1968

Professori Johan Wickström                 23/1 1968

Turku

  Kiitän parhaiten kirjeestänne ja siitä tilaisuudesta, jonka se suo minulle käsitysteni esittämiseen.

  Ensiksikin minä lähden siitä, että sellaisen maan kuin Suomi on täytyy ulkopolitiikassaan olla suora ja rehellinen. Vaikka joskus saattaisi näyttää houkuttelevalta yrittää salailla tarkoituksia ja pelata maan etua valvottaessa toisella suurvaltaryhmällä toista vastaan, on siihen vaarallista antautua, sillä se pian kostaa itsensä. Nimenomaan Neuvostoliittoon päin on suuri virhe, jos kuvittelee voivansa harjoittaa kaksinaamaista politiikkaa, so. puhuu toista ja tekee toisin. Jo 1950-luvun alussa luin Saksan entisen Moskovan lähettilään kreivi Brockdorff-Rantzaun muistelmista hänen havaintonsa, että Neuvostoliitossa ei diplomaatti selviä pienellä vilpillä - vielä vähemmän suurella -, sillä jos sellaisesta kerran joutuu kiinni, on kadottanut luottamuksen ainiaaksi. Minulle ovat Neuvostoliiton johtomiehet vuosien mittaan kertoneet esim. H.C. Hansenista^1 ja viimeksi Harold Wilsonista^2 (kun hän oli opposition johtaja), että he menettivät luottamuksensa näihin henkilöihin sen vuoksi, että nämä olivat yrittäneet uskotella heille toista kuin sitten tekivät. Minä olen ollut siihen määrään varovainen, että keskustellessani esim. lännen johtavien valtiomiesten kanssa, olen sanonut vain sellaista, mikä voisi hyvin tulla Neuvostoliiton tietoon, ja päinvastoin. Tiedän, että kummankin puolen tiedustelupalvelu voi joskus saada selville, mitä olen milloinkin sanonut, ja kaksinaamaisuus ei tällöin ole muuta kuin vahingoksi maalle.

  Nyt on niin, että meillä on esiintynyt juuri tällaista kaksilla korteilla pelaamista poliitikkojen parissa. Koetin ns. yöpakkasten jälkeen puolustella eräitä poliitikkojamme, joiden teoissa ja puheissa kieltämättä oli esiintynyt ristiriitaisuuksia. Mieleeni jäi elävästi ulkoministeri Gromykon vastaus, jossa hän tuomitsi naiviudeksi koettaa olla huomaamatta eroa tekojen ja sanojen välillä.

  Esim. tri Tuure Junnila on kirjoittanut ulkomaista lukijakuntaa varten tarkoitetun kirjan "Suomen taistelu turvallisuudestaan ja puolueettomuudestaan", jossa hyvin jyrkästi hyökätään Neuvostoliittoa vastaan. En ole lukenut Kauko Karen pamflettia "Tähän on tultu", mutta minulle on kerrottu, mitä siinä on Neuvostoliitostakin kirjoitettu, vaikka kirja onkin varsinaisesti tehty minun teilaamisekseni. Vuonna 1963 ilmestyi "Pidot Aulangolla", jossa salanimiset mutta identifioitavissa olevat keskustelijat samoin lausuivat mielipiteitä, joissa jyrkästi tuomittiin ulkopolitiikkamme. Luetteloa voisi jatkaa. Olen eniten pahoillani tällaisista mielestäni vastuuttomuutta osoittavista mielipiteistä, jotka tekevät mahdottomaksi sen, että Neuvostoliitto voisi saada kuvan yksimielisestä suomalaisesta mielipiteestä ulko- politiikkamme suhteen. Neuvostoliitossa on seurattu näitä suomalaisia mielipiteen ilmauksia, ne tunnetaan siellä.

  Jos minun esittämäni mielipiteet siitä, että täällä ei vielä ole täyttä yksimielisyyttä virallisen ulkopolitiikkamme takana, käsitetään ilmiannoksi, on se hyvin kohtuuton ajatus, sillä tiedän, mitä Neuvostoliitossa meistä tiedetään. Asianlaita on sama kuin J.W. Snellmanin aikana, jolloin hän saattoi todeta, että "epäluulo ulkomailla syntyy suomalaisten miesten omien tekojen vuoksi" (1863).

  Jos minä kysyttäessä kieltäisin Neuvostoliitossa tunnetut ulkopolitiikkaamme vastustavat suomalaiset käsitykset, niin varmasti - niin oletan - loppuisi se luottamus minun rehellisyyteeni ja vilpittömyyteeni, joka on luonut minulle mahdollisuuden maan etujen valvomiseen sillä ilmansuunnalla.

  Milloin olen viitannut tähän vähemmistöön, olen tehnyt sen myös toivossa, että siihen kuuluvat henkilöt julkisesti muuttaisivat esittämänsä ulkopolitiikkaa vastustavat mielipiteensä. Paljon, suorastaan odottamattoman paljon on kehitystä tapahtunut. Suureksi edistysaskeleeksi arvioin erityisesti sos.dem. puolueen parantuneet suhteet Neuvostoliittoon. Olen erittäin tyytyväinen siihen, että heti kun tälle sovinnolle avautui vähänkään mahdollisuuksia, sitä kävin tukemaan ja olen sitä jatkuvasti tehnyt. Mutta tämän vaalitaistelun aikana taas pääsi pinnalle vanhat Neuvostoliiton vastaiset, jo voitetuiksi luulemani vihan ja kaunan tunteet. Ystäväni, jotka ovat liikkuneet kansan parissa, ovat kuulleet paljon repliikkejä, jotka osoittavat, että "ryssänviha" on päässyt avoimesti julki. Tästä me kaikki saamme olla huolissamme.

  Minäkin kuvittelin voivani mahdollisen kolmannen presidenttikauteni aikana saada aikaan todella yhtenäisen kansalaismielipiteen idänpolitiikkamme taakse. Vaalitaistelun aikana lyötiin pahoja säröjä kuvitelmalleni juuri sen myrkytetyn mielialan takia, joka syntyi enemmänkin pinnan alla kuin laajemmalti julkisuudessa. Sen valossa olen ajatellut, että todennäköisesti tein väärin suostuessani ehdokkaaksi, mutta tein sen vain siinä tarkoituksessa, että voisin - kuten sanoin - saada yhtenäisen kansalaismielipiteen avulla entistä lujemman pohjan ulkopolitiikallemme. Virheitä tapahtuu ja niistä saa maksaa myös henkilökohtaisen hinnan.