MITEN INVESTOIMISTOIMINTAAN SUHTAUDUTAAN?

    Kysymys investointitoiminnan laajuudesta ja siinä noudatettavasta suunnasta ei Suomessa ole aiheuttanut perusteellisempaa pohdintaa talouselämämme johtohenkilöiden ahtaan piirin ulkopuolella. Tämä suuri kysymys ei tiettävästi ole koskaan ollut eduskuntakäsittelyn kohteena ja laajat kansalaispiirit eivät ole päässeet perehtymään tähän maan taloudellisen tulevaisuuden kannalta ratkaisevan tärkeään kysymykseen, puhumattakaan että niille olisi suotu mahdollisuus vaikuttaa näiden asioiden ratkaisuun tai edes lausua mielipidettään niistä. Tästä johtuu, että kysymys investoimisesta ja sen suunnasta on ns. suurelle yleisölle varsin vieras. Ja kuitenkin maan talouselämän kehitys ja vakaisuus riippuvat siitä, kuinka nopeasti saamme teollisuutemme rakennetuksi luontaisia, reaalisia edellytyksiämme vastaavaksi. Ainoastaan tällainen ohjelma kykenee kansallemme tarjoamaan terveellä pohjalla olevan elintason nousun. Mutta meillä yleisesti ajatellaan toisin, ajatellaan, että kun tietyllä vientiteollisuudella on hyvät suhdanteet, ylijäämä on käytettävä esim. korotettujen palkkojen maksamiseen ja sitä tietä ensi tilassa kulutuksen lisäämiseen ja elintason kohottamiseen, eikä sallittava teollisuuden kerätä pääomaa laitosten uudistamista ja laajentamista varten. Ammattiyhdistysliikkeen piirissä on huolellisesti seurattu teollisuuden tuotantotason nousemista ja teollisuuden kannattavuuden kehittymistä ja, milloin olosuhteet muuten ovat sen sallineet, vaadittu palkkojen korottamisen muodossa osuus syntyneestä ylijäämästä, vaikka osuus on ollut niin suuri, että se ei ole ilman rahan arvon alentamista ollut toteutettavissa - niin kuin asianlaita on joskus ollut.

    Tähän voidaan varsin perustellusti vastata, että ammatillisen liikkeen tarkoituksena juuri on huolehtia palkkatyöntekijäin taloudellisista ja sosiaalisista eduista. Kuinka se voisi tämän tehtävänsä täyttää, jollei se valvoisi työläisten etuja ja pitäisi silmällä, että työn osuus kustannustekijänä on kohtuullisessa suhteessa yrityksen antaman voiton kanssa? Minkä takia työläinen pakotettaisiin suhdanteiden parantuessa tai tuotannon tehon noustessa jäämään osattomaksi taloudellisen toiminnan tuottamasta lisääntyneestä voitosta, tyytymään entiseen tulotasoon samaan aikaan kuin teollisuudenharjoittaja, kapitalisti korottaa voitto-osuuttaan tai lisää omaisuuttaan laajentamalla laitostaan? Tässä on kysymyksiä, jotka tavallaan ovat oikeutettuja. Kansantalouden kokonaiskehitys ja parempien elinmahdollisuuksien turvaaminen tuleville sukupolville nykypolven uhrauksien avulla, niillä on kieltämättä aina ollut oma käyttöarvonsa, varsinkin niiden esittämänä, jotka vaativat uhrauksia toisilta ja vetoavat yhteiseen hyvään, mutta niitä näyttää olevan hyvin vaikea ottaa huomioon, kun neuvotellaan palkka-asioista. Luopuminen sellaisesta palkankorotuksesta, joka asiallisesti katsoen ei ylitä kohtuullista osuutta yrityksen tuottamasta voitosta, sen hyväksi, että yrityksen omistaja saisi laajentaa yritystään ja lisätä omaisuuttaan, ei ole suomalaisissa oloissa helposti aikaansaatavissa. Ja kuitenkin ainoastaan pääomien kokoamisen tietä voimme toteuttaa teollisuuden laajentamisohjelmamme, ainoastaan täten kykenemme turvaamaan koko kansan elintason pysyväisen nousun. Äskettäin oli eräässä taloudellisessa aikakauskirjassamme julkaistu kohta siitä puheesta, jonka englantilaisen Midland Bankin johtokunnan puheenjohtaja lordi Hearlech piti pankin vuosikokouksessa. Puheessaan hän lausui mm.: "Sosiaalinen turvallisuus ja hyvinvointivaltio eivät ole mikään manna, joka laskeutuu taivaasta, vaan ne ovat luotavissa ainoastaan työllä." Ajatus ei ole millään tavoin uusi, sen vuoksi sitä ei olisi ansainnut lainata. Mutta lausunto on kieltämättä ajankohtainen, sillä meilläkään ei puutu sellaisia taloudellisia reformaattoreita, jotka ovat valmiit käden käänteessä poistamaan kaikki tiedossa olevat yhteiskunnalliset ja taloudelliset epäkohdat, ja jotka tietävät lisäksi, että varat tällaisen ohjelman toteuttamiseksi ovat saatavissa yleensä kapitalisteja, mutta ensi sijassa vientiteollisuutta puristamalla. Samanaikaisesti he ovat toisella rintamanlohkolla esittämässä sellaisia palkankorotusvaatimuksia, että ensiksikin metalliteollisuutemme kilpailukyky täysin romahtaisi ja puunjalostusteollisuutemmekin asema vaihtuvissa maailmankonjunktuureissa kävisi kyseenalaiseksi.

    Vastatodisteluna sille, mitä edellä on esitetty viimeaikaisessa kehityksessä ilmikäyvästä ymmärtämyksen puutteesta teollisuuden investointitarpeita kohtaan, voidaan aivan täydellä perusteella viitata teollisuutemme voimakkaaseen nousuun sanokaamme 1800-luvun lopulla ja itsenäisyytemme kahtena alkuvuosikymmenenä. Noina aikoina kykeni talouselämä suuriin investointeihin teollisuustoiminnan laajentamiseksi, mutta samaan aikaan myöskin voitiin kohottaa yleistä elintasoa, vieläpä varsin nopeasti. Eikö maamme teollisuuden kehittäminen voi tapahtua samaan tapaan kuin tuolloin, samaan vapaaseen kehitykseen nojaten kuin aikaisemmin? Miksi nyt olisi investointien suorittaminen toteutettava valtiovallan toimesta - sillä muuten se ei tulisi onnistumaan - aikaansaadulla pakkojärjestelyllä, kulutuksen nousua estämällä ja siis yksityisen kansalaisen elintason kustannuksella?

    Kukaan ei voi kieltää, etteikö teollisuutemme ole aikoinaan kehittynyt ylläesitetyissä merkeissä. Mutta olosuhteet olivat tuolloin toiset kuin nyt. Maan taloudelliset mahdollisuudet olivat neitseellisessä tilassa, niistä parhaiden valloittaminen oli helposti toteutettavissa. Yritteliäisyydelle suopean valtiovallan myötävaikutuksella, sanokaamme säätyvaltiopäivien aikana, syntyvä ja laajeneva teollisuus voitiin tehdä kannattavaksi. Teollisuutemme alkuunpääsyä helpottivat ulkomaiset luotot, ja Venäjän varmat markkinat aina vuoteen 1918 saakka olivat omiaan luomaan edellytyksiä kannattavalle toiminnalle ja uusille investoinneille.

    Ei ole liioin unohdettava sitä, että rahan arvon vakaisuus kiihotti ihmisiä säästämiseen. Tuottavia, varmoja sijoituskeinoja etsittäessä oli teollisuus ensimmäisellä tilalla ja sai sen vuoksi suhteellisen runsaasti lainapääomia. Voidaan todeta, että noina ajankohtina oli olemassa monia tekijöitä, jotka loivat suotuisat edellytykset teollisuutemme nousulle yksityisen yritteliäisyyden varassa, tekijöitä, joita ei ole enää vastaavassa määrin olemassa.

    Vaikka maamme itsenäistyminen johti sosiaalisen lainsäädännön kehittymiseen ja työntekijäintressien esillepääsemiseen, on 1920-luvusta kuitenkin sanottava, että työnantaja kaikesta huolimatta suhteellisen suvereenisti hallitsi työmarkkinoita. Palkkausolosuhteet olivat sellaiset, että työnantajilla oli mahdollisuuksia jatkuviin investointeihin uusien tuotantolaitosten perustamiseksi ja vanhojen nykyaikaistamiseksi. Se takaisku, joka maatamme kohtasi 1930-luvun alussa raskaiden pulavuosien muodossa, ei yleisesti ottaen kohdistanut kehitystä lamauttavaa vaikutustaan teollisuuteen, ei ainakaan puunjalostusteollisuuteen. Päinvastoin, 1930-luvun pulavuosien ajalta on eräältä osalta peräisin puunjalostusteollisuutemme taloudellinen menestyminen seuranneina vuosikymmeninä. Työttömyyskautena monet järkevästi laskevat teollisuusmiehet suorittivat investointeja, joista pian koittavan korkeasuhdanteen aikana aiheutui teollisuuslaitoksille ynnä koko maalle taloudellista menestystä.

    Kysyimme edellä, eikö jatkuvasti voida turvautua samoihin kehityksen tekijöihin, jotka tähän mennessä ovat kyenneet turvaamaan teollisen nousumme. Tähän on vastattava, että kun tutkimme niitä lukuja, joita edellä esitimme vuoroaan odottavien investointiemme määrästä, voidaan oitis havaita, että tähänastiset menetelmät eivät ole nykyisissä oloissa riittävässä mitassa käyttökelpoisia uuden teollistamiskauden tarpeita varten.

    Kaiken sen perusteella, mitä tiedämme teollisuustoiminnan merkityksestä kansakunnan vaurastumisen ratkaisevana tekijänä sekä maamme teollisuustoiminnan suorastaan valtavista luontaisista laajentamisedellytyksistä, olisi siis ensiksikin löydettävä se avain, joka avaa uuden teollistamiskauden portin. Se on tiedossamme, sillä mitään oikotietä kansallisen talouden nousuun ei ole, vaan se on turvattava nyt kuten ennenkin tarpeellisten, riittävien pääomien kokoamiseen. Se on kapitalistisen ja se sama on kommunistisenkin yhteiskunnan käyttämä avain taloudellisen nousun aikaansaamiseksi.