Kansallismielisyyskö vanhoillisuutta?

Ainoaksi laatuaan ei suinkaan ole jäänyt se erään tunnetun yliopistomiehemme suunnilleen vuosi sitten esittämä väite, että nykyinen akateeminen nuoriso suurin piirtein katsoen kulkee vanhoillisten ja taantumuksellisten talutusnuorassa, perinpohjin hyljättyään ne liberaaliset harrastukset ja pyrkimykset, jotka vielä parikymmentä vuotta sitten olivat hallitsevina silloisen ylioppilaspolven keskuudessa. Sama väite opiskelevan nuorisomme taantumuksellisuudesta on säännöllisesti toistettu kaikissa ylioppilasnuorisoa koskevissa sosialidemokraattiselta taholta lähtöisin olevissa kirjoitelmissa. Siitä on tullut tuttu mutta kulunut klishee kaikkiin Akateemisen Sosialistiseuran piireistä peräisin oleviin kyhäyksiin. Ja aivan viime päivinä on eräs arvossapidetty vanhan polven kirjailija yhtynyt samaan virteen.

Kaikille näille eri piireistä lähteneille, tässä asiassa onnellisesti toisensa löytäneille kirjoittajille on todisteeksi ylioppilasnuorisomme vanhoillisuudesta kelvannut sen tunnettu kansallismielisyys. Voimakas suomalaiskansallinen liike, jonka uusi herätys on ylioppilaiden piireistä lähtöisin ja jonka riveissä ylioppilaat muodostavat yhtenäisimmän ja iskuvalmiimman kolonnan, on näille arvostelijoille kuin punainen vaate; se sokaisee heidän silmänsä niin, että he eivät pääse huomioimaan muuta kuin tämän tosiasian ja yksin sen perusteella he väärät johtopäätöksensä tekevät.

Jos ensiksikin vertaamme entisajan ylioppilasnuorisoa nykyiseen, niin täytyy meidän kaiken pohjaksi ymmärtää, mikä ratkaiseva merkitys on valtiollisten olojemme muutoksella. Venäjän sortovallan alaisuudessa elävän maan ylioppilasnuorisolla oli varaa olla antimilitaristi, kosmopoliitti y.m.s. Nyt on Suomi itsenäinen valtio, ja itsenäistymisen mukana on sen ylioppilasnuorisollekin syntynyt uusia velvollisuuksia: sen tulee käsittää, että puolustustahdoton kansa ei ole kykenevä itsenäisyyttään säilyttämään ja että vain kansallisesti herännyt kansa on kyllin yhtenäinen ja voimakas kestämään olemassaolon taistelun. Se myönnettäköön, että ylioppilasnuorisomme katsantokanta näissä asioissa on huomattavasti toinen kuin vastaavasti oli asianlaita parikymmentä vuotta sitten, mutta sen jälkeen on tapahtunut tärkeitä muutoksia, jotka toivat mukanaan uusia velvollisuuksia koko kansalle ja erikoisesti akateemiselle nuorisolle.

Mutta ei ole vielä taantumuksellista olla puolustusystävällinen ja kansallisesti herännyt. Sosialidemokraattien esittämät väitteet opiskelevan nuorison taantumuksellisuudesta tarkoittavat kuitenkin ensi sijassa sitä, että nuoriso on kansallismielistä ja vasta toisessa sijassa he väittävät, että ylioppilailla ei ole harrastusta sosialisiin kysymyksiin, kansan syvien rivien henkisten ja aineellisten olojen harrastamiseen j.n.e.

Pitääkö paikkaansa vasemmiston väite, että kansallisuusmielisyys on taantumuksellisuutta? Edellä on tähän jo vastattu kieltävästi. Ja hyvällä syyllä, sillä kansallisuustaistelu sellainen kuin Suomessa on käynnissä, jolloin maan voimakas pääväestö koettaa valloittaa itselleen sille kuuluvan isäntävallan, jolloin se pyrkii lopettamaan maassa asuvalta pieneltä vieraskieliseltä vähemmistöltä sen historiallisten olosuhteitten turvissa itselleen ottamat etuoikeudet, jolloin maan vähäväkinen työläis- ja talonpoikaiskansa sekä pikkuvirkamiehistö koettavat itselleen vallata vieraskieliseltä vallasluokalta valtiollisen, sivistyksellisen ja taloudellisen ylivallan, sen sijalle luodakseen oikeudenmukaiset suhteet molempien kieliryhmien välillä, sellainen taistelu ei voi vähäväkisten puolelta tapahtua taantumuksen voitoksi. Meillä Suomessahan kansallisuustaistelu on nimenomaan kulttuuritaistelua. Tämä saattaa tuntua kenties liiaksi rohkealta väitteeltä, ainakin ruotsalaisuuden suomea puhuvista ritareista, mutta silmäys olosuhteisiin esim. oppikoulualla riittää vakuuttamaan väitteemme oikeutuksen. Nykyäänhän Suomen valtio uhraa ruotsalaisen kansanaineksemme - ja otettakoon huomioon, että se on asuttanut maamme rikkaimmat seudut ja sen varallisuus on suhteellisesti kymmenin kerroin suurempi kuin suomalaisen väestön - tarpeisiin oppikoulualalla 1/3 enemmän kuin suomalaisen. Ellei työ vähävaraisen suomalaiskansan lasten koulunkäyntimahdollisuuksien helpoittamiseksi edes samalle tasolle ruotsalaisten kanssa ole kulttuurityötä, joka kohdistuu nimenomaan kansan syvien rivien hyväksi, niin mikä sitä sitten on?

Ja joka suhteessa: suomalaisuusliike meillä on pohjimmaltaan demokraattinen liike, sen voitto merkitsee rahvaan, työmiesten, talonpoikain ja maanviljelijäin voittoa. Nykyisenä aikana, jolloin erikoisesti sosialidemokraattien luulisi ymmärtävän kansainvälisyyden merkityksen, tuntuu omituiselta kuulla heidän identifioivan vanhoillisuuden ja kansallismielisyyden. Tosiasiahan on, että suurkapitalismi, joka edustanee vanhoillisuutta ja taantumusta sen korkeimmassa muodossa, on kansainvälinen liike ja jo sen takia vastakkainen kansallismielisille harrastuksille.

Kun sosialidemokraattimme siis a priori lähtevät siitä olettamuksesta, että kansallismielisyys ja taantumuksellisuus on erotettava toisistaan vain yhtäläisyysmerkein, on heidän johtopäätöksensä, että kansallisesti valveutunut ylioppilasnuoriso on penseä sosiaalisille harrastuksille, kylläkin luonnollinen, mutta kestämättömästä olettamuksesta lähtien väärä. Voisi olla mahdollista, että nuoriso olisi kansallisuustaistelun kiivaudessa unohtanut yhteiskunnallisen kysymyksen merkityksen, mutta niin ei - luojan kiitos - ole asianlaita, vaikkakin vasemmiston taholta alituiseen tapahtuvat hillittömät hyökkäykset ylioppilasnuorison kimppuun sen kansallisen mielen takia olisivat kylläkin voineet jäähdyttää sen harrastusta yhtenäisen, yksimielisen suomalaisen kansan luomiseen. Kansallisesti valveutunut ylioppilasnuoriso, joka itse suurimmaksi osaksi on kansan keskuudesta lähtenyt, tuntee vähäväkistemme aseman ja tietää yhteiskunnallisten epäkohtien olemassaolon; sen myötätunto on niiden puolella, jotka epäkohtien poistamiseksi työskentelevät. Se  on ohjelmaansa ottanut kansamme eheyttämisen suomalaiskansallisissa merkeissä ja sen ohjelman toteuttamisen tuomat velvollisuudet se käsittää ja tulee ne täyttämään. Se seikka, että sosialidemokratialla ei akateemisen nuorison keskuudessa ole sanottavaa kannatusta, ei suinkaan merkitse sitä, että opiskeleva nuoriso ei harrastaisi sosiaalisia kysymyksiä; se on yksinkertaisesti todisteena siitä tuomiosta, jonka ylioppilaat ovat antaneet sosialidemokraattien nykyiselle peräänantavaisuuspolitiikalle kansallisuuskysymyksessä. Akateeminen Sosialistiseura ei olisi löytänyt huonompia ponsilauselmia ylioppilaiden keskuudessa jäseniä kalastaessaan kuin ovat heidän suomalaiskansallista liikettä vastaan kohdistamat moitteensa.

Meidän käsityksemme mukaan nykyisellä ylioppilasnuorisollamme juuri sen vanhoillisiksi moitittujen aatteellisten harrastusten demokraattisesta luonteesta johtuen on kaikki edellytykset lähestyä maan työtä tekevää kansaa. Mutta juuri siltä taholta, tai oikeammin sen johtavien politiikkojen taholta on lähestyminen tehty mahdottomaksi. Sosialidemokraattiemme olisi ennenkaikkea tarkistettava kantansa ja annettava julkisessa politiikassaan tilaa työväestömme luonnollisille kansallisille mielialoille.