oikea tie. Kunnat ovat viime ja tänä vuonna, kun rakennustarvikkeita on saatu, panneet alulle valtavan suuret rakennusyritykset. Nimenomaan kansakouluja nousee pystyyn kuin sieniä sateella. Ja valtio on noudattanut samaa menettelyä. Kai koulurakennukset ovat välttämättömiä, mutta kun kaikki hyödyllinen rakennetaan samaan aikaan, tulee se erittäin kalliiksi sekä kunnille että valtiolle, sillä ammattimiehet käyttävät tilannetta hyväkseen.

Taivalkosken kunnan piirissä on suunniteltu oman koskivoimalaitoksen rakentamista ja sen avulla kyettäisiin antamaan sähköä koko kunnalle sekä elvyttämään maaseudun pienyritteliäisyyttä. Tarvittaisiin ehkä 20 miljoonan mk:n laina tai avustus valtiolta rakennustöitä varten, mutta valtiolla ei ole rahaa, siksi se ei kuulu lainaakaan myöntävän. Mutta samanaikaisesti rakennetaan Taivalkosken kuntaan useita montakymmentä miljoonaa maksavia kansakouluja ja valtio kiirehtii sullomaan kunnalle rahat niitä varten. Rinnastus on paljon puhuva. Sivistys on kallis asia, mutta varmasti hyödyllisempi olisi tälle erämaakunnalle ja sen väestölle sähkölaitoksen saanti kuin kansakoulun siirtäminen vuokrahuoneista omaan taloon. Kouluja pitää olla, vaikka pätevistä opettajista on raukoilla rajoilla huutava puute. Samaten kuin sairaaloita pitää olla, vaikka sairaanhoitajatarpuutteen vuoksi niitä täytyy osittain pitää suljettuina.

Kuusamon kaukaisessa väkirikkaassa pitäjässä kerrotaan rakennetun kansakoulu hienomman jälkeen. Koulun kuutiotilavuus on suurempi kuin kaikkien koulun piirissä olevien asuinhuoneiden kokonaiskuutiotilavuus. Jos tämä on totta, niin kansansivistystoiminta on johdettu järjettömille teille.

Taloudellinen vapaus on hyvä järjestelmä, mutta jos yhteiskunta alkaa sen käyttämisen takia natista liitoksistaan, silloin olisi paikallaan pyrkiä järjestämään tämän vapauden kontrollointi. Säännöstelykin, esim. sementin ja betoniraudan alalla, on parempi kuin se, että noita tarvikkeita saa vain suhteiden avulla, jolloin kaukaisempien seutujen yrittäjät yleensä jäävät lehdellä soittamaan.

Eikö SAK, joka niin monesti on tuominnut elintarvikkeiden salakaupan ja kiskurihinnat, nyt yhtä rohkeasti voisi tuomita rakennusalan mustat palkat ja myös huolehtia siitä, että niitä noudatetaan?