1945.

Niitä oli paljon niitä suomalaisia, jotka syyskuun 19. päivänä 1944 eivät uskaltaneet ajatella niin pitkälle eteenpäin, että vuosi 1945 olisi sekin kerran oleva taakse jäänyttä elämää, niin, todella elämää. Mutta nyt, kun pian piirrellään huurteiseen riihen oveen kirjaimet 1 ja 9 ja 4 ja 6, tiedetään, että tämä murheen ajast`aika 1945 on lopussa. Ja silloin voidaan todeta, että Suomen kansa odottaa omassa isänmaassaan, eikä kaukana vierailla mailla, uuden vuoden 1946 tuloa, miten sanoisi, huolestuneella toivorikkaudella. Ehkä sanonta on oikea. Vuosi 1945 on joka tapauksessa sujunut paremmin kuin syksyn 1944 murheelliset saattoivat otaksua.

Maan asioita on koko vuoden ajan hoitanut Paasikivi hallituksineen. Vanhan miehen vapisematon käsi on ohjannut myrskyjen runtelemaa valtiolaivaa väliin hyvinkin navakassa vastatuulessa - kenties ristituuli olisi sittenkin oikeampi sana - läpi karikoiden. Niidenkin, jotka ovat iloksensa arvostelleet hallituksen toimenpiteitä, on sentään ollut myönnettävä, että Paasikiven hallituksella on ollut voitettavanaan poikkeuksellisen suuret vaikeudet, niin suuret, että rauhan vuosien tavanomainen sanontatapa `hallituksen vaikeuksista` tuntuu nyt enemmän kuin lasten leikiltä. Mutta niin paljon kuin Paasikivi onkin saanut hallituksensa toimenpiteistä osakseen arvostelua eri puolilta ja eri yhteyksissä, niin sittenkin hänestä on vuoden mittaan vahvistuen vakaantunut kaikissa piireissä se käsitys, että hänellä on ollut ja on paremmat edellytykset kuin kenelläkään toisella suomalaisella johdattaa meidät pahojen vuosien läpi. Jokaisella kansalla on milloin tahansa riittävästi politniekkoja viemään maata eteenpäin rauhallisina aikoina, mutta raskaiden kohtalonvuosien kautta voi maan kuljettaa vain valtiomies. Juho Kusti Paasikivessä, Kansallis-Osake-Pankin entisessä helposti kiihtyvässä pääjohtajassa ja kokoomuspuolueen entisessä puheenjohtajassa on Suomella tällainen valtiomies, johon on turvauduttu aina kovan päivän tullen. Mutta valitettavasti ei yleensä koskaan sitä ennen.

Palautetaanpa nyt mieliin, mitä Paasikiven hallituksen johdolla on saatu aikaan. Ensiksi lienee syytä mainita, että diplomaattiset suhteet sodanaikaisiin vihollismaihin on saatu solmituksi jo ennen lopullisen rauhan tekemistä. Se saattaa näyttää monen mielestä vain muodollista laatua olevalta asialta, mutta se, joka on seurannut, kuinka kovalle on ottanut sanokaamme Itävallan hallituksen tunnustaminen länsivaltojen taholta, hän voi oivaltaa, millainen saavutus diplomaattisten suhteiden aikaansaaminen vanhojen vihollisten kanssa on sittenkin ollut.

Suomi on solminut Neuvostoliiton kanssa, paitsi tärkeän välirauhansopimukseen liittyvän sotakorvausten suoritussopimuksen, myöskin kolme kauppasopimusta, joiden ansiosta leipäannoksemme on voitu määrätä edes sellaisiksi kuin ne nyt ovat. Sen lisäksi olemme Neuvostoliitosta saaneet vapaan kaupan tietä mitä moninaisimpia tarvikkeita ja tuotteita, joiden vaikutus kansanhuoltotilanteeseemme eräältä osalta näkyy jo nyt ja vielä selvemmin - mainitkaammepa vain väkilannoitteet - ensi kesän jälkeen. Ison Britannian kanssa olemme myös solmineet erittäin merkityksellisen kauppasopimuksen, jota ilman emme olisi huonostikaan selvinneet tämän talven yli. Yhdysvalloista on jo tiedossa huomattava luotto, joka käytetään vaatetustilanteemme korjaamiseen, mutta sen lisäksi elää meissä vahvana toivo saada vallan ratkaisevaa laatua oleva taloudellinen apu Yhdysvalloista. On syytä lisätä, että käytänöllisesti katsoen kaikkien liittoutuneiden kansojen kanssa joko on solmittu kauppasuhteet tai niitä solmiskellaan. Jos meillä olisi puutavaratuotteita riittävästi tarjota, saisimme tänne mitä ikinä haluaisimme kahvista ja tupakasta kenkiin ja autorenkaisiin saakka. Siksipä: motteja, motteja, motteja. Se on tämän talven tunnussana.

Ruotsi on syytä mainita aivan erikseen. Sen taholta on tähän mennessä saatu suurta aineellista apua, jota ilman elämä täällä olisi ollut tukalaa niin sodan kuin uuden rauhankin aikana. Vuoden 1945 kuluessa on Ruotsin myötämielinen suhtautuminen taloudellisiin vaikeuksiimme jatkunut erittäin sympaattisena.

Kaiken kaikkiaan on syytä todeta, että suhteemme ulkovaltoihin, ennen kaikkea Neuvostoliittoon, ovat vuoden 1945 aikana kehittyneet erittäin otollisella tavalla. Jos vertaamme muissa Saksan entisissä satelliittimaissa, sillä tästä nyt on kysymys, vallitsevia olosuhteita meidän vastaaviin oloihimme, niin on henkisesti haluttomankin pakko myöntää, että me olemme väärällä puolella olemisestamme huolimatta selvinneet varsin vähällä. Muutoksia, vieläpä suuria, on täälläkin tapahtunut poliittisen ja taloudellisen elämän alalla, mutta sodan esim. Balkanin maissa niin katkerilta jälkiselvittelyiltä olemme säästyneet, ja yksityinen ihminen on omissa jokapäiväisissä oloissaan huomannut sittenkin kovin vähän sitä kieltämätöntä seikkaa, että me olemme hävinneet sodan, kaksi sotaa. Hieman kärjistäen voidaan sanoa, että muualla vuotaa veri sodan sovituksena, meillä painomuste.

Sisäisistä asioistamme on merkittävin se, että saatoimme järjestää jo puoli vuotta sodan päättymisen jälkeen valtiolliset vaalit. Teknillisesti tuo saavutus oli suorastaan erikoislaatuinen, kun otetaan huomioon, että lähes puolelle miljoonalle Karjalasta siirtyneelle oli varattava äänestysmahdollisuus samaten kuin kymmenilletuhansille peräpohjalaisille, joista suuri osa oli siirtynyt Ruotsiin. Paljon haukuttu suomalainen hallinto pantiin kovalle koetukselle, mutta se selviytyi suorastaan loistavasti.

Mutta parhainta näissä vaaleissa oli sittenkin se, että ne olivat vapaat vaalit ja ensimmäiset Euroopassa sodan jälkeen, ensimmäiset sodassa voitetun maan yleiset vaalit. Ne suoritettiin suomalaiseen tapaan rauhallisesti ja ilman välikohtauksia ja ne antoivat lopputuloksen, jota on pidettävä maalle onnellisena. Taikka niin kuin muuan katkerailmeinen poliittinen ennustaja ennen vaaleja sanoi: jos vaalit menevät huonosti, ne menevät hyvin. Niin on käynytkin. Kokemus vuoden 1945 ajalta todistaa, että ne ovat menneet hyvin. Me emme ehkä maaliskuussa 1945 antaneet tarpeeksi suurta arvoa sille seikalle, että me saimme pitää silloin vapaat vaalit, se tuntui meistä niin itsestään selvältä, mutta ehkäpä loppuvuodesta, jolloin saatoimme seurailla tapahtumia Balkanin maiden vaalien vaiheilta, meille alkoi selvitä, että valtiolliset vaalimme olivat mitä merkittävin kansallinen saavutus.

Ja sitten siirrymme koskettelemaan parilla lauseella taloudellista asemaamme. Sota on maksanut meille 104 miljaardia sen aikaista markkaa. Sitä paitsi olemme menettäneet Karjalan, Petsamon, osan Sallaa ja Porkkalan alueen. Jossakin tämän täytyy tuntua. Valtion rahataloudellinen asema onkin tavattoman tukala, sen tietää jokainen veronmaksaja. Mutta tämän ei suinkaan olisi tarvinnut viedä siihen hinta- ja palkkakaaokseen, jossa yhä elämme. On turhaa ryhtyä kaavailemaan, missä vika on, mutta palkkojen ja hintojen raju kilpajuoksu on vienyt siihen, että tuskin kukaan on tästä irtaallaan olevien ohjasten politiikasta hyötynyt. Säästäjät siitä varmasti ovat kärsineet vahingon. Saattoi tuntua houkuttelevalta leikitellä ajatuksella, että työväestön elinkanta on palkankorotuksilla nostettava vuoden 1938 tasolle, mutta kova todellisuus osoittaa, että siihen on pitkä matka. Sinne mennessä tehdään vieläkin kohtalokkaita virheitä ja kärsitään pahoja takapotkuja. Hallitus tarvitsisi näissä asioissa nopeasti toimivaa, lujaa kättä. Siitäkin alkaa maa olla yhtä mieltä.

Muut asiat saavat jäädä tämän ylimalkaisen katsauksen ulkopuolelle, sotasyyllisyysjuttukin, josta sanomalehdissä on ollut aivan riittävästi tekstiä. Mutta yksi surullinen asia on tarpeen mainita: päämajan syksyllä 1944 suunnittelemat ja suoritettaviksi määräämät asekätköt. Sadat nuoret miehet istuvat linnassa tämän järjettömän toimenpiteen takia ja arvatenkin tuhatmäärä on niiden luku, jotka tavalla tai toisella ovat siihen sekaantuneet. Pääsyy ja varsinainen syy lankeaa niiden ylempien upseerien niskoille, jotka kaikkivoittavassa poliittisessa lyhytnäköisyydessä asekätköhankkeen järjestivät ja johdattivat myös sadat kunnon miehet, joilla ei voinut olla oikeaa käsitystä puuhan koko rikollisuudesta ja turmiollisuudesta, siihen osallistumaan. Monen monissa kodeissa toivotaan, että asia saataisiin pois päiväjärjestyksestä ja että oikeudenkäynnissä voitaisiin kunkin osalta oikein määrätä syyllisyyden aste tekojen ja todellisten tarkoitusten mukaan.

Vuosi 1945 on pian muistojen joukossa. Se on suurine vaikeuksineen ja vähältä näyttävine voittoineen sittenkin osoitus Suomen kansan tahdosta elää ja taidosta elää.

17.12.1945.