Eräs ruotsalais-venäläinen sotaliitto.

Kun kansalaistemme valpas huomio on parhaillaan kiinnittynyt Moskovassa 6/4 allekirjoitettuun Suomen ja Neuvostoliiton väliseen avunantosopimukseen, jota tosin tätä kirjoitettaessa ei vielä ole ratifioitu, saattaa olla hyödyllistä tai ainakin mielenkiintoista palauttaa muistiin se ystävyys- ja avunantosopimus, jonka Ruotsi solmi isonvihan jälkeen Venäjän kanssa vuonna 1724.

Uudenkaupungin rauha elokuun 20. päivältä 1721 oli päättänyt paitsi pitkän sodan myös Ruotsi-Suomen lyhytaikaisen loistavan suurvaltakauden. Valtakunta oli raskaissa sodissa menettänyt runsaasti elävää voimaa ja varallisuutensa, mutta sen oli myös ollut pakko luopua valloituksistaan Itämeren takana. Lisäksi oli Suomi silvottu ja raja oli vedetty suunnilleen siihen, mihin se myös piirrettiin vajaat 219 vuotta myöhemmin, Virolahdelta vinosti vanhaan rajaan Laatokan pohjoispuolella.

Ruotsin valtiolaivan johto oli niinä vaikeina vuosina, jotka seurasivat Uudenkaupungin rauhaa, uskottu suomalaiselle valtiomiehelle Arvid Hornille. Hänen tehtäväkseen tuli turvata rauha sodan hävittämälle maalle ja huolehtia, että talouselämän nousu loisi sille uuden menestyksen. Suurin vaara Ruotsia uhkasi edelleen Venäjän taholta ja sen vuoksi Hornin ulkopolitiikan tarkoituksena oli hyvän naapuruuspolitiikan ylläpitäminen Venäjän kanssa. Tämä suunta kohtasi kuitenkin erittäin vakavaa vastarintaa, sillä vaikka ensimmäisinä vuosina Uudenkaupungin rauhan jälkeen ruotsalaisten keskuudessa pelko Venäjää kohtaan oli suurempi kuin viha, niin muuttuivat mielipiteet rauhan jatkuessa päinvastaisiksi. Arvid Horn noudatti kuitenkin omaa politiikkaansa Venäjään nähden ja hänen onnistui saada se hyväksytyksi koko sen ajan, minkä hän johti hallitusta. Horn oivalsi, kuinka tavattoman heikko Ruotsin asema Venäjään verrattuna oli, ja hän lähti siitä, että niissä olosuhteissa varovainen valtiotaito, joka otti huomioon todelliset olosuhteet, oli ainoa oikea, niin vaikealta ja katkeraltakin kuin se ehkä saattoi tuntua. Hänen politiikastaan on sanottu, että tietenkään ei ollut mikään erityisen suuri ansio, että hän ymmärsi yksinkertaisen totuuden, mutta yhtä kaikki olisi ollut suuri virhe, ellei hän olisi sitä ymmärtänyt, mihin niin monet hänen poliittiset vastustajansa tekivät itsensä syypäiksi.

Kun Venäjä v. 1723 esitti Ruotsille ehdotuksen liittosopimuksen solmimisesta, herätti se luonnollisesti Ruotsissa pahoja epäilyksiä, sillä kun kaksi voimasuhteiltaan niin epätasaista maata tekevät keskenään liiton, johtaa se helposti siihen, että vahvempi alistaa heikomman vasallikseen. Mutta kun poliittiset olosuhteet olivat sellaiset, että liitto Venäjän kanssa vastasi Ruotsin etuja, oli mieliala sekä Ruotsin hallituksessa että valtiopäivien salaisessa valiokunnassa liittoajatukselle myönteinen, niin monia varauksia kuin sitä vastaan tehtiinkin. Erityisesti on mainittava, että jo sopimusneuvottelujen alkamisessa kohtasi Horn nimenomaan talonpoikaissäädyn taholta voimakasta vastarintaa sen johdosta, että tsaari oli ehdottanut sopimukseen otettavaksi salaisen artiklan, joka koski Ruotsin kruununperimystä Holstein-Gottorpin herttuan hyväksi. Horn oli valmis hyväksymään siltä osalta jonkinlaisen hämärän lupauksen, joka siirsi asian ratkaisun epämääräiseen tulevaisuuteen. Horn sai kuitenkin käyttää kaiken taitonsa saadakseen talonpoikaissäädyn suostumuksen sopimuksen solmiamiselle.

Sopimus allekirjoitettiin pitkällisten alkuvalmistelujen ja neuvottelujen jälkeen helmikuun 22. päivänä 1724 (mielenkiintoinen sattumma [sattuma] on se, että generalissimus Stalinin presidentti Paasikivelle osoitettu kirje, jossa hän ehdotti neuvotteluja avunantosopimuksesta Suomen ja Neuvostoliiton välille, on päivälleen 224 vuotta nuorempi). Sopimus oli luonteeltaan sotilaallinen liitto, jonka mukaan kumpikin osapuoli sitoutui keskinäiseen avunantoon hyökkäyksen sattuessa toista osapuolta vastaan. Apujoukkojen lukumäärä oli Ruotsin puolelta 8 000 jalkamiestä ja 2 000 ratsumiestä ynnä laivastoa, kun taas Venäjä sitoutui antamaan 12 000 jalkamiestä ja 4 000 ratsumiestä ynnä vastaavassa suhteessa myös enemmän laivastoa. Ruotsin velvollisuus ottaa osaa Venäjän puolustamiseen rajoittui Eurooppaan ja tarkoitti hyökkäystä Venäjää vastaan ainoastaan jonkin kristityn valtion taholta. Viimeksimainittu rajoitus oli otettu sen vuoksi, että Ruotsi ei halunnut taistella Venäjän puolesta Turkkia vastaan. Sopimuksen sisällöstä on edelleen mainittava, että ruotsalaisen ylipäällikön tuli saada paikka Venäjän sotaneuvostossa ja että ruotsalaisia joukko-osastoja ei saanut, mikäli mahdollista, erottaa kauaksi toisistaan ja että niiden tuli muodostaa omat yhtenäiset joukko-osastot.

Sopimus oli solmittu 12 vuodeksi. Kun sen uusiminen tuli kysymykseen, oli sisäpoliittinen tilanne Hornin kannalta kehittynyt varsin epäedulliseen suuntaan. Sotapuolue oli rauhan vallitessa kasvanut voimakkaaksi ja Venäjän vihollisen Ranskan vaikutus oli Ruotsissa erittäin merkittävä. Horn katsoi kuitenkin valtakunnan edun vaativan sopimuksen jatkamista ja hänen käsityksensä taaskin voitti. Uudessa sopimuksessa, joka allekirjoitettiin elokuussa 1735 sitoutui Venäjä ottamaan vastatakseen erään Ruotsin valtiovelan sekä suostui edelleen siihen, että ruotsalaisten joukko-osastojen ei tarvitsisi yhteisen sotilaallisen esiintymisen tullessa sopimuksen toteuttamisen vuoksi tarpeelliseksi palvella Puolassa.

Voidaan sanoa, että ruotsalais-venäläinen sopimus vuodelta 1724 oli sen varovaisen valtioviisauden mainio osoitus, jota Horn, tuo nuoruutensa vuosina uhkarohkeudestaan tunnettu sotilas, koko valtiomiestoimintansa aikana noudatti. Osaltaan sen ansiota on Ruotsin nopea taloudellinen toipuminen sodan seurauksista. Mutta toiselta puolen on todettava, että Horn harjoitti tätä politiikkaansa, nimenomaan kun se kohdistui Venäjään, useinkin vastoin Ruotsin kansan mielipidettä ja vastoin sen tunteita. Venäläisviha oli vuosisatojen mittaan syvälle syöpynyt kansan mieliin ja se muodosti vakavan esteen valtakunnan oikein käsitetyn aseman varteenottavalle ulkopolitiikalle. Kaikissa tärkeissä ratkaisuissa Horn onnistui kuitenkin ajamaan läpi poliittiset tarkoituksensa, mihin suurimpana syynä oli hänen arvovaltansa maassa.

Mutta vuonna 1738 oli sotapuolue kasvanut jo niin voimakkaaksi, että se syöksi Hornin vallasta. Alkoi uusi vaihe Ruotsi-Suomen historiassa. Innokkaiden sotavarustelujen jälkeen julisti Ruotsi Ranskan kannustamana Venäjälle sodan heinäkuun lopulla 1741. Liittoa ei sanottu irti, vaan se loppui. Sotasuunnitelmaa ei ylipäällikkö Lewenhauptilla ollut, mutta rauhanehdot olivat kyllä sodan alkaessa valmiit. Niiden mukaan piti Ruotsin ottaa takaisin kaikki Uudenkaupungin rauhanteossa menetetyt alueet ynnä sen lisäksi Laatokan ja Vienanmeren välinen Karjala.

Näin alkoi pikkuviha. Se päättyi Turun rauhaan elokuun 7. päivältä 1743. Suomesta luovutettiin Venäjälle alue Kymijokeen saakka. Hamina, Lappeenranta ja Savonlinna joutuivat silloin Venäjälle.

Veljenpoika