|
Itäinen taivaanranta alkaa huurteisen metsän takana piilevän auringon ensi säteistä punoittua. Tyyni pakkasaamu tekee tuloaan. Vahvat ikihongat ja lumenpeittämät jättiläiskuuset naksahtelevat pakkasen käsissä. Matala kataja ojentelee pyytävästi käkkyräisiä oksiaan syvästä lumesta. Koivu seisoo yksinäisenä ylt`yleensä valkoisen huurteen peitossa, kimallellen tuhansissa timanteissa auringonsäteiden siihen sattuessa. Yksinäinen hiihtäjä potkii eteenpäin metsässä. Hänen vauhtinsa on hiljainen, näyttää kuin hän jotakin miettisi... Toisinaan pysähtyy kulkunsa ja silloin tuijottaa hän verestävillä silmillään etäisyyteen. Pian hän kumminkin herää mietteistään ja alkaa kulkea eteenpäin, mutta vauhti on hiljaista... Varmaan hän jotakin miettii, muistelee.... - - - - - - - - - - Katsoipa mille suunnalle tahansa, näki hän ainoastaan murhaa ja ryöstöä, vihaa ja vimmaa. Kaikkialla riehuivat hävityksen hirmuaallot valloillaan, kaikkialla vallitsivat epäinhimilliset tavat. Kaikkialla loimusivat palot, joilla koetettiin peittää kamalia tihutöitä. Ei missään näkynyt valonpilkahdusta tämän surkeuden keskellä... Miekka kädessä hän oli puolustanut isänmaataan Pälkäneellä ja Napualla. Uljaasti oli hän kärsinyt puutetta, nälkää ja kylmyyttä kalleimpansa edestä. Mutta turhaan! Napuan kentällä lopullisesti hajoitettu Suomen urhoollinen armeija ei enää kokoontunut tappion jälkeen, joten hänkin lähti kotiinsa Kiuruveden rannoille. Siellä seisoi vieläkin ennen sotaa rakentamansa tölli, jossa vaimonsa lapsineen oli hänen poissaollessaan asunut ja viettänyt kituelämää ruokavarojen puutteessa. Kotvan oli hän täällä saanut rauhassa työskennellä, itsensä ja perheensä elättäen, kun yli pitäjän levisi tieto, että kasakkajoukko oli tännekin eksynyt ja ryhtynyt harjoittamaan ammattiaan. Tällöin oli hänkin paennut perheineen pohjoiseen päin ja päässyt aina Kajaaniin asti, jonne viholliset eivät olleet tietään löytäneet. Täällä hän luuli rauhassa saavansa ryhtyä aloittamaan uudestaan vakituista oloa. Mutta ei ollut sitä hänelle suotu, sillä vihollisjoukko hyökkäsi yht`äkkiä kenenkään aavistamatta tännekin korpien syliin, salolinnan kimppuun, että kiireenvilkkaa oli riennettävä muurien taa suojaan. Vihollisjoukon päällikkö pyysi linnan avaimia, mutta komentaja, everstiluutnantti Juho Meurman vastasi kieltämällä. Tällöin alettiin linnaa piirittää, mutta kunnolla torjuttiin hyökkäykset. Kun Meurmanin sijaan tuli uusi komentaja, kapteeni Juhani Henrik Fieandt, saivat piirittäjätkin uusia miehiä ja tykkejä, joilla alkoivat pommittaa linnan vanhoja muureja. Piirittäjät tekivät raivoisia ryntäyksiä linnaa vastaan, mutta vartijat olivat varuillaan, ja miehistö oli urhoollisen päällikkönsä innostamana kerrassaan väsymätön. Yöt, päivät, astelivat vanhat, kokeneet "kaarlelaiset" vahdissa, vaikka hirveän kova pakkanen paukkuikin nurkissa, köntistyttäen kiväärin vahdin kouriin. Pahin talvenselkä siinä kestettiin ja olisi kestetty herra ties miten kauan, jos nälkä ja kylmyys eivät olisi tulleet vihollisen liittolaiseksi. Vaikkakaan linnassa olevat viiskymmentä vanhaa sotilasta eivät paljoa kuluttaneet ruokavaroja, niin kaupungista tulleet pakolaiset tarvitsivat hengenpitimiä. Puut ja elot loppuivat ja helmikuun lopulla oli Fieandt pakoitettu antautumaan. Mielestään olisi hän ennemmin räjäyttänyt linnan ilmaan kuin antanut piirittäjille, mutta linnassa olevat naiset ja lapset rukoilivat häntä antautumaan, mikä tekikin toivotun vaikutuksen. Antautumisehdot olivat puolustajille sangen kunniakkaat, mutta ehtoja ei täytetty. Nähdessään linnan vähäisen puolustajajoukon tahtoi piirittäjien kenraali Tschekin surmata kaikki, mutta eräs eversti Mannstein sai rohkealla esiintymisellään tämän estetyksi. Puolustajajoukko ja pakolaiset otettiin vangeiksi ja lähdettiin kuljettamaan Sisä-Venäjän korpiin. Naiset ja lapset eivät tahtoneet jaksaa kävellä. Heitä heitettiin jälkeen lumihangelle makaamaan, ei sormeakaan nostettu heidän pelastamisekseen. - Hänen, tuon Kiuruvedeltä paenneen vaimokin jäi lapsineen tienviereen. Mutt`ei hänkään voinut jättää heitä kuolemaan. Karkasi vainolaisten keskeltä, vaikkakin oli menettää henkensä. Päästyään vaimonsa luo, teki hän metsään nuotion, jonka vieressä virvoitti omaisiaan. Senjälkeen läksi painelemaan korpien sydämiin ja tulikin viimein Ristijärven taa, jossa löysi sopivan piilopaikan. Siellä aherteli taasenkin vuoden, parikin, jo kuului huhuja vainolaisen liikkumisesta. Saapuipa se eräänä talvipäivänä hänenkin salopirtilleen. Tuli kumminkin niin varomattomasti, että asukkaat jaloista pois kerkesivät. Mitä lie talolle tehnyt? Nyt oli hän menossa sitä katsomaan... - - - - - - - - - Hiihtäjä pysähtyy ja alkaa pudistella kuusten pudottamaa lunta selästään. Samalla tarkastelee hän varovaisesti seutua. Lähtee hiihtämään, mutta vieläkin hiljempää kuin ennen. - - - - - - - - - Siellä suuren kuusen alla, nuotion ääressä istuu nyt hänen vaimonsa kahden lapsen kanssa, eikä heillä ole mitään syötävää. Varmaankin kuolevat he pian nälkään, kun ei ole varaa ostaa viljaa. Puolangan rajoillahan sitä olisi kyllä. Rimpiläisellä, mutta hän vaatii siitä rahaa ja sitä ei hänellä ole . . . - - - - - - - - -- Hiihtäjä havahtuu yht`äkkiä mietteistään, säikähtää alussa hiukan, sillä hän seisoo kotimökkinsä edustalla, jota ei oltu poltettu. Sitten rauhoittuu hän nähdessään ettei näy talossa edes vihollisiakaan ja lähtee varovaisesti kulkemaan lähemmäs rakennuksia. - Ehkäpä eivät ole osanneetkaan tänne, välähtää hänen mielessään. Hän menee mahdollisimman hiljaa pihalle ja tarkastelee ympäristöön. Ei näy mitään. Hän heittää suksensa tuvan oven eteen ja astuu kotaan, joka vie pirttiin, kun kuulee samassa jotakin kilinää sisältä. Hän hätkähtää ensin, mutta avaa kumminkin oven. Tuvassa seisoo suuri ja roteva karjalainen, joka paraillaan vyöttää suurta rahasäkkiä miehustalleen. Tämän nähtyään juoksee äskeinen hiihtäjä suksilleen, heittäen kovasti oven kiinni ja lähtee pyyhältämään metsään. Karjalainen huomaa tämän, juoksee hänkin ulos, etsii tuvan takaa suksensa ja lähtee hiihtämään edellisen jälestä. Lampovaaran lakea painelee kaksi miestä peräkkäin. Pyrynä siinä lumi varpaallisen kohdalla tupruaa, kun he eteenpäin sauvovat. Ei paukkuva pakkanen, eivät katkeilevat risut, ei mitkään heidän vauhtiaan estä. Jo on ajaja melkein saaliinsa kintereillä ja tämä kuuleekin takanaan karjalaisen puhuvan: - Kiäritä min kiärität, surmakses sen kiärität. Mutta etumainen koventaa vauhtiaan, sillä likellä näkee hän alamäen tulevan vastaan. Arvelematta hän laskee jyrkkää rinnettä, mutta yht`äkkiä tulee suuri puu eteen ja koettaessaan kääntää suksiaan, lentää hän lumihankeen. Pikaisesti hyppää hän ylös, nousee hiukan ylemmäs, asettaa terävän suksisauvansa pystyyn lumeen vastahankaan ladulle ja jättää sen siihen, juosten kuusen taa piiloon katsomaan, onko pyydyksellä odotettua vaikutusta. Tuolta laskeekin karjalainen kovaa vauhtia mäkeä alas... Maha litistyy ja punaisen verivirran pulputessa kaatuu hän hangelle... Kuusen takaa juoksee mies esiin, jonka kaatunut tuntee ajettavakseen. - Ai sie hyvä Kääriäinen! Lopeta minut, elä heitä kitumaa! Rahoa soat! huokaa hän tälle. Kääriäiseksi puhuteltu astuu esiin, tarkastelee hänen vyötään, eikä näekään rahapussia. - Eihän sinulla rahaa ole, epäilee hän. - A jos lopetat miut, niin kerron missä rahat ovat. Sauvan somman sijassa, tuolla vaaran päällä, suuren petähen kupeella pussi on. A lopeta jo! ähkii karjalainen vaivoin. Kääriäinen ottaa puukkonsa tuohitupesta ja iskee sillä karjalaisen rintaan. Tämä painaa päänsä hangelle, ummistaa silmänsä ja vetää viimeisen henkäyksensä... Kääriäinen riuhtaisee sauvansa karjalaisen ruumiista ja pyyhkii sitä lumella, ottaa suksensa ja lähtee nousemaan vaaran päälle. Siellä karjalaisen neuvomassa paikassa onkin tuo täyteläinen rahapussi. Kääriäinen työntää sen sisään katsomatta povelleen ja lähtee huimaavaa vauhtia hiihtämään Rimpiläisen luo. |