Kaanaalaisia urheiluasioita ja -ihmisiä.

V.

Rämsänrannan maailmanennätys.

Minä olen tavannut etelä-Suomen väkirikkaissa kaupungeissa raavaita miehiä, jotka ovat olleet seisoalleen pyörtyä, kun ovat kuulleet tosiperäisen ilmoitukseni, että olen tullut suoraapäätä Kaanaasta heidän kilpailuihinsa. Ne pitävät Kaanaata niin kovasti kaukaisena paikkana, ettei sieltä noin vaan piiput suussa tulla ihmisten ilmoille. Ja ymmärtäähän sen helposti niiden etelän mukavuutta harrastavien ihmisten tunnelmat tässäkin asiassa; he ovat verrattavissa niihin Mäntyharjunpoikiin, jotka lähtivät pitkälle matkalle Mikkeliin ja tekivät reissauksestaan tuon tunnetun 1001 säkeistöisen laulun "Mäntyharjun pojat lähti reissulle".

Kaanaa on siis etelän ihmisten mielestä jumalan selän takana ja kaukana keisarista. Mutta mennäänpäs Rämsänrannalle, kolmesataa kilometriä Kaanaasta Pohjoiseen (Herra suokoon anteeksi kaikki liiat kilometrit vallan kaameasti niitä vain tuli!) Se tuntuisi jo Helsingin herroista kai yli ymmärryksen kohoavalta. Mutta meille kaanaalaisille se on Rämsänrantakin kun lähin naapuri konsanaan. Ja kun tässä takavuosina sinne, kirkonkylälle, oli järjestetty suuret urheilukilpailut, niin lähetti Kaanaan Kopinakin sinne lähes parikymmentä miestään näyttämään Rämsänrannan asukkaille, Petkelkylän Ryysyrannan-Joosepeille oikeata säärensitkauttamistaitoa.

(Oikeastaan, jos rehellisiksi heittäydytään, kilpailut suoritettiin tänä kesänä, keväällä, mutta jotta kilpailujen toimihenkilöiden mieliä ei pahotettaisi, on parasta panna tapaukset ikivanhojen toimihenkilöiden tiliin. Tällaisen muistelmakirjailijan tulee visusti välttää kenenkään urheiluasian edestä työskennelleen, vaikkapa vain huonollakin menestyksellä, varpaille astumasta, sillä silloin ei yksin kirjoittajan oma persoona joudu epämiellyttävien hyökkäilyjen kohteeksi, vaan jalo urheiluaatekin saa siinä sivussa aivan ansaitsemattoman kolahduksen. Siis sovitaan: kilpailut suoritettiin jonakin takavuonna.)

Kaanaan pojat matkustivat Rämsänrannalle omalla autolla, jossa - siviiliammatiltaan kuorma-auto - ei muuta kuormaa ollutkaan. Matka kului hupaisesti "Nälkämaan laulua", "Ämmän ärjyjä" ja "klumpparumppaa" laulellessa. Tosin puuttuivat parhaat laulumiehet matkasta, poissa oli "Prankkori" ja monet muut, mutta se, joka - kuten tämän urheilulehden herrat toimittajat - tuntee tämän kirjoittajan äänivarat, varsinkin kun on kyseessä laulu "Ja sittenkun kulunta aukiaa", niin hänpä on vallan vakuutettu, ettei matkan musikaalinen puoli jäänyt suinkaan arvostelun alapuolelle. Päinvastoin.

Matka meni nopeasti ja heti kun päästiin perille oli käytävä töihin käsiksi. Viisiotteluun pantiin lähes kymmenen miestä, lyhyille viesteille varattiin puolenkymmentä pinkojaa ja loput lähetettiin heti pukemaan urheilukutimia päälleen, sillä pian oli alkava 3000 metrin juoksu, jossa oli kilpailun alaisena jonkinlainen kiertopalkinto.

Kolmelle kilometrille lähti miehiä kuin meren mutaa. Kelloja oli vain yksi, mutta näkeehän yhdestä kellosta juoksijan ajan yhtä hyvin kuin useammastakin, eikä kyseessä ollutkaan mitkään kansainväliset kilpailut, joissa aika pitää kuulemma ottaa jokaiselle eri kilpailijalle kolmella eri kellolla. Ja kun siihen ajanottoonkaan ei jokaisen miehen "ankkuri" kelpaa, niin väkisinkin noiden kansainvälisten sääntöjen noudattaminen kysyisi esim. Rämsänrannalla ponnistuksia, jotka eivät vastaisi tarkoitustaan ja jäisivät tuloksettomiksi.

Oli siis yksi sekunttikello ja monta miestä. Ei ollut epäilystäkään siitä, etteikö kellomies saisi kaikille juoksijoille aikoja, ennenkuin kävi selville, ettei kellomies ollut tullutkaan panneeksi kelloaan käyntiin lähtömerkin pamahdettua. Perkunas, kello seisoi kuin Antikristuksen vaununakseli. Kyllä se kellomies oli kahvasta sitä painassut, mutta streikkaahan se joskus isompikin kone kuin kello. Seisoi se vain. Juoksijat olivat jo ehtineet mutkaista tietä näkymättömiin, kun vahinko huomattiin, joten heitä ei voinut kutsua takaisinkaan.

Hätähän siinä kellomiehelle, no sen arvaa. Hän lähetti salaisia asiamiehiä tarkastelemaan, oliko kukaan yleisöstä kello kädessä kilpailijoita odottamassa ja ei aikaakaan, kun eräs näistä salapoliiseista saapuu kellomiehen luo ja taluttaa Ryynäsen aikamiespoikaa käsipuolesta. Tuo urheiluun innostunut nuori mies oli kuin olikin kosmoskynällä vetänyt ankkurikellonsa laitaan merkin, kun juoksijat lähtivät ja siitähän se kellomies saikin oikean ajan.

Se nyt ei tainnut olla niin sekunnilleen tarkka aika, sellainen "oikea aika, rätt tid", koskapa kellomies huuteli ensimmäisenä tuolta 3 kilometrin taipaleelta palanneelle Kopinan Vepsäläisen Markulle ajaksi jotakin 8 min. 25 sek. Sehän oli uusi maailmanennätys, mikäli niistä nyt yleensä kukaan on selvillä viimeaikaisen maailmanennätysvilinän ja sekasotkun jälkeen. Kun lisäksi ottaa huomioon, että juoksu tapahtui mäkisellä maantiellä on juoksun tulos entistäänkin kunnioitettavampi.

Uudeksi maailmanennätykseksi ei tulosta kuitenkaan julistettu, sillä kellomies oivalsi Ryynäsen pojan vahvasti erehtyneen. Vai olisiko, koiranleuka, vetänyt tietoisesti kellomiestä huulesta. Hiljaiselta ja sävyisältä nuorukaiseltahan tuo näytti, mutta kukas se kutee tyynessä vedessä. - Mutta jollakin tavalla nuo uhkahyvät ajat olivat selvitettävät maailmalle. Tapoja oli montakin valittavana. Joko rätkäyttää pari minuuttia jokaisen miehen aikaan lisää tai muuttaa matka lyhyemmäksi. Jälkimäinen vaihtoehto katsottiin otollisimmaksi ja niin käy vielä tänäkin päivänä Rämsänrannan taatusti 3 kilometrin juoksu maailmanennätyksineen 2 1/2 kilometrin juoksun nimellä. Kukapas se muu on niin viisas kuin ihminen.

Seuraavaksi kilpailupäiväksi oli seudulle hankittu jo toinen sekunttikellokin ja se oli käytännössä 4x100 metrin viestinjuoksun aikana.

Muuta urheilullisesti kummaa ei paikalla tapahtunut, mutta jos tässä ryhtyisi kertomaan kaikkia kuolemaksi koituneita asioita, kohtaisi varjo monen miehen olemukseen. Selväähän on, etteivät urheilijat tee kuolemansynteihin itseään syypäiksi, sivilit ne sellaisia. Siispä painukoot ne unohduksen kaikkisovittavaan mereen.