Nuijalla päähän

Eräs kirjailijamme ilmoittaa kauan odottaneensa, että Veljenpoika puuttuisi Suomen Kansallisteatterin ns. penseyteen, mutta kun se ei puutu, niin mainittu kirjailija pyytää saada itse avustaa Veljenpoikaa. Tämä kuitenkaan kun ei tunne näitä dramatiikan lakeja, painattaa sellaisenaan mainitun kirjailijan Juhani Konkan vuodatuksen ja toivoo, ettei Konkka tästä julkaisemisesta pahastu, sillä rohkeus olkoon kirjailijan etevin ase tästä eteenkin päin. Näin veistää herra Konkka:

"Kirjoituksessaan, joka ilmestyi `Kirjallisen Kuukausilehden` maaliskuun numerossa 1872, Kaarlo Bergbom hahmotteli, paitsi suomalaisen teatterin ohjelman, tavallaan myöskin koko elämäntyönsä sisällön. Siihen kuului oleelliselta osaltaan kotimaisen näytelmän vaaliminen ja kehittäminen, sillä olihan Bergbomista ilman muuta selvää, että suomalaista teatteritaidetta ei voi olla ilman suomalaista dramatiikkaa.

Bergbom ei varsinaisesti kirjoittanut ainoatakaan suomenkielistä näytelmää, vaan tyytyi innostamaan, neuvomaan ja opettamaan nuoria suomalaisia kirjailijoita. Ja jolleivät kirjoittajat pystyneet muokkaamaan näytelmäyrityksiään esityskelpoisiksi, kävi Bergbom työhön käsiksi. Lukuisissa suomalaisissa näytelmissä on hänen kynänsä jälkiä, niinpä esim. Numersin `Kuopion takana` on puoleksi Bergbomin kirjoittama. Sillä tavoin hän hankki teatterinsa ohjelmistoon kotimaisia näytelmiä, joita olikin aina runsaasti, vuosittain 5 tai 6 kantaesitystä, ja sinä vuonna, jolloin Kansallisteatteri muutti nykyiseen taloonsa, kaikkiaan *kahdeksan*, edellisiltä vuosilta siirtyneiden kanssa yhteensä 20, siis   k a k s i k y m m e n t ä   kotimaista näytelmää.

On optimisteja, jotka väittävät, että kehitys kulkee aina eteenpäin. Suomen Kansallisteatterissa on tapahtunut päinvastoin, mikäli kehitystä tarkastellaan suomalaisen näytelmän osalta. Bergbomin kuoleman (1906) jälkeen kotimaisen näytelmistön osuus teatterin ohjelmistossa vahvasti väheni ja kenties olisi kadonnut kokonaan parrasvaloista, ellei olisi perustettu Näytelmäkirjailijaliittoa, joka ryhtyi taisteluun sen puolesta. Mutta niin uljaasti kuin tämä liitto onkin aikoinaan kamppaillut, ei se kuitenkaan ole voinut muuttaa Kansallisteatteriamme siksi samaksi kansalliseksi taidelaitokseksi, mikä se oli Bergbomin aikana. Ulkomaalaiset näytelmät ovat saaneet siellä valta-aseman; kotimaisia kantaesityksiä on ollut pari, korkeintaan kolme vuodessa, eräinä vuosina ainoastaan yksi. Niinpä ne samat syytökset, jotka Bergbom 77 vuotta sitten sinkosi ulkomaalaisuuden suosimisesta ja kotimaisuuden vieroksumisesta silloista `kansallista taidelaitosta`, Helsingin ruotsalaista teatteria vastaan, voitaisiin pienin sananmuunnoksin suunnata kansallisteatterin nykyistä johtoa vastaan.

Suomalaiset näytelmäkirjailijat eivät ole tyytymättömiä, harmistuneita, kiukustuneita tai suuttuneita - kukin temperamenttinsa mukaan - Kanallisteatteriin pelkästään sen vuoksi, että tämä laitos on laiminlyönyt Bergbomin työn jatkamisen, vaan monesta muustakin syystä. Useimmat ovat tyytymättömiä sen takia, että heidän käsikirjoituksensa makaavat teatterin pöytälaatikoissa kuukausimäärin, kokonaisen vuodenkin ilman, että tekijöille vastataan yhtään mitään; hyviä neuvoja siitä, millä tavoin näytelmää olisi korjattava, he ovat jo aikaa sitten lakanneet odottamastakin näiltä herroilta. Joku toinen on harmissaan siitä, että teatterin johto on lupauksissaan samanlainen kuin puolueenjohtajat. Näytelmä hyväksytään, annetaanpa siitä uutinenkin lehtiin, mutta loppujen lopuksi jätetäänkin esittämättä. Kolmas manailee sen takia, että hänen hyväksytty näytelmänsä luvataan esittää syyskaudella, sitten siirretään kevätpuoleen helmikuuhun, sitten lykätään maaliskuuhun, sitten huhtikuuhun, sitten toukokuun jälkimmäiselle puoliskolle, jolloin katsojakunta teatterissa on jo huomattavasti vähentynyt. Neljäs suuttuu siitä, että hänen näytelmälleen, jolla on ollut erinomainen alkumenestys ja jolle niin yleisö, arvostelijat kuin näyttelijät ovat ennustaneet pitkää ikää, ruvetaan antamaan viikon huonoimmat illat ja poistetaan pian ohjelmistosta sen takia, että ohjelmistoon sattuu samanaikaisesti tulemaan pari klassillista kappaletta, joiden tekijöille ammoin kuolleina ei enää tarvitse maksaa palkkiota. Mutta on turhaa jatkaa näitä esimerkkejä, jokaisella kirjailijalla, joka on joutunut tekemisiin Kansallisteatterin kanssa, on omat kokemuksensa.

Kansallisteatterin johto voi tietysti huitaista kädellään ja sanoa, että kotimaisen näytelmän taso on niin heikkoa, ettei se ansaitsekaan parempaa kohtelua. Myönnettäköön, että yleistaso ei ole kehutava. Mutta jos Kansallisteatteri tahtoo kantaa kansallisen taidelaitoksen nimeä, niin sen velvollisuus olisi kohottaa tasoa. Nykyinen tilanne ei suinkaan ole huonompi kuin Bergbomin aikana, vaan päinvastoin parempi. Vuosittain meillä kirjoitetaan näytelmiä ehkä kymmenen kertaa enemmän kuin 50-60 vuotta sitten. Niiden joukossa on draamalliselta ainekseltaan hyviäkin, mutta alkavat kirjailijat tarvitsisivat asiantuntevaa ja ymmärtävää opastusta muokatakseen ne esityskelpoiseen kuntoon. Sitä opastusta he eivät saa teatterin nykyiseltä johdolta.

Kaikki näytelmäkirjailijat, niin aloittelevat kuin nimeä saavuttaneet, heidän mukanaan lukuisat teatterinjohtajat samoin kuin osa suurta yleisöä ovat sitä mieltä, että jotakin on tehtävä suomalaisen näytelmän hyväksi. Vuosikausia jatkunut hyödytön keskustelu kotimaisen näytelmän latteasta tasosta on lopetettava ja ryhdyttävä vihdoinkin rakentaviin toimenpiteisiin niin tason kohentamiseksi kuin näytelmäkirjailijain taloudelliseksi tukemiseksi, jotta he voisivat kiinteämmin omistautua työlleen. Valtio jakaa vuosittain vakinaisille teattereille muutamia kymmeniä miljoonia markkoja. Nämä miljoonat kertyvät Suomen kansan verorahoista. Näin ollen tuntuisi luonnolliselta, että valtion apua nauttivat teatterit velvoitettaisiin esittämään kotimaisia näytelmiä, esimerkiksi 4 tai 5 uutta kappaletta vuodessa. Miksi meille esitetään hengeltään vierasta ja sisällöltään vierasta dramatiikkaa?

Entä jos joku kustantaja suhtautuisi yhtä kevytmielisesti kirjailijoihinsa? Ei vastaisi kirjeisiin, ei suostuisi heitä ohjaamaan, ei lukisi käsikirjoituksia, ei vastaisi tiedusteluihin? Vaan löisi nuijalla päähän jokaista nimekästä kirjailijaa, joka vähänkin osoittaisi taipumusta ja kykyä kirjallisiin tehtäviin. Mikä olisi sellaisen kustantajan kohtalo? Koko maan kirjallisuus lyötäisiin lamaan, kuten nyt Suomen Kansallisteatteri on onnistunut lyömään Suomen näytelmäkirjallisuuden."

* * *

Mitäpä tähän osaa sanoa Veljenpoika-parka? Hän vain jälleen vetoaa kansallisrunoilijamme säkeisiin:

"Tää korutont` on kertomaa, se ota vastaan synnyinmaa."

Veljenpoika