Uusi valtiomies Lähi-idässä.

Kun Egyptin presidentti Nasser yllättäen kuoli, vaikutti siltä kuin maassa ei olisi ollut poliitikkoa, joka voisi ottaa kantaakseen sen maailmahistoriallisen vastuun, joka arabimaista suurimmalla ja sen johtajalla oli ollut ja tulisi olemaan. Sitten kun tiedoksi tuli, että presidentiksi oli valittu kenraali Anwar Sadat, katsottiin yleisesti, että kyseessä oli hädän sanelema tilapäisratkaisu. Sadat oli tosin ollut tunnettu hahmo Egyptin poliittisessa elämässä aina toisen maailmansodan ajoilta lähtien, jolloin hän nuorena upseerina oli toiminut salaisessa yhteistyössä saksalaisten kanssa ja joutunut sen takia vangituksi. Nasserin kumouksen jälkeen hänet oli tunnettu enemmänkin taustalla pysyttelevänä mutta uskollisista uskollisimpana nasserilaisena. Kun itseoikeutettua johtajapersoonallisuutta ei ollut täyttämässä Nasserin jättämää paikkaa, tuntui turvallisimmalta vaihtoehdolta ottaa keulakuvaksi väritön mutta luotettava mies, jolla oli ollut läheiset ja lämpimät suhteet poistuneeseen voimamieheen. Maailma suhtautui aika tavalla vähätellen uuteen presidenttiin.

Mutta kun nyt on kulunut kuukausia Sadatin valtakautta, on saatu vähitellen havaita, että Egypti on saanut uuden merkittävän valtiollisen johtajan. Hän ei suinkaan ole Nasserin kaltainen karismaattinen johtaja, johon kansa katsoi kuin jumalankuvaan, hän on pikemminkin väsymätön määrätietoinen taktikko, joka saattaa kaukaisen päämääränsä hyväksi tehdä yllättäviäkin myönnytyksiä. Ne voivat olla niin paljon siihen saakka noudatetusta politiikasta poikkeavia, että omat ja vieraat arvelevat kokonaan uuden vaiheen alkaneen, kunnes tapahtumien myöhempi kulku osoittaa, että kyseessä oli taitava, hämäännyttävä veto vanhan kovan politiikan vahvistamiseksi.

Jos ajattelee Sadatin suurta poliittista peliä, on sen lähtökohta sittenkin varsin yksinkertainen ja selkeä. Hän on täysin selvillä siitä, että Israel ei nyt eikä lähimmässä tulevaisuudessa tule luovuttamaan kaikkia kuusipäiväisessä sodassa vuonna 1967 valtaamiaan alueita. Tähän laskien Sadat voi luvata tunnustaa Israelin valtion, ilmoittaa avaavansa Suezin kanavan israelilaisille laivoille, tukea Jarringin ponnisteluja rauhan aikaansaamiseksi jne. jne. Alituisilla, usein toistuvilla myönnytyksillään Sadat on kyennyt antamaan maailmalle kuvan, että arabimaailma on valmis tekemään tiet leveiksi, tasoittamaan vaikka vuoret rauhan aikaansaamiseksi Lähi-idässä. Mutta ennen kuin asiassa päästään liian pitkälle, Sadat ehättää selittämään, että kaikki se miltei antautumisen rajoille ulottuva sovinnollisuus, mihin Egypti on valmis, tapahtuu tietenkin sillä varsin luonnollisella ehdolla, että Israel toteuttaa yhdistyneiden Kansakuntien turvallisuusneuvoston *yksimielisen* päätöksen, jonka mukaan Israelin on luovuttava kaikista vuoden 1967 sodan aikana valloittamistaan alueista.

Sehän on selvä, että Israel ei sitä tule näillä näkymillä vapaaehtoisesti tekemään. Esimerkiksi Jerusalemin aikaisemmin Jordanialle kuuluvaan osaan on Israelin rahoilla rakennettu uusi juutalainen kaupunki ikään kuin peruuttamattomaksi todistukseksi sen alueen kuulumisesta Israelin valtioon. Israel ilmoittaa nyt olevansa valmis neuvottelemaan uusista tunnustetuista ja turvatuista rajoista, mutta se on jo etukäteen tehnyt tiettäväksi, että on olemassa valloitettuja alueita, joista se ei tule missään tapauksessa luopumaan.

Egyptin presidentti Sadat on kerta kaikkiaan ottanut todesta, mitä Israelin johtajat ovat sanoneet ja tehneet. Hän tietää, että tekipä hän kuinka pitkälle meneviä myönnytyksiä tahansa, hänen ei koskaan tarvitse niitä lunastaa, jos hän asettaa ehdoksi YK:n turvallisuusneuvoston päätöksen toteuttamisen Israelin toimesta. Se on ymmärrettävä, tavallaan legitiimi ehto, joka saa osakseen hyvin laajalti maailman hyväksymisen. Sadatin ainoa vaikeus on keksiä uusia myönnytyksiä ja niiden avulla ahdistaa Israel yhä pahemmin kehän nurkkaan. Niin kuin on tapahtunutkin.

Sadatia vastassa Siinaissa ja Siinain takana ovat monet korkeaan peliin tottuneet etevät poliittiset aivot. Mutta viime aikojen tapahtumien valossa on saanut sen vaikutelman, että juutalaiset valtiomiehet ovat yllätyksekseen saaneet vastaansa itseään ovelamman ja taitavamman. Heillä on kyllä raudanluja nainen, pääministeri Golda Meir, siellä on ulkoministeri Abba Eban, joka on tähän mennessä osannut taikoa kaniinin hatustaan Israelin etuja puolustaessaan. Siellä on kansallissankari sotaministeri Moshe Dayan, jonka jyrkät puheet ovat saaneet yhä rauhanomaisempaa sävyä jne. Mutta vaatimaton egyptiläinen upseeri Anwar Sadat, johon kukaan ei hänen valtaan tultuaan kiinnittänyt mitään huomiota, on antanut viisaille ja kokeneille juutalaisille vastustajilleen ajattelemisen aihetta, oikeastaan oppitunnin poliittisessa taktiikassa.

Mutta olisi väärin väittää, että itse asia: rauha Lähi-idässä olisi astunut sanottavasti eteenpäin. Israel pitää välttämättömänä "tunnustettuja, turvallisia ja sovittuja" rajoja sekä kieltäytyy palauttamasta asemiaan sinne, missä ne olivat ennen vuoden 1967 sotaa. Olisi uskomatonta, jos arabimaailma taas suostuisi tähän.

Näillä palstoilla on turhaa ryhtyä ratkaisemaan Lähi-idän konfliktia. Mutta suomalaisesta kovasta kokemuksesta voidaan tehdä se johtopäätös, että jos kahden kansakunnan rauha pannaan riippumaan jonkin rajakukkulan omistamisesta ja kuvitellaan, että siten saadaan aikaan turvatut rajat ja rauha ynnä sopu tämän kukkulan turvin sen molemmille puolille, niin ollaan hakoteillä. Joskus varmaan saattoi rajakukkula merkitä jotakin sotilaallisesti tärkeää, nykymaailman aikaan ei edes mereen piirretty viiva tee maan rajoja turvatuiksi.

Israelin aseman tekee lisäksi hyvin kiinalaiseksi se, että tämän maan ainoa vahva tuki ja turva, Yhdysvallat, on etääntymistään etääntynyt Israelin päämääristä. Vaikka Yhdysvallat voisikin pitää mahdollisena, että Israel saa pitää osan Jerusalemia ynnä Sharm el Sheikin asemat Tiranin salmen äärellä, niin se ei riitä Israelille. Sen jyrkimmät johtomiehet vaativat, että Israel ei saa luopua Siinaista, ei länsirannasta, sanalla sanoen, ei mistään. Ja kun USA ei aivan kaikkea tätä hyväksy, julistaa joku hallituspuolueen puheenjohtaja, että "Yhdysvallat vetää Israelia nenästä".

Israelin ulkopolitiikka, joka käyttää maailman moderneimpia ja parhaita aivoja, riippuu liiaksi kiinni Talmudissa.