Virkanimitykset ja virkamiesolot

VELJENPOIKA

10/12 1949

Maailmansodan päättymisen jälkeen on monessa maassa suoritettu milloin vähemmän milloin enemmän perusteellisia `puhdistuksia`, jotka ovat merkinneet ensi sijassa sitä, että uuden valtiojärjestyksen kannalta katsoen epäluotettavat tai epämieluisat virkamiehet on poistettu posteiltaan ja heidän tilalleen nimitetty systeemiin sopivat viranhaltijat. Mitään yhtenäistä linjaa ei poistamisen niin sanoaksemme ulottuvaisuuden suhteen ole noudatettu. Milloin se on ollut erottamista valtion palveluksesta, milloin erottamista yhteiskunnan keskuudesta, milloin erottamista rakkaasta elämästä, aina olosuhteiden ja maan tavan mukaisesti.

  Nämä puhdistukset ovat aina ajallaan herättäneet suurta huomiota kautta maailman. Ne on yleisesti tuomittu jyrkin sanoin demokratiaan soveltumattomiksi. Ja totta on, että tuollainen summittainen virkamieskunnan massaerottaminen ei kuulu pohjoismaiseen demokratiaan.

  Yhdysvalloissa taas on voimassa ns. spoils system, saalistussysteemi. Se puolue, joka voittaa presidentinvaalissa, erottaa edellisen presidentin aikana nimitetyt virkamiehet ja nimittää omat kannattajansa tilalle. Presidentti Jacksonin ajoilta lähtien (1830-luvulla) miehitettiin liittovaltion virat varsin yleisesti tällä tavalla. Myöhemmin on yhä suurempi ryhmä virkoja siirretty vakinaisesti täytettäväksi, mutta edelleenkin saa voittanut puolue saaliikseen runsaasti hyvätuloisia virkapaikkoja. Näiden haltijoiden maallinen menestys riippuu oman puolueen vallassa pysymisestä ja sen vuoksi presidentti saattaa luottaa korkeimman virkamiehistönsä jatkuvaan tukeen.

  Meidän ei tarvitse suinkaan hyväksyä ns. kansandemokratioissa suoritettuja virkakunnan puhdistuksia, ja toteamme, että valtiojärjestyksen olemassaololle saattaa hallintokoneiston luotettavuus levottomina aikoina olla suorastaan ratkaisevaa laatua. Kun Weimarin tasavalta 1930-luvun alkukuukausina natisi liitoksissaan kansallissosialistien hyökkäyksen käsissä, alkoivat Saksan johtajat vihdoin tutkia syitä demokraattisen järjestelmän voittamattomuuteen. Eräs sosialidemokraattinen johtomies katsoi Weimarin tasavallan suurimmaksi virheeksi sen, että se ei ollut puhdistanut valtakunnan hallintoa demokratialle vihamielisistä aineksista, jotka olivat tärkeillä paikoillaan sabotoineet kansanvaltaista systeemiä vastaan ja muodostuneet diktatuurioppien ydinjoukoksi itse valtiorakennelman sisällä.

  Asiat ovat joka tapauksessa huonosti maassa, jossa valtiojärjestystä täytyy suojella virkamieskunnan puhdistamisen avulla. Siitähän ei Yhdysvalloissa ole lainkaan kysymys. Siellä korkeimpien virkapaikkojen haltuunotto on voittaneen puolueen luonnollinen sotasaalis. Virkanimitykset ovat siellä osa puoluepolitiikkaa. Mutta myös muissa demokraattisissa maissa on vallassa oleva puolue pyrkinyt juuri virkojen täyttämisellä vahvistamaan omaa asemaansa yhteiskunnassa. Siihen aikaan kun työväenpuolueet olivat vähemmistönä taistelemassa tunnustetusta asemasta valtiossa, pitivät valtaa käyttelevät porvaripuolueet huolen, että sosialistia ei suurin surminkaan nimitetty mihinkään vähänkin tärkeään virka-asemaan, ja milloin sellainen `vahinko` tapahtui, oli syynä joko väistämätön pakko hakijan ylivoimaisen etevämmyyden vuoksi tai varomattomuus. Mutta samaten ovat työväenhallitukset demokraattisissa maissa ryhtyneet pitämään virkanimityksissä puoliaan. Eritoten Tanska antoi tässä suhteessa Stauningin hallituksen aikana paljonkin puheenaihetta. Mutta myös meillä on keskustelua aiheuttanut, ja hilpeyttäkin, kommunistiemme yritykset valloittaa mm. kansanhuoltohallinto omille puoluetyössä ansioituneille vanhoille taistelijoille. Nykyisen hallituksen eräät virkanimitykset ovat samaten joutuneet vastapuolen hampaisiin.

  On sanottu, että ei ole olemassa mitään muuta politiikkaa kuin nimityspolitiikka. Se on tietenkin tavatonta liioittelua, mutta siinä on eräällä rajoitetulla kaistalla paljon perää. Jos tarkastelemme näet asioita hallinnon tehokkuuden kannalta, niin virkanimityksillä on siinä suhteessa suorastaan ratkaiseva merkitys. Mikäli viran saanti pannaan riippuvaiseksi valtiojärjestyksen suojelemista tarkoittavista näkökohdista tai puoluepoliittisista laskelmista, silloin ei hallinnon tehokkuuden asettamia vaatimuksia voida toteuttaa. Meillä pyritään huolehtimaan virkanimitysten oikeudenmukaisuudesta, sillä hallitusmuodon säännöksellä, jonka mukaan kyky, taito ja koeteltu kansalaiskunto ovat ylenemisen mittapuuna valtiohallinnossa. Mutta tuo on vain periaatetta, se on kuin tuumastukki, jonka näyttämiä numeroita kukin lukee omalla tavallaan vieläpä sama henkilö eri tapauksissa, lisäksi - monta kertaa - eri tavalla. Yksi katsoo, että tuo säännös antaa ratkaisevan merkityksen virkavuosille, toinen, että pääpaino on tutkinnoilla, kolmas pitää yleisiä kansalaisansioita eniten painavina. Neljäs taas antaa ratkaisevan arvon sille perusteelle, joka kulloinkin puhuu hänen mielestään sopivaisimmin ehdokkaan puolesta.

  Mutta jokainen tahtoo, että hallinnon tulee olla tehokasta. Ja tehokkuus riippuu virkanimityksistä. Jos yksinomaan virkavuodet saavat ratkaista, ei tehokkuus tule valvotuksi. Mielenkiintoinen kanta tässä tärkeässä asiassa oli Englannin modernin laivaston luojalla lordi John Fisherillä, joka oli vuosina 1904-10 ensimmäisenä merilordina. Kuten Churchill kertoo muistelmissaan Fisher esitti mielipiteenään, että "suosikkisysteemi on tehokkuuden salaisuus". Nimitykset on suoritettava yleisen edun näkökulmasta katsoen virkavuosista välittämättä.

  Sellaisen virkanimitysjärjestelmän vallitessa, joka on Yhdysvalloissa voimassa, lordi Johnin systeemi voidaan toteuttaa ja arvattavasti toteutetaankin. Kerrotaanhan tuoreena tapauksena, että Kööpenhaminaan nimitetty USA:n naisambassadööri niitti laakerinsa presidentti Trumanin voiton organisaattorina eräässä keskilännen valtiossa. Mutta meillä ei tämä voi tulla kysymykseen. Hallinnon tehokkuus ei meillä ole ainoa näkökohta, tärkeänä on pidettävä virkamiehen oikeutta edetä virkaurallaan hallitusmuodon oikeudenmukaisten ylennysperusteiden edellyttämällä tavalla. Poliittisesti rauhattomina aikoina sillä lisäksi taataan hallinnon jatkuvaisuus.

  Lopuksi tositapaus erään pienen demokratian virka-oloista:

  Oli tapahtunut hallituksenvaihdos ja uusi ylhäisyys saapui ministeriöönsä. Kansliapäällikkö otti hänet vastaan ja lähti häntä tutustuttamaan taloon ja sen virkamiehiin. He tulivat ensimmäisen huoneen ovelle.

  "Täällä on hallitusneuvos N.N. Hän on meidän rakennusasioittemme hoitaja", sanoi kansliapäällikkö.

  Ovi avattiin, huone oli tyhjä.

  "Jaa, hän taitaa olla aamiaisella", selitti kansliapäällikkö.

  Seuraavan oven edustalla:

  "Tässä on eversti N.N. Hän on meidän henkilöosastomme päällikkö."

  Ovi avattiin, huone oli tyhjä.

  "Jaa, hänellä onkin komitean kokous."

  Seuraava ovi:

  "Täällä työskentelee hallitussihteeri N. N. Hän on eläkeasioiden esittelijä."

  Huone oli tyhjä.

  "Jaa, aivan oikein, hän pyysi täksi päiväksi sairaslomaa."

  Ja niin edelleen, oven edessä esittely, huone tyhjä, sen jälkeen selittely.

  Kunnes tultiin notarien huoneeseen, jossa nuori mies istui ja luki innokkaasti paksua kirjaa.

  Jämerä-ääninen ministeri päätti hoitaa itse asian ja kysyi:

  "Mitäs te teette?"

  "Minä luen alempaa oikeustutkintoa", oli pojan vastaus.