Turhalla kiireellä ei tehdä kuin.

LIIMATAINEN

2/7 1974

Kuivimmat asiat näyttävät tulevan julkisen keskustelun alaisiksi aina keskikesän helteillä. Tietäähän sen, mitä siitä tulee. Tämän suven asiana on valtiosääntöuudistus.

  Suurin osa - jaa, käytännöllisesti katsoen kaikki - jotka ovat viime vuosien mittaan esittäneet ajatelmansa valtiosäännöstämme, ovat olleet sitä mieltä, että korjauksiin on syytä ja että niihin on ryhdyttävä. Mutta kun on tullut esille kysymys, miksi ja miten valtiosääntöä on käytävä rukkaamaan, ovat mielipiteet jyrkästikin eronneet toisistaan, jopa kaikkivoipien puolueiden sisäpihoilla.

  Tällä kertaa keskustelu hallitusmuodosta alkoi siitä erehdyksestä, minkä presidentti Kekkonen teki antaessaan sporttia ensi sijassa hiihtoa ja potkupalloilua - koskevan haastattelunsa yhteydessä. Hän näet hairahtui aivan tarpeettomasti esittämään julkisuudessa käsityksiään valtiosääntöuudistuksestamme. Asianhan sinänsä ei olisi pitänyt kuohuttaa mieliä, sillä lukuisissa lausunnoissaan presidentti on mm. kannattanut presidentin vaalin suorittamista eduskunnan toimesta, presidentin veto-oikeuden ja eduskunnan hajoittamisoikeuden lakkauttamista ynnä yhteiskunnan edun suurempaa huomioonottamista omistusoikeuden osalta. Lankeemuksen kallioksi, kuten tri Jyränki vihastuneena on julkipannut, muodostui presidentin lausahdus, että ei hän tiedä, miten valtiosäännön uudistus on lähtenyt liikkeelle ja kenen toimesta. Ynnä se hänen arvelunsa, että maassa olisi tänään kiireellisempiäkin asioita hoidettavana (Mahtoikohan tarkoittaa inflaatiota?)

  Eräästä näkökulmasta katsoen presidentti ei voinut olla vääremmässä ihmetellessään kenen toimesta kysymys valtiosäännön korjaamisesta on tullut esille. Tietenkin hänen itsensä toimesta, sillä niin monta kertaa hän on julkisesti lausunut mielipiteensä siitä, että on syytä korjata ja on korjattava.

  Nämä mielipiteet eivät ole saaneet aikaan sanottavaakaan keskustelua. Sitä vilkkaampaa on asian käsittely ollut tietyissä sisärenkaissa. Niihin on kuulunut joukko oikeistolaisuudesta pälkäneläisyyteen siirtyneitä teoreetikkoja, ainakin tri Jyränki. Ynnä hänen lippuaan seuraavia vasemmistososiaalidemokraatteja, jotka hän on ilmeisesti saanut uskomaan, että juuri nyt on sopiva aika etsiä se tie, jota pitkin Suomen kansa tällä vuosikymmenellä johdatetaan sosialistiseen yhteiskuntaan. Ja kun tämä ei voi tapahtua osittaisnäpertelyjen avulla on laadittava ns. kokonaisuudistusohjelma, joka yhdellä rymäyksellä tekee selvää jälkeä. Tietenkin laillisesti.

  Tämä on se suuri linjariita, joka on käyty ja käydään perustuslakiuudistuskomitean sisällä. Asia on pohjimmaltaan sama kuin taistelu "taistolaisten" ja "revarien" välillä SKP:ssä. Joko koko programmi toimeen tai luisutaan "porvarillisen demokratian kehittämiseen" Jyränkiä lainaten.

  Sosialistisen yhteiskunnan toteuttaminen ilman väkivaltaa ja aseisiin perustuvaa vallankumousta on demokraattiseen valtiomuotoon kuuluvien suojajärjestelyjen vuoksi yleensä pitkäaikainen hommeli. Suomessa vallallaolevat määräenemmistövaatimukset tekevät sen aina vain vaikeammaksi. Ei se tapahdu suinkaan siten, että valtiosääntökomitean vähemmistö tai pieni enemmistö hyväksyy reilun kokonaisohjelman. Siihen tarvitaan vielä hallitusta, eduskuntaa ja yksiä tai useampia kansanvaaleja. Siellä ne jarrut ovat eivätkä rauhallisessa ja perusteellisessa harkinnassa. Tuntuu hieman yllättävältä, että virkeytensä vuoksi ruotsalaisista sosiaalidemokraatteihin loikannut tasaiseksi arvioitu kansanedustaja Friberg on pamauttanut, että valtiosääntökomitea ei voisi ottaa tähtäimeensä "jonkinlaisen osauudistuksen läpiviemistä". Ei siis muuta kuin koko programmi toimeen. Herra paratkoon, ei se ole etevistäkään poliitikoista kokoonneulotun komitean "läpi vietävissä", vaikka jo edellämainitut pälkäneläiset etsijät ja löytäjät näin edellyttivät. Olisikohan heidänkin ajattelutapansa nyt muuttunut?

  Valtiosäännön uudistamisesta meillä käyty keskustelu on ollut yksipuolisuudessaan lähinnä halvauttavaa. Toisella puolen ovat olleet teoreettiset uskonsankarit ja toisella puolen "valtiolliset ajattelijat", jotka ovat kannanotoissaan pitäneet kiinni sammumattoman vihan aiheuttamista tämän hetken henkilökohtaisista antipatioista. Ne käytännön valtioelämää tuntevat, jotka pyrkivät etsimään tarpeellisia mutta toteuttamiskelpoisia osauudistuksia, jäävät auttamattomaan vähemmistöön.

  Suomen Kuvalehden suorittama valtiosääntöuudistusta koskeva laaja tiedustelu antoi vakavaa ajattelemisen aihetta. Ehkä ei niinkään paljon kokonaismulkkausta ajaville, koska heillä on takanaan luja usko, vaan osauudistusta harrastaville.

  Esimerkiksi presidentinvaali eduskunnan toimesta suoritettuna (jota Kekkonen Alkioon ja vanhaan maalaisliittoon nojaten kannattaa) sai vain 13 annetusta 551 äänestä. Tämä uudistus olisi kuitenkin periaatteellisesti hyvin tärkeä ja ihan luonteva toteuttaa, kuten Jyränki asian esittää.

  Eduskunnan tekemistä yksinään ylimmäksi valtioelimeksi (jota Jyränki aateystävineen esitti) kannattaa 10 vastaajaa 551:stä.

  Perustuslain säätämisjärjestyksen tietyissä tapauksissa edellyttämää 5/6 ääntenenemmistöä (sos.dem. ja SKDL:n linjalle riittäisi yksinkertainen enemmistö) kannatti 80 % vastaajista.

  Jne jne jne.

  Onhan tässä vuosien mittaan syntynyt jonkinlainen kuva siitä, kuinka tavattoman haluton suorastaan taantumuksellinen Suomen kansa on valtiomuotomme hyvinkin perusteltuihin osauudistuksiin, kokonaisuudistuksista nyt puhumattakaan. Mutta kyllä se panee monet haukkomaan ilmaa, että mielipiteet ovat noinkin joustamattomat.