3. SISÄPOLITIIKKAAMME 1930-LUVULLA.

      Lapuan Liike.

    Lapuan Liike oli syksyllä 1930 suoritettujen vaalien jälkeen, jolloin saatiin aikaan lainsäädäntö, mikä siitä lähtien on tehokkaasti estänyt kommunistien pääsyn julkiseen elämään, täyttänyt alkuperäisen tarkoituksensa. Mutta Lapuan Liikkeessä, joka toimintansa alkuaikoina oli rajoittunut yksinomaan kommunisminvastaiseen taisteluun, oli pian alkanut esiintyä laajemmalle tähtääviä poliittisia pyrkimyksiä. Liikkeen saama valtava menestys näytti tarjoavan tilaisuuden näiden pyrkimysten läpiviemiseen.

    Puhtaasti taantumukselliset valtiolliset pyrkimykset olivat meillä olleet 1920-luvulla varsin harvinaisia. Mitä tahansa poliittisia uudistussuunnitelmia oli esitetty, ne olivat pysyneet voimassa olevan valtio- ja yhteiskuntajärjestyksen puitteissa. Mutta kommunisminvastaisen kansanliikkeen yhteydessä herännyt arvostelu kohdistui valtioelämämme perusteita vastaan. Kansaneduskuntamme ei ollut kyennyt ratkaisemaan maan turvallisuuden kannalta ensiarvoisen tärkeää kysymystä, vaan sallinut vuosikausien mittaan omassa keskuudessaan ja muussa julkisessa elämässä henkilöitä, jotka avoimesti toimivat naapurisuurvallan etujen ja valtapyyteitten ajajina. Venäjä käsitettiin vihollisvaltioksi. Meillä oli siis sallittu vihollisvaltion asiamiesten tunkeutua kaikkein ylimpiin valtioelimiin. Kun tällaista menettelyä puolustettiin kansanvallan nimessä, kohdistui siis arvostelu ei vain niitä henkilöitä vastaan, jotka kansanvaltaisessa aatteellisuudessaan eivät olleet osanneet nähdä kommunistien toiminnasta koituvaa vaaraa, vaan koko kansanvaltaista järjestelmää vastaan sellaisenaan.

    Vuosi 1930 ja lähinnä sen jälkeen seuranneet vuodet tarjoavat rinnastuskohtia vuoden 1918 kapinan jälkeisten aikojen valtiollisille ilmiöille. Niin kuin v. 1918 kapina haluttiin vierittää eduskuntauudistuksen syyksi ja vaadittiin yhtäläisen äänioikeuden poistamista, samoin kommunistisen toiminnan sallimisessa pyrittiin v. 1930 näkemään siihen astisen kansanvaltaisen järjestelmän kykenemättömyys huolehtia maan todellisista elineduista. Vertailukelpoisuus menee niin pitkälle, että ne suunnitelmat valtiollisten olojemme muuttamiseksi, joita Lapuan Liikkeen ja sitä kannattavien ainesten piirissä kesällä 1930 ja sen jälkeen valmisteltiin, käsittelivät ensi aluksi, kuten asianlaita oli vastaavasti ollut v. 1918, eduskunnan kokoonpanon saamista sellaiseksi, että yhteiskuntaa säilyttävien ainesten varma ja jatkuva enemmistö olisi turvattu. Mutta ajan mittaan eivät tällaiset osittaisuudistukset tyydyttäneet, varsinkin kun ehdotetut keinot vasemmiston vaikutusvallan vähentämiseksi eivät tuntuneet tarjoavan riittävää turvaa (esim. enemmistövaalitapaan siirtyminen, jota Lapuan Liikkeen taholta oli vaadittu, olisi merkinnyt, kun asiaa sitten rauhassa tutkittiin, sosialistista enemmistöä eduskuntaan). Ei riittänyt, että yritettäisiin paikkailla yhteiskunnassa havaittavia vikoja, kun valtioelämän pohja ei ollut terve. Parannus oli arkailematta aloitettava siitä. Parannus oli aikaansaatavissa ainoastaan kansanvaltaisen valtio- ja yhteiskuntajärjestyksen muuttamisella sekä puolueiden toiminnan lopettamisella. Kun näihin vaatimuksiin vielä lisättiin valtion johdon siirtäminen vapaasta kansalaisjärjestöstä yhdistykseksi muodostetun Lapuan Liikkeen takana olevien piirien käsiin, olikin päästy sen poliittisten pyrkimysten tien päähän, joka oli saanut alkunsa kommunisminvastaisen kansanliikkeen herättämästä valtiollisten olojemme arvostelusta,

    Mutta se menestys, joka oli ollut Lapuan Liikkeen osana silloin, kun sen taistelu rajoittui kommunisteja vastaan, ei seurannutkaan kansanvallanvastaisen toimintaohjelman omaksunutta Lapuan Liikettä. Se tapasi päättävää vastustusta miltei koko skaalan alalta, vasemmalta oikealle saakka. Sillä oli kuitenkin verraten suuri, kiinteästi organisoitu, innostunut kannattajapiirinsä. Sen osuus julkisessa elämässä oli jatkuvasti huomattava erityisesti sen harjoittaman voimakkaan propagandan vuoksi, mutta sillä ei voida sanoa olleen suoranaista käytännöllistä vaikutusta valtiolliseen elämään.

    Lapuan Liikkeen keskuudessa oli sen myöhäisemmässäkin inkarnaatiossa vakavaa isänmaallista väkeä, joka pyyteettömästi halusi työskennellä sellaisen onnellisemman poliittisen muodon löytämiseksi, joka turvaisi maan tulevaisuuden sekä ulkoa että sisältä uhkaavia vaaroja vastaan. Lisäksi oli mukana runsaasti puhdasta nuorisoa, jonka innostusta vastaamassa ei kuitenkaan ollut poliittista kypsyneisyyttä. Mutta näiden ohella oli liikkeessä henkilöitä, joiden kiihkomielisyys ja edesvastuuttomuus johtivat lopulta koko järjestön lakkauttamiseen.

    Lapuan Liikkeen lakkauttamisen jälkeen perustettiin v. 1932 sen työn jatkajaksi Isänmaallinen Kansanliike. Paitsi taistelua "marxilaisuutta" ja puolueita vastaan sekä kansanvaltaisen järjestelmän korvaamista johtajajärjestelmällä, mitkä olivat perua Lapuan Liikkeeltä, Isänmaallisella Kansanliikkeellä on ollut ohjelmassaan kansanedustuksen muuttaminen ammattikuntaedustukseksi, edelleen pitkälle tähtääviä sosiaalisia uudistuksia ja vihdoin jyrkkä suomalaisuuskanta.

    Ei mikään seikka oikeuta otaksumaan, etteikö Lapuan Liikkeellä ja Isänmaallisella Kansanliikkeellä ole ollut tähtäimessään sama päämäärä kuin keskinäisen sovinnon kannattajilla: kansallisen yksimielisyyden luominen valtakunnan itsenäisyyden suojaksi. Lähtökohta näillä sisäisen rintamamme vastakkaisilla puolilla taistelevilla oli erilainen, ja lopputuloskin sen mukainen. Lapuan Liikkeen ja Isänmaallisen Kansanliikkeen piirissä oli ensi sijassa kiinnitetty huomio niihin epäkohtiin ja puutteellisuuksiin, joita valtiollisessa elämässämme oli ollut havaittavana. Hallitusten lyhytikäisyys oli ollut esteenä määrätietoisen ja lujan valtionjohdon luomiselle, ja hallitusten kaatamisen yhteydessä harjoitettu poliittinen ja henkilökohtainen peli oli ollut osoituksena vastuuntunnon puutteesta. Maassa ei ollut valtiollista voimatekijää, joka olisi huolehtinut maan kokonaiseduista, kun puolueiden välisessä keskinäisessä taistelussa niiden kannattajapiirien ryhmäedut taikka suorastaan puolueen edut olivat ratkaisevia. Maanpuolustuksen tarpeista ei huolehdittu riittävällä tehokkuudella, koska maan suurimmalla puolueella, sosialidemokraateilla, oli puolustusnihilistinen kanta. Näistä ja monista muista syistä oli tehty se johtopäätös, että koko vallitseva järjestelmä oli väärä ja kansan yhteiseduille, kansakokonaisuuden eduille vahingollinen. Koko järjestelmä rakentui kansanluokkien ja eturyhmien keskinäiselle taistelulle, kaikkien sotaan kaikkia vastaan, eikä tälle pohjalle voida kansallista yksimielisyyttä luoda. Tähän oli sitäkin vähemmän mahdollisuuksia, kun maan työväenluokka oli puolueen talutusnuorassa, jonka kanta isänmaallisuuteen, maanpuolustukseen jne. oli kielteinen.

    Tästä kaikesta tekivät Lapuan Liikkeen miehet sen johtopäätöksen, että valtakunnan tulevaisuudelle välttämätön kansallinen yksimielisyys oli aikaansaatavissa ainoastaan järjestelmän muutoksen avulla. Valtioon oli saatava yksi tahto, joka hävittää hajanaisuuden ja alistaa eripuraisuutta edistävät ainekset työskentelemään kokonaisuuden hyväksi. Se pakko, mikä ehkä aluksi on tarpeen hajoittavien tekijöiden kukistamiseksi ja kurissapitämiseksi, saattaa hyvinkin pian osoittautua tarpeettomaksi, kun kansa uuden systeemin harjoittaman positiivisen politiikan perusteella on oppinut ymmärtämään, että uusi valtiojärjestelmä on onnellisempi ja oikeudenmukaisempi kuin entinen. Ja vihdoin: pakko ei tulisi kohdistumaan itse kansaa vastaan, vaan puolueita ja niiden hartioilla valtaan päässeitä poliitikkoja vastaan. Näin ollen ei mahdollinen pakko tulisi loukkaamaan itse varsinaista kansaa.

    Tätä periaatteellista käsityskantaa vastaan, jonka vilpitöntä isänmaallisuutta ei ole oikeus epäillä, esittivät vastakkaisella linjalla olevat vakaumuksenaan, että kansallinen yksimielisyys oli saavutettavissa keskinäisen sovinnon tietä voimassa olevan järjestelmän pohjalla. Kokemus on sen jälkeen osoittanut, että jälkimmäinen käsitys oli - onneksemme - oikea. Suomen kansan kohtalon hetki löi niin pian, että meillä ei olisi ollut edes aikaa valtiollisen järjestelmän muuttamiseen vastoin kansan enemmistön tahtoa tai muutoksen kannalta suotuisimmassakin tapauksessa kansan pienen enemmistön kannattamana. Tällaisilla edellytyksillä tapahtunut järjestelmän muuttaminen olisi vaatinut vuosikausien viisasta ja taitavaa valtiotoimintaa vastustusmielialan ja sisäisten vastakohtaisuuksien tasoittamiseksi. Siihen ei meillä olisi ollut aikaa, nyt sen tiedämme.

      Sosialidemokraatit 1930-luvulla.

    Miten suhtautui sosialidemokraattinen puolue Lapuan Liikkeen ja Isänmaallisen Kansanliikkeen poliittisiin vaatimuksiin?

    Ensiksikin: sosialidemokraatit ottivat alusta alkaen jyrkästi torjuvan asenteen vaatimuksiin, jotka tarkoittivat kommunistien poistamista eduskunnasta ja muusta julkisesta elämästä. Se ei tapahtunut suinkaan kommunistien vuoksi, sillä sosialidemokraatit olivat jo yli kymmenen vuoden ajan käyneet armotonta taistelua kommunisteja vastaan työväestön keskuudessa. He olivat voineet havaita, että heidän taistelunsa oli kantanut hedelmiä, sillä kommunistien kannatus oli vähin erin laskenut. Kommunistien keskuudessa virinneet suuntariidat olivat vaikuttaneet lamauttavasti heidän toimintansa tehokkuuteen, joka ei enää ollut sama kuin 1920-luvun alkupuolella. Jos valtakunta oli kestänyt kommunisteja tähän asti, niin ajattelivat sosialidemokraatit, voisi se kestää heitä nytkin, jolloin heidän vaikutuksensa oli vähenemässä.

    Mutta tämä käytännöllinen näkökohta ei suinkaan ollut ratkaiseva sosialidemokraattien kannanotolle. Sen määräsi varsinaisesti heidän käsityksensä valtiollisten vapauksien arvosta työväenluokalle. Jos niihin sallittiin puuttua kommunistien ollessa kyseessä, saattoivat sosialidemokraatit olla pian vuorossa. Työväestön valtiolliset oikeudet olivat pitkäaikaisen taistelun tulos. Niitten säilymisestä riippui työväestön etujen ajaminen valtioelämässä. Sen vuoksi niistä oli pidettävä kiinni. Tältä kannalta arvosteli sosialidemokraattinen puolue kommunisminvastaisen kansanliikkeen pyrkimyksiä ja asettui niitä jyrkästi vastustamaan. Kun Lapuan Liike sitten myöhemmässä vaiheessa esittikin vaatimuksensa myös sosialidemokraattien poistamisesta yhdessä kommunistien kanssa maan julkisesta elämästä, saattoivat sosialidemokraatit osoittaa, että he työväestön etujen kannalta olivat olleet oikeassa vastustaessaan poikkeuslainsäädäntöä.

    Lapuan Liikkeen kohottamalla taistelulla sosialidemokraattien syrjäyttämiseksi valtiollisesta elämästä on ollut huomattava vaikutus sosialidemokraattisen työväestön maan itsenäisyyttä, valtiovaltaa ja isänmaata kohtaan omaksumaan asenteeseen.

    Työväestön asemassa ja olosuhteissa tapahtunut kehitys kuluneen kymmenvuotiskauden aikana oli ollut merkillepantavan suotuisa. Työväestön taloudellinen ja yhteiskunnallinen asema oli lujittunut, työolot olivat jatkuvasti parantuneet, työväestön valtiollinen vaikutusvalta oli enentynyt. Mutta työväestölle itselleen oli tärkeää, että kaikki tämä oli tapahtunut sen omalla myötävaikutuksella, työväestön valitsemien edustajien ollessa ajamassa heidän asiaansa. Tällä tavoin sosialidemokraattiset työläiset tunsivat itse olleensa mukana kehittämässä valtiovaltaa sellaiseksi, että se oli ryhtynyt ottamaan varteen heidän tarpeensa ja työskentelemään myös heidän elinehtojensa parantamiseksi. Mutta tämähän tiesi sitä, että heillä itsellään oli osa valtiossa, osa, jonka suuruus ja merkitys riippuisi heidän yhteisesti edustamastaan joukkovoimasta.

    Työväestön saamat edut oli valloitettu valtiollisen toiminnan avulla. Ne olivat ylläpidettävissä ja lisättävissä ainoastaan siten, että työväestön osanotto-oikeus valtiolliseen elämään säilytettäisiin. Jos tämä oikeus työväestöltä riistettäisiin, merkitsisi se niiden yhteiskunnallisten saavutusten alttiiksi jättämistä, jotka oli sitkeällä työllä voitettu. Sen vuoksi työväestö ei ilman taistelua tulisi luopumaan valtiollisista oikeuksistaan, osuudestaan valtioon. Mutta se, minkä puolesta taistellaan, merkitsee jotakin arvoa taistelevalle. Valtio oli tullut arvoksi työväestölle. Kun työväestö siis taisteli valtiollisten oikeuksiensa puolesta, se tunsi taistelevansa myöskin valtion puolesta, sellaisena kuin se nyt oli. Puolustaessaan omaa oikeuttaan sosialidemokraattinen työväestö puolusti myös kansanvaltaista valtiota, joka turvasi sille osanotto-oikeuden valtioelämään. Näin oli tultu siihen, että työväestön asenne valtioon oli tullut toiseksi kuin ennen. Ne vaatimukset, joiden tarkoituksena oli ollut loitontaa sosialidemokraattinen työväestö valtiosta, päinvastoin olivat lähentäneet työväestöä valtioon.

      "Kansanrintama."

    Olemme aikaisemmin maininneet, kuinka 1920-luvun poliittiselle elämälle oli tunnusmerkillistä se, että porvarillisten ryhmien ja sosialidemokraattisen puolueen kesken suoritettiin hedelmällistä yhteistyötä eduskunnassa ja sen valiokunnissa, mutta että puolueiden välit virallisesti olivat siitä huolimatta jyrkät ja sovittamattomat. Kun Lapuan Liike aloitti taistelunsa kansanvaltaista järjestelmää ja sen vallitessa rehoittavaa puoluevaltaisuutta vastaan, seurasi siitä, että niiden puolueiden kesken, jotka lähinnä tunsivat joutuneensa hyökkäyksen kohteeksi syntyi taistelun jatkuessa yhä läheisemmäksi käyvää poliittista yhteistoimintaa. Uudelle voimienryhmitykselle oli - vastustajien toimenpiteiden kautta - täten luotu aatteellinen lähtökohta: kansanvallan puolustaminen. Tästä poliittisesta yhteistoiminnasta, joka käsitti keskustapuolueet ja sosialidemokraattisen puolueen, käytettiin joskus, sekä hyvässä että pahassa mielessä, nimitystä kansanrintama. Mutta kansanrintama Moskovan suunnitteleman ja esim. Ranskassa omaksutun ohjelman hengessä se ei ollut, sillä sen suhde kommunisteihin oli ehdottoman jyrkkä. Sosialidemokraatit eivät, sen jälkeen kuin taistelu kommunistilaeista oli saatettu loppuun, olleetkaan osoittaneet mitään sympatioita kommunisteja kohtaan.

    Tämän uuden voimienryhmityksen tulo valtioelämän johtoon oli havaittavissa jo vuoden 1936 vaalien jälkeen. Mutta vasta seuraavana vuonna tasavallan presidentin vaihdoksen tapahduttua tuli maahan hallitus, jossa sosialidemokraatit olivat mukana yhdessä maalaisliiton ja edistyspuolueen kanssa. Tämän hallitusyhtymän aikaansaaminen oli eheyttämispolitiikan siihenastinen suurin voitto. Ja kuvaavaa kyllä, senkin syntymistä oli merkittävässä määrässä helpottanut se seikka, että sosialidemokraateilta oli edellisenä syksynä evätty mahdollisuus vaikuttaa hallituskysymyksen ratkaisuun, koska heitä ei pidetty hallituskelpoisina. Tämä oli aiheuttanut voimakkaan vastavaikutuksen sosialidemokraattien taholla, he olivat muuttaneet siihenastisen puolustustaistelunsa hyökkäyssodaksi: he vaativat itselleen lopullisen valtiollisen täysivaltaisuuden tunnustamista, he vaativat osanotto-oikeuden valtakunnan asioista päättämiseen myös maan hallituksesta käsin. Ja kun tilaisuus siihen Kyösti Kallion tultua presidentiksi oli tullut, eivät sosialidemokraatit enää joidenkin käytännöllisten erimielisyyksien takia voineet siitä kieltäytyä. Ilman tätä tekijää olisi varmaankin jo yhteishallituksen ohjelman yhteensovittaminen poliittisilta maailmankatsomuksiltaan ja taloudellisilta sekä yhteiskunnallisilta pyrkimyksiltään sittenkin niin erilaisten ryhmien kesken muodostunut erittäin vaikeaksi tehtäväksi. Tällä tavoin, kuten oikeastaan koko 1930-luvun ajan, vastustajien politiikka oli kenenkään sitä huomaamatta vaikuttanut sosialidemokraattien kantaan ja tehnyt sen myönteisemmäksi ja yhteistyöhön suopeammaksi. Voidaan sanoa, että Lapuan Liike ja Isänmaallinen Kansanliike olivat toimineet katalysaattoreina sen prosessin edistämiseksi, joka toi sosialidemokraatit kansalliseen rintamaan. Niinkuin katalyyttisesti vaikuttava aine tietyissä kemiallisissa reaktioissa on välttämätön tarkoitetun lopputuloksen aikaansaamiseksi, niin voidaan nähdä Lapuan Liikkeen ja Isänmaallisen Kansanliikkeen hajoittavana esiintynyt toimintakin hyödyllisenä, kun se omalla tavallaan edisti kansallista eheytymisprosessia.

    Yhteishallituksen aikaansaaminen ja sen jatkuva koossapysyminen oli vasemmalle käsin tapahtuneen eheyttämisprosessin varsinainen päätekohta. Jäljellä oli enää kysymys, kestääkö se työväestön parissa kehittynyt valtiolle myönteinen mieliala, josta yhteishallitus ja sen työväestön keskuudessa saama kannatus oli todistuksena, kokeensa, jos se on teoissa todistettava.

    Mutta siihen tulemme myöhemmin. Sitä ennen kiinnitämme huomiomme erääseen ulkonaiseen seikkaan, jolla on kuitenkin arvaamattoman tärkeä todistusvoima tietystä suhtautumistavan asteesta. Tarkoitamme työväestön suhtautumista isänmaa-nimeen.

      Työväestö ja isänmaa.

    V. 1918 jälkeen oli puhe isänmaasta ollut poltinmerkillä leimattu työväestön parissa. Uhitellen oli kilpailtu siitä, kuka osaa halveksivimmin suhtautua isänmaahan, jonka tuhannet toverit olivat saaneet jonkin vankileirin nurkkauksessa taikka koirien hautausmaalla. Mutta vuosien mittaan oli opittu näkemään, että Suomi sentään oli se maa, jossa suomalainen työmieskin parhaiten viihtyy, ja maan valtiollinen kehitys oli työväestölle osoittanut, että sillä oli tunnustettu sija tässä maassa tasa-arvoisena muiden kansalaisten kesken. Venäjällä käyneet yliloikkarit olivat omissa nahoissaan kokeneet, mikä ero on omalla ja vieraalla maalla.

    Mutta tuntemisen ja tunnustamisen välillä on suuri ero. Omaksutun uuden suhtautumistavan ilmaiseminen on suomalaiselle sellaisenaankin vaikea asia, ja jos siihen sisältyy vielä jonkinlainen tunne hempeämielisyydestä, pysyy asia yleensä omana tietona. Lisäksi isänmaa-sana sai työväestön parissa vastenmielistä sivumakua, kun sitä vuoden 1930 vaiheilla alettiin käyttää iskusanana poliittisessa taistelussa. Omaa isänmaallisuutta julkijulistettiin ja sosialidemokraattinen työväestö leimattiin epäisänmaalliseksi. Mutta juuri tämä tarvittiin, jotta työväestö voittaisi sen arkuuden, mikä oli estänyt heitä puhumasta isänmaasta. Millä oikeudella nuo kerskailevat isänmaallisuudellaan ja syyttävät meitä isänmaattomuudesta, se kysymys nousi mieliin. Ei meidän isänmaallisuudessamme ole mitään vikaa, me emme vain kuuluta sitä julki, se oli seuraava ajatus. Ajatus jäi hautumaan, kunnes oli tullut aika lausua se julki aatetovereille ja vastustajille: myös meille työläisille on Suomi isänmaa. Sitä ei kukaan voi meiltä kieltää. - Se oli tosin tunnustus, mutta se oli samalla itsetietoista puhetta. Siinä oli vaatimus: me pidämme kiinni oikeudestamme isänmaahan, ja siinä oli varoitus: me emme salli tätä oikeuttamme loukata. Se kehitys, mikä suomalaisessa työläisessä on tapahtunut hänen persoonallisessa suhteessaan isänmaahan, on ollut kiinteän johdonmukainen ja selvä, se kantaa jotakin ainutlaatuisen suomalaista leimaa.