6.12.1957 Helsingissä

ITSENÄINEN SUOMI 40-VUOTIAS

Itsenäisyyden aate ei ulotu kauas kansamme menneisyyteen, sillä ensimmäisen kerran itsenäisyyspyrkimyksen toivat esille Anjalan miehet v. 1788. Varsinainen kansa pysyi itsenäisyysliikkeelle silloin kuitenkin vieraana. Kun keisari Aleksanteri I Porvoon valtiopäivillä julisti Suomen sisäisesti itsenäiseksi valtioksi, ei liioin tällä teolla ollut tukenaan kansan keskuudessa virinnyttä itsenäisyystahtoa, vaikka mielialat maassa olivat kypsyneet näkemään eron Ruotsista välttämättömyydeksi. Se sadan vuoden aika, jonka Suomi eli autonomisena valtiona Venäjan valtikan alla, kasvatti kansan valtiolliseen vapauteen ja loi edellytykset valtakunnan riippumattomuudelle. Historiansa ainoana rauhan vuosisatana Suomen kansa saavutti niin sivistyksellisellä kuin taloudellisellakin alalla sellaisen kypsyysasteen, että se oli kykenevä itsenäisyytensä lunastamaan ja ylläpitämään. Vaikka maan itsenäisyyden huomeneen liittyy aseellinen taistelu, niin perustan itsenäisyydelleen Suomen kansa on luonut rauhan työllä.

Aina milloin tutkitaan menneitä aikoja on syytä pitää mielessä, millainen vaikutus etäisyydellä on ajantajuumme. Me näemme huonommin, milloin paikallinen välimatka tarkastelukohteeseen pitenee. Mutta kun on kysymys ajallisesta välimatkasta, niin kuta kauempana mennyt aika on, sitä selväpiirteisempinä, kirkkaampina ja suurempina sen tapahtumat ja ihmiset meille näyttäiksen. Yksityiskohdat ovat hävinneet, jäljelle on jäänyt olennaisin.

Tämä sääntö pitää paikkansa niinkin lyhyen ajan kuin itsenäisyytemme neljän vuosikymmenen suhteen. Voimme esimerkiksi havaita, että etäisyystekijä painaa unohduksiin raskaasta vuodesta 1918 paljon traagillisia yksityiskohtia. Ajan seula siivilöi pysyvästi muistiin sen, mikä myöhempien tapahtumien valossa on osoittautunut kansakunnalle arvokkaaksi. Näin syntyy se varsin yleinen idealisoiva katsomustapa, jonka mukaan kaikki mennyt on hyvää ja kaunista nykyiseen verrattuna. Jollei tällainen katsomustapa johda olevien olojen perusteettomaan ja repivään arvosteluun, siihen sisältyy paljon myönteistä, sillä usko kansan onnelliseen tulevaisuuteen saa voimakasta ravintoa siitä, että menneisyys puutteineen ja vaikeuksineenkin nähdään myötäkäymisen valaistuksessa.

Lyhyestä itsenäisyysajastamme erottuu jo nyt selvästi erillisenä kautena sodan jälkeinen aika. Me elämme tavallaan vielä tätä kautta. Se on niin lähellä meitä, että emme pysty siitä luomaan selkeäpiirteistä, objektiivista kuvaa, vaan vasta aika kykenee tuleville miespolville sen antamaan. Mutta voimme jo nyt todeta, että sodan jälkeiset vuodet tulevat muodostamaan erään Suomen historian suurimpia ja tuloksellisimpia rauhan kausia. En ryhdy luettelemaan niitä tehtäviämme sodan jälkeisinä vuosina, joista meidän oli pakko selviytyä. Sivuutan myös vain maininnalla saavutuksistamme suurimman, valtakunnan itsenäisyyden ja kansakunnan vapauden varjelemisen. Sen sijaan kohdistan huomiota siihen taloudelliseen ja sosiaaliseen nousuun, mikä meillä on tapahtunut sodan jälkeen.

Niin monia ja monenlaisia häiriöitä kuin talouselämämme piirissä onkin ollut, ovat ponnistelumme tuotannollisen toimintamme kehittämiseksi olleet tuloksellisia. Teollisuustuotannon määrä on v:sta 1948 lähtien noussut viime vuoteen mennessä 74 %. Kun vastaava nousuprosentti esim. Ruotsissa ja Tanskassa on 27, Isossa-Britanniassa 36 ja Yhdysvalloissa 44, on saavutustamme pidettävä hyvänä.

Maatalouden piirissä on jättiläistehtävänämme ollut maataloussiirtoväen ja rintamamiesten asuttaminen. Uutta peltoa on v:sta 1945 lähtien raivattu 240 000 ha, mikä merkitsee 10 %:n lisäystä v:n 1945 peltopinta-alaan. 100 400 erityyppista tilaa tai asuntotonttia on muodostettu ja 148 000 rakennusta on pystytetty, niistä maanhankintalain nojalla 64 100 asuinrakennusta maaseudulle. Asuntotuotantomme yleensäkin on ollut ripeää, sillä esimerkiksi 1955 olimme siinä suhteessa viidennellä tilalla Euroopan maista. Meillä valmistui silloin 7,8 uutta asuntoa 1 000 asukasta kohti. Vastaavat luvut meistä edellä olevissa maissa olivat: Länsi-Saksassa 10,6, Norjassa 9,4 sekä Ruotsissa ja Sveitsissä 7,9. Vuosina 1945-1956 valmistui kaupungeissa ja kauppaloissa 126 000 uutta asuinhuoneistoa.

Talouselämän pohjan lujittuessa on reaalinen nettokansantuotteemme henkeä kohti kasvanut v:sta 1938 v:een 1956 mennessä 38,3 %:lla. Euroopan maista olemme Norjan kanssa kärkitilalla.

Käänteentekevät sosiaaliset reformit sekä voimakas kehitys koululaitoksen piirissä ovat suurimmat uudistukset, mitkä yhteiskunnassamme on suoritettu sodan jälkeisinä vuosina. Vuonna 1938 olivat valtion varsinaiset sosiaalimenot 135 milj. mk eli 2,5 % valtion kokonaismenoista. Vuoden 1957 tulo- ja menoarvion mukaan valtion ja kansaneläkelaitoksen varsinaiset sosiaalimenot ovat yhteensä 75 mrd. mk eli 22,6 % valtion kokonaismenoista. Suurimmat menoerät sisältyvät lapsilisiin: 20 mrd. mk, ja kansaneläkkeisiin: 27 mrd. mk; eläkkeen saajien määrä oli vuoden lopussa noin 435 000.

Tarkastellessaan kehitystä koululaitoksemme piirissä on eräs arvovaltainen tutkija pitänyt sitä suorastaan kumouksellisena. Lukuvuonna 1938--39 oli maamme oppikouluissa 54 000 oppilasta. Tänä syksynä oppilasmäärä on 163 000. Yksin 1950-luvulla on oppikoululaisten lukumäärä tähän mennessä noussut 70 %. Kuitenkin täytyy oppikouluihin pyrkijöistä noin neljännes hyväksytyistä jättää opetustilojen puutteen vuoksi ovien ulkopuolelle.

Olen esittänyt muutamia lukuja ja vertailuja osoittaakseni, että yhteiskuntamme kehitys sodan jälkeisinä vuosina on ollut elinvoimaista. Mielestäni on välttämätöntä tarkastella asioita tässäkin valaistuksessa sen toivottomuutta ja tyytymättömyyttä ruokkivan mustaamisen vastapainona, joka on tullut meillä niin yleiseksi. Kukaan ei voi kieltää, että sodan jälkeisessä talouspolitiikassamme on tehty suuriakin virheitä, mutta on myös muistettava, että olemme joutuneet työskentelemään poikkeuksellisen paineen alaisina.

Kun valtiontalous kuluvan vuoden aikana ajautui suuriin vaikeuksiin, se antoi aiheen koko valtiollisen elämämme väkevälle arvostelulle. Kun tästä arvostelusta kuoritaan esille sen asiallinen ydin, niin sen voidaan havaita kohdistuneen pääasiassa sosiaalipolitiikkaamme: tulonsiirtoineen se on vaatinut liiaksi varoja. Arvostelu on kieltämättä ollut osaksi oikeutettua. Sosiaalipoliittiset toimenpiteemme ovat usein olleet riittämättomästi suunniteltuja, monesti tilapäisten seikkojen sanelemia ja siksi tasapainottomasti vaikuttavia. Erityisesti kustannusten arvioimisessa on esiintynyt huolettomuutta tai liiallista optimismia, minkä vuoksi niiden on joiltakin osiltaan annettu paisua suuremmiksi kuin taloudellisten voimavarojemme lisääntyminen olisi sallinut. Sosiaalimenot kokonaisuudessaan eivät meillä kuitenkaan ole kohtuuttomat, sillä ne ovat alemmat kuin yhdessäkään toisessa pohjolan maassa.

Edellä kosketeltu arvostelu on eräissä tapauksissa sisältänyt väitteen yhteiskuntamme rappiotilasta ja valtiollisessa elämässä toimivien ihmisten moraalisesta kelvottomuudesta. Eräät toimenpiteet, kuten kansaneläkkeiden lisääminen yhden vuoden aikana noin 16 miljardilla markalla ja valtion varojen runsas käyttäminen elintarvikkeiden kuluttajahintojen alentamiseen tai viennin tukemiseen, ovat -- ainakin yhteensä -- tosin merkinneet menojen lisäämistä yli valtion taloudellisen kantokyvyn ja siten antavat aihetta oikeutettuun arvosteluun, mutta siveellisesti alhaista mieltä ne eivät osoita. Ne ovat olleet ilmauksena tahdosta helpottaa taloudellista turvaa vailla olevien tai työstään yhteiskunnassa vähäisinta osaa saavien asemaa. Tässä maassa on vielä niin runsaasti puutetta ja hätää, että valtioelämän johtopaikoilla samaten kuin vapaassa kansalaistoiminnassa tarvitaan oikeamielisiä ja lämminsydämisiä ihmisiä tekemään työtä aineellisen avun tuomiseksi sitä tarvitseville ja elämisen uskon virittämiseksi niiden mielessä, jotka sen ovat kadottaneet tai kadottamassa. Jos tällaisessa työssä joskus on edetty liian nopeaan, niin tekijät saakoot moitetta taitamattomuudestaan, mutta moraalisesti tuomittavaa ei heidän pyrkimyksensä ole ollut.

Nykypäivien valtio on luonteeltaan sosiaalinen kansanvalta. Mikään voima, mikään yhteisrintama ei voi suomalaista yhteiskuntaa palauttaa esimerkiksi 1930-luvun niukan sosiaaliturvan tasolle. Päinvastoin meillä on edessämme sosiaalisen lainsaädäntömme täydentäminen pysyäksemme muiden sivistysmaiden tasolla. Mutta on syytä vaatia, että sosiaaliset reformimme valmistellaan huolellisesti, niin että ne rakentuvat kestäville kansantaloudellisille perusteille.

Kun vietämme itsenäisyytemme merkkipäivää sisäpoliittisen epävakaisuuden jatkuessa, joudumme kysymään, ovatko hajaantumisilmiöt uhkaamassa kansanvaltaamme. Jos vastaisimme tähän kysymykseen myöntävästi, antaisimme hermostuneille mielialoille suuremman merkityksen kuin niillä on. Minulla on se vakaumus, että esimerkiksi puolueiden väliset asialliset vastakohtaisuudet ovat meillä todellisuudessa entisestään lieventyneet ja ovat sovitettavissa niin, että hedelmällinen yhteistyö kansanvaltamme piirissä ja sen vahvistamiseksi on aikaansaatavissa. Jos nykypäivien oloja verrataan vuosisadan alussa tai valtiomuototaistelun aikana tahi 1930-luvulla ilmenneisiin poliittisiin ristiriitoihin tai nyt onneksemme loppuneeseen kielitaisteluun, niin kehitys parempaan suuntaan on ollut todella merkittävä. Mutta kysymään silti joutuu, eikö asiallisia ja vapaassa yhteiskunnassa ymmärrettaviä erimielisyyksiä voida saada selvitetyksi ilman sitä kiihkomieltä, mitä poliittisessa elämässämme nykyäänkin on niin runsaasti.

Vuonna 1880 kirjoitti J. V. Snellman:

"Yksilon luottamus tai epätoivo voi riippua hänen tunteistaan tai harkinnastaan puolesta tahi vastaan. Mutta kansan luottamus perustuu yksinomaan objektiivisiin, todellisiin oloihin, sellaisen yhteiskuntajärjestyksen ja valtioelämän olemassaoloon, jossa on itsessään säilymisen ja kehittymisen voima."

Meidät on itsenäisyytemme neljän vuosikymmenen aikana lukuisat kerrat ikään kuin tungettu tuliseen ahjoon koeteltavaksi, onko kansallamme säilymisen voima. Me olemme joskus olleet menettämäisillämme toivomme, mutta Jumalan avulla olemme selviytyneet kovimmankin koettelemuksen ahdistavina aikoina. Tänä päivänä meillä on täysi syy rohkein mielin katsoa tulevaisuuteen. Kansanvaltainen järjestelmämme perustuu tällä niemellä vuosisatoja voimassa olleeseen kansalaisten valtiolliseen ja yhteiskunnalliseen vapauteen. Kansanvaltamme turvana on syvä kiintymyksemme siihen, vakaa uskomme, että kansan vapaaseen tahtoon rakentuvan demokraattisen järjestyksen turvin yhteiselämän vaatimukset sekä kansalaisten ja ryhmien oikeutetut tarpeet parhaiten täytetään.

Valtiollinen ja yhteiskunnallinen järjestyksemme on kestävä pohja olojemme jatkuvalle kehittymiselle. Mutta valtavat tehtävät ovatkin välittömästi edessämme: talouselämän laajentaminen, niin että suurille ikäluokille voidaan tarjota työtä eikä työttömyyttä, sivistyselämän kehittäminen, niin että uuden aikakauden ovet eivät pysy meille suljettuina, muutaman mainitakseni. Nämä tehtävät kykenemme toteuttamaan, mutta paljon se meiltä vaatii. Se vaatii enemmän vastuuntunnetta, enemmän suvaitsevaisuutta, enemmän yksimielisyyttä suurissa asioissa.

Menneinä vuosikymmeninä on mieliämme painanut huoli itsenäisyydestämme ja kansallisesta vapaudestamme. Raskaiden veriuhrien hintaan olemme puolustaneet maatamme. Sotien jälkeen olemme voineet rakentaa naapurisuhteemme Neuvostoliittoon keskinäisen luottamuksen pohjalle ja turvata kansallemme kestävän, rikkoutumattoman rauhan. Suurempaa palvelusta ei kansallisille eduillemme voida tehdä, kuin että työskentelemme vilpittömin ja rohkein mielin sen ulkopolitiikan puolesta, jonka suuri valtiomiehemme, presidentti Paasikivi on kansalleen perinnöksi jättänyt. Näin toteutamme myös Snellmanin sanat: "Suomi ei voi enää toimittaa toisten asioita, sillä sen omat tehtävät vaativat kansan kaikkien henkisten ja aineellisten voimien ponnistamista."

Harras kiitollisuus täyttää mielemme niitä sukupolvia kohtaan, jotka ovat raivanneet tämän rakkaan isänmaamme viljelykselle. Suuren luottamuksemme ja parhaat toiveemme kohdistamme nousevaan nuorisoon ja tuleviin sukupolviin, joille aikanaan siirtyy vastuu kansamme kohtaloista. Heidän työtänsä elähdyttäköön yhteistä pohjoismaista perintöä oleva rakkautemme vapauteen, josta Strängnäsin piispa Tuomas on runossaan Engelbrektistä kirjoittanut:

"Frihet är det bästa ting

som sökas kan all världen kring,

den frihet väl kan bära."

(Vapaus on parasta koko tässä maailmassa,

on täällä sille sijaa.)