Rauhanoffensiivit.

Sota on sellaista, niin se on nyt ja niin se on ollut aina, että kun toinen puoli etenee, niin toinen perääntyy (sillä muutoin ei toinenkaan pääsisi eteenpäin), kun toinen puoli tekee offensiivin, niin toinen on defensiivissä, milloin ei tee vastaiskua tai aloita vallan vastaoffensiivia eli vastahyökkäystä. Tähän tapaan, lyhyesti ja karkein vedoin esitettynä, sota käy. Rauha saadaan aikaan, kun toinen osapuoli on joko tyystin tuhottu tahi nujerrettu taikka sen voimat ovat niin lopussa, että se katsoo edullisimmaksi taipua rauhaan.

Meillä tavallisilla kuolevaisilla on ollut sellainen luulo, että sota voitetaan taistelukentillä, että tuhotut armeijat, valloitetut maat ja rauhaan pakotetut valtakunnat merkitsevät voittoa sodassa. Mutta toinen käsitys on vallalla niin hyvin asiantuntijain kuin suuren yleisönkin parissa englanninkielisessä maailmassa. Heidän mielipiteensä mukaan aika voittaa sodan. Aika tekee työtä hyväksemme ja puolestamme, se on ollut toistuva fraasi esim. Englannin propagandassa. Ja meidän on myönnettävä, että tuohon vakuutukseen on Englannissa uskottu vuorenlujasti, ehkäpä uskotaan edelleenkin. Ilman lujaa uskoa ja vahvaa moraalia ei mikään kansa olisi voinut selviytyä Norjan sotaretken, Ranskan luhistumisen ja Dunquerqen perääntymisen, syksyn 1940 ilmapommitusten, Rommelin vastahyökkäyksen, Singaporea ja Hollannin Itä-Intian menetyksen ym. ym. jälkeen, niin kuin Englannin kansa sittenkin tähän mennessä on selviytynyt. Fatalistin tavoin siellä uskotaan vanhaan sutkautukseen: Englanti häviää kaikki muut taistelut paitsi viimeisen.

Mutta aivan viime aikoina on englantilaistenkin keskuudessa noussut varoittavia ääniä, jotka kehoittavat korkeinta johtoa kiinnittämään huomiota siihen, että alituinen perääntyminen, puolustuskannalla olo ja sitä seuraava perääntyminen saattavat johtaa tilanteen siihen, että pian ei ole missään jäljellä lähtökohtaa hyökkäystä varten. Sen vuoksi vaaditaan offensiivia, hyökkäystä vihollisen kimppuun. Ja samalla osoitetaan brittiläiselle sodanjohdolle paikkoja, missä vihollisen kimppuun nopeimmin pääsisi. Näyttää siltä kuin maihinnousu Ranskaan, Norjaan tai Petsamoon olisi saanut eniten ääniä puolelleen. Miksei, kyllä kai Ranskassa, Norjassa ja Petsamossakin vihollisen tapaisi, siinä englantilaiset kahvilastrateegit ovat aivan oikeassa. Mutta saattaisi olla paikallaan kiinnittää heidän huomiotaan täältä Petsamon eteläpuolelta käsin, kun eivät ole sitä ehkä itse äkänneet, että niin hyvin Libyassa ja Intiassa, ehkäpä Austraaliassakin, voi päästä vihollisen niskaan vieläkin nopeammin kuin esim. Petsamossa. Tietenkin on totta, että ilman offensiivia ei sotaa voiteta, mutta onko nyt pakko matkustaa Petsamoon asti offensiiviin käydäkseen, sitä me emme oikein usko, kun olemme lukeneet uutisia, että englantilaisilla on ollut jatkuvasti kosketusta vihollisiin, tosin vain defensiivisessä mielessä, mutta tyylinhän voisi muuttaa ja painua hyökkäykseen. Niinkuin tekivät aikoinaan ne kuolemattomat kuusisataa, joista Tennyson laulaa:

Sauhuun ja pauhinaan

peittyissä järkkyvän maan,

rohkeina kuoleman kitaan,

hornan kattilaan ratsasti kuus sataa."

Kun olemme tässä puhuneet offensiivista, hyökkäyksestä, olemme tarkoittaneet koko ajan sotilaallista hyökkäystä. Mutta totuuden nimessä on sanottava, että muunkinlaista offensiivia on sodan aikana olemassa. Sentapaiseen turvautuvat yleensä ne, jotka eivät sotilaallisen toiminnan alalla joko ole menestyneet taikka eivät uskokaan menestyvänsä. Eräs tällainen offensiivi on ns. rauhanoffensiivi. Ja nyt tulemmekin siihen offensiivimuotoon jota me suomalaiset olemme saaneet kestää aina siitä lähtien, kun ryssä alkoi havaita olevansa vain rengasmatkalla Karjalassa. Viime syyskesästä lähtien meitä ei ole enää sanottavasti uhattu venäläisten hyökkäyksillä, mutta sen sijaan meitä on houkuteltu rauhalla. Turhaan näitä yrityksiä ei olekaan sanottu rauhanoffensiiveiksi.

Tässä ei ole tarkoitus ryhtyä pitämään kirjaa, kuka ja milloin ja millä ehdoilla meille kulloinkin on rauhaa tarjoillut. Niissä kaikissa on ollut yksi yhteinen piirre: ne ovat olleet yksipuolisesti Venäjän edun sanelemia. Tämä ei suinkaan tarkoita sitä, etteikö rauhan saanti olisi meidän etujemme mukaista. Maassa on tuskin yhtään ihmistä, joka ei odottaisi ja kaipaisi rauhaa. Mutta ne rauhantarjoukset, jotka meille on tehty, ovatkin olleet sellaisia, että ne eivät turvaisi meille rauhaa. Saattaa olla, että ne toisivat meille rauhan, mutta ne eivät turvaisi meille pysyväistä rauhaa, ja nyt on kysymys juuri siitä. Me olemme tässä totisessa leikissä mukana ei enää rauhan vuoksi sellaisenaan, vaan pysyväisen rauhan aikaansaamiseksi. Me olemme nähneet toverin kaatuvan viereltämme, olemme nähneet kotiemme tuhoutuvan, olemme kohdanneet siviiliväestön keskuudessa puutetta ja hätää, jonka sota on tuonut. Me emme tahdo, että meidän lapsemme, jotka näemme varttuvan aikuisiksi tai jotka jätimme äidin hoiviin, kun lähdimme sodan teille velvollisuuttamme täyttämään, me emme tahdo, että nämä lapsemme ja heidän lapsensa taas kokisivat samat julmat kohtalot, mitkä ovat olleet nykyisen sukupolven osana. Tällä kertaa me seisomme aseissa niin kauan, että meillä on tiedossamme turvatut rajat ja pysyvä rauha.

Rauhanoffensiivi meitä vastaan on ollut psykoloogisesti ovela ote. Sen tekijät ovat tienneet, että Suomen kansa on rauhaa rakastava kansa, joka sydämensä halusta irtaantuisi sodasta, mihin vihollinen sen pakotti. Mutta jos rauhanoffensiivin suunnittelija on olettanut, että tarjous täällä herättäisi toiveita rauhan saamisesta taikka tarjouksen hylkääminen levottomuutta väestön keskuudessa, ei hän ole tuntenut Suomen kansan ajattelutavan vankkaa realismia eikä sitä mielialaa, mikä maassa on niin voimakkaana vallalla. Turvatut rajat ja pysyväinen rauha, siinä tunnuslause, jonka merkeissä me vasta käymme vakavasti keskustelemaan rauhasta.

Sellaisena kuin olosuhteet nyt ovat, saamme rauhan siinä mielessä, josta edellä on ollut puhe, ainoastaan bolshevistisen Venäjän musertamisen avulla. Siihen me emme pysty. Mutta me emme olekaan ainoa valtio, jonka elintärkeät edut vaativat bolshevistisen Venäjän kukistumista. Sellaisia valtioita ovat Saksa, Englanti, Ruotsi, niin, kaikki Euroopan valtiot. Kaikki niistä eivät ole nyt mukana huolehtimassa turvallisen olotilan luomisesta Euroopan kansoille ja tietenkin ensi sijassa niille meistä, jotka asuvat Venäjän naapureina. Mutta ne, jotka ovat mukana tekemässä selvää itäisestä lohikäärmeestä, ovat riittävän voimakkaat ja riittävän päättävät, niin että alulle pantu työ ei jää kesken.

Kun me tämän tiedämme, voimme me realistien tavoin pitää luottavaisin mielin kiinni rauhaa koskevista tunnuksistamme: turvatut rajat ja pysyvä rauha. Ne ovat toteutettavissa ja ne toteutuvat. Siksi rauhanoffensiivit meitä vastaan kilpistyvät, sillä niiden hyväksyminen ei ole kansallisten etujemme mukaista. On näet kyseenalaista jo sekin, toisivatko ne edes tälle sukupolvelle rauhan. Ja varmaa on, että lapsillemme ne eivät rauhaa turvaisi.

Me, nyt elävät suomalaiset, emme elä ainoastaan itseämme ja omaa aikaamme varten. Samalla tavoin kuin esi-isämme ovat eläneet meitä, meidän hyvinvointiamme ja meidän maallista onneamme varten, samalla tavoin me olemme velvolliset toimimaan niin, että jälkeentulevien suomalaisten sukupolvien menestys otetaan toimissamme huomioon. Me kärsimme ja kestämme tulevien suomalaisten hyväksi, sekä niiden, jotka ovat meidän omaa lihaamme ja vertamme ja jotka me näemme kasvavan naisiksi ja miehiksi, kuin myös niiden, jotka heidän, lastemme, jälkeen asuvat tässä maassa ja säilyttävät tämän suomalaisena isänmaana heidän jälkeensä tuleville.

19.3.1942.