Vallan välineet

LIIMATAINEN

1/4 1967

Toisen maailmansodan voittajavaltojen välinen keskinäinen kuhertelu loppui lyhyeen. Jo 1947 amerikkalainen sanomalehtimies Walter Lippman välitti yleiseen tietoisuuteen kuvaavan termin `kylmä sota`. Ensimmäinen pääjohtomies, joka oivalsi ja puki poliittiseksi ohjelmaksi teesin, että tätä `sotaa` ei ratkaista eikä aiotakaan ratkaista ohjustetuin atomipommein vaan että se ratkaistaan rauhanomaisella rinnakkaiselolla, oli Suomen vanha ystävä Nikita Hrutshshev.

  Hrushtshev ja hänen seuraajansa eivät kalistelleet aseita vaan puhuivat maissista, sianlihasta, raskaasta ja kevyestä teollisuudesta, sanalla sanoen talouden ja vaurauden kohottamisesta, ripeistä askelista kohti uutta hyvinvointia.

  Länsi-Euroopan johtomiehet havaitsivat hekin Hrushtshevin aatteen voiman: talouden on oltava vahva, mikäli haluaa olla herra talossaan. Näin perustettiin Roomassa 1957 eräiden välivaiheiden jälkeen Euroopan talousyhteisö, painavin sopimuksin sidottu vapaakauppa-alue eli kuutoset eli EEC. Vastamarkkinat iskettiin pari vuotta myöhemmin kokoon Tukholmassa. Siitä syntyi Efta eli Euroopan vapaakauppaliitto (European Free Trade Association). Professori Lauri A. Puntilan ja skdl:n vastustuksesta huolimatta Suomikin hivuttautui eduskunnan päätöksellä 1961 Eftan ulkojäseneksi. Ja siinä on oltu.

  Kun emme katsele liian kauas ympärillemme tai pitkälti eteen päin, niin tunnemme pelkkää suurta tyydytystä tällaisesta eurooppalaisuutemme edistymisestä. Sen sijaan muualla Länsi-Euroopassa asiantuntijapiireissä on suuri hämmästys vallalla syystä, että amerikkalaiset USA:n suuryritykset ovatkin pystyneet käyttämään Länsi-Euroopassa luotuja talousalueita paljon tehokkaammin hyväkseen kuin eurooppalaiset. Moni tärkeä teollisuuden ala on luisunut tai on luiskahtamaisillaan amerikkalaisten käsiin. Autot, öljy, tietokoneet, kemiallinen teollisuus ovat aloja, joihin taitavasti ja tehokkaasti johdetut amerikkalaiset yritykset ovat pureutuneet kiinni ja ovat jo useissa tapauksissa saavuttaneet yliotteen.

  Jos tämä kehitys jatkuu - rahan voimalla se jatkuu -, niin eivät de Gaullen puheet USA:n toisesta maihinnoususta Eurooppaan ole suinkaan aiheettomia. Kenraalista mahtoi aikoinaan tuntua pahalta, kun hän huomasi, ettei edes kovalla hinnalla voinut myydä ranskalaisia suihkukoneita Kiinaan, koskapa niissä oli osasina liian paljon amerikkalaista strategista tavaraa.

  Mielenkiintoista on siis todeta, miten eri teitä ideologioittensa mukaan sekä Itä- että Länsi-Euroopassa on jouduttu taloudelliseen yhdentymisliikkeeseen, missä ainakin yksi piirre on samantapainen: isonveljen peukalon alta ei päästä vaikka divisioonia vähennettäisiin. Varakkaammat, Ranska ja Romania, yrittävät kyllä pullikoida.

  Miten sitten Suomi tässä kannikoiden laidassa Efta-leipäänsä nakertaa?

  Markkinamme ovat pienehköt; maantieteellinen sijaintimme on periferinen, ja mikä tässä katsannossa tärkeintä, suursijoittajien kannalta Suomi on edelleen hiukan epävarma maa, mikä toistaiseksi jalosti tukee taloudellista itsenäisyyttämme. Tuotantovoimien käytön päätösvallan siirtymistä rajojemme ulkopuolelle ei näet vielä ole saatu kauan tuta.

  Ensimmäisen kerran tämäntyyppinen kysymys tuli julkisuudessa laajasti esille Strömberg-Asea-kriisin aikana, olihan kyseessä hyvä firma, yksi parhaistamme. Sen sijaan lienee yleensä tuntematonta, että kuluvana vuonna ensimmäisen kerran on nimitetty suomalaisen suuryrityksen - Vuoksenniskan - johtaja Tukholmasta käsin. Saattaa olla, että samassa yhteydessä toimeenpannut laajat työväen irtisanomisetkin päätettiin samassa kaupungissa. Ruotsi on näet meidät taloudellisena teki

jänä jo huomannut. Tämä on enteenä myös siihen, että meidät ajan mukana otetaan etäämpääkin taloudellisissa kilpailulaskelmissa lukuun. Se tapahtuu sitä mukaa kuin suomalaiset yritykset voimistuvalla vientitoiminnallaan joutuvat astumaan kilpailijoina suurten yritysten varpaille.

  Mutta kehityksestä emme voi emmekä saa irrottautua. On oltava mukana. Aina kun on mahdollisuuksia, on mentävä käsikynkkää laajeneville kauppa-alueille, olivatpa ne millä ilmansuunnalla tahansa. Kuitenkin on muistettava, että laajentuvat markkinat ovat kyllä taloudellisen tulevaisuutemme perusedellytys mutta ne eivät suinkaan ole ratkaisu, kuten äkkipäätä luulisi. Ne tarjoavat kyllä mahdollisuuksia mutta tuovat myös uusia vaaroja, joiden torjumiseen on oltava kotoisesti valmistautuneita.

  Tuntuu kuin Efta- ym. touhussamme olisimme unohtaneet, mitä Efta-jäsenyys merkitsee: teollisuutemme ei kilpaile enää tullimuurien suojassa, vaan vapaasti laajalla suurten teollisuusmaiden kivikovalla kentällä. Sen sijaan että valmistautuisimme kansainväliseen kenttäkilpaan liikkuu julkinen keskustelumme etupäässä tulonjakotasolla, miltä rintamalta ei löydy ratkaisua ongelmiimme.

  Vientiteollisuuden tulevaisuuden näköaloissa on erityisesti kaksi kotoista ongelmaa, jotka tavallaan pohjautuvat vanhoihin esieftalaisiin ajatustottumuksiin. Teollisuutemme koostuu ensiksikin kansainvälisesti ottaen liian pienistä yrityksistä, jotka haaskaavat vähiä voimiaan laajaan artikkelikantaan ja siten ylläpitävät kustannuksia lisäävää epätervettä rakennettaan. Toinen on naapurin vahingoittaminen, teollisuusmiestemme kotoinen nihilistinen keskinäinen kilpailu, jolla valutetaan tyhjiin niitä reservejä, jotka muutaman vuoden kuluttua välttämättömästi tarvittaisiin teknillisen tasomme ylläpitämiseen ja parantamiseen, jotta täällä kestettäisiin ulkomailta tulevat hyökkäykset. Niitä kyllä tulee.

  Yhdentyvässä maailmassa ei köyhä ja kehittymätön tule kestämään, vaan pian huomaa olevansa vahvempansa ohjaksissa.

  Näiden ongelmien ympärillä ei meillä ole käyty julkista keskustelua, mikä viittaa siihen, että niitä ei ole vastuullisissakaan piireissä osattu ottaa kyllin vakavasti.

  Sen sijaan tiedämme, että Itä-Euroopassa parhain voimin etsitään keinoja riippumattoman taloudellisen kasvun turvaamiseksi ja että de Gaulle yrittää löytää ratkaisuja maansa teollisuuden säilyttämiseksi ranskalaisissa käsissä. Länsi-Saksan talousministeri Strauss on puolestaan äsken todennut, että Yhdysvaltojen ja Neuvostoliiton teollisuus uhkaa Euroopan itsenäisyyttä. Ruotsissa taas teollisuuden johto on ryhtynyt radikaaleihin keinoihin kilpailukykynsä ja itsenäisyytensä säilyttämiseksi.

  Meitä asia ei näytä liikuttavan. Ainoa viime viikkoina silmiimme osunut repliikki oli Kauppalehdessä. Se koski hissiteollisuutta ja osoitti tragikoomillisella tavalla takapajuisuutemme: valtion omistama suuryritys uhraa varojaan kansainvälisen yrityksen laskuun taistellakseen samalla alalla menestyvää suomalaista yritystä vastaan. Jatkoa odottaen voidaan esimerkkinä näistä asioista mainita vaikkapa Suomessa etevästi kehittynyt paperikoneteollisuus, joka jatkuvasti hajottaa voimiaan taistelemalla toisiaan vastaan sekä koti- että ulkomailla. Kuvitteleeko joku, että näin edistetään suomalaista yhteiskuntaa, jonka tulisi jokaisella olla lähin sydämen asia. Varhaiskapitalistisin sanakääntein ei voida enää puolustaa vapaata järjetöntä kilpailua yhteisen kotimaan rajojen sisällä. Se kaventaa mahdollisuuksiamme elää täällä itsenäisinä, jatkuvasti vaurastuen.

  Meillä on päteväksi osoittautunut ulkopoliittinen linja, jolla on kansan kannatus. Mutta meiltä puuttuu yhtenäinen, hyvin suunniteltu ja toteuttamiskelpoinen teollisuus-, talous- ja kauppapoliittinen linja, joka olisi suomalaisittain oikea linja Euroopan taloudellista vallankäyttöä ajatellen. Taloudellisesti riippumatonta Suomea rakennettaessa on tunnettava ja tunnustettava vapauden uhanalaisuus ja siitä on kyettävä tekemään johtopäätökset.

  Riippumattomuuttamme ei rakenneta vain ulkoministeriön kauppapoliittisella osastolla. Sen tärkeinä tukipisteinä ovat tuotantoelämämme yksilöiden, yritysten, vahva henkinen ja taloudellinen pohja sekä moderni, ammattitaitoinen liikkeenjohto, jolla on realistinen näkemys tulevaisuuden mahdollisuuksista ja vaaroista ja joka ei haaskaa voimavarojamme virheellisiin investointeihin tai sissisotiin omissa nurkissamme.