Kirjallisia lehtiä

Huudahtakaamme: Vihdoinkin! Huomaamme näet, että Suomeen on saatu samalla kertaa kaksi kirjallista lehteä, toinen Eino Leino-seuran `Ajan kirja` ja toinen mahtavan kustannusfirman WSOY:n `Näköala`. Edellisen näytenumero on valmiina ja jälkimmäinen ilmoittaa lähettävänsä ensimmäisen vihkonsa julkisuuteen maaliskuun puolimaissa. Edellistä toimittaa maisteri Vilho Suomi - tämän Suomen Kuvalehden entinen toimitussihteeri ja muutenkin hyvä mies -, jälkimmäistä taas runoilija ja tohtori Aaro Hellaakoski.

Tervehtikäämme siis näitä kirjallisuuteen erikoistuneita aikakauskirjoja tyytyväisinä, jopa innostuneina siitä syystä, että kirjallinen elämä on ilman tällaisia avattavia ikkunoita ja tuulettimia sangen umpinaista ja ummehtunutta. Umpinaista siksi, että kaunokirjallisuudesta huvitettu yleisö - ja sellaista on maassa, ja myös maaseudulla, niinkuin kustantajain numerot osoittavat, ainakin yhtä paljon kuin penkkiurheilijoita - ilman tällaisia säännöllisiä bulletiineja saa tietää perin vähän oman maan kirjallisuuden valtavirtauksista, tällä kertaa esimerkiksi siitä, että kirjallisuutemme taso on jyrkästi kohoamassa; puhumattakaan ulkomaisista, joiden kirjalliset tapaukset jäävät useimmille kokonaan tuntemattomiksi. Ummehtunutta siksi, että maan kirjailijaparat joutuvat `seuraamaan omaa linjaansa`, `toteuttamaan itseään`, koska kritiikin terveellinen venttilaattori on kiinni tai vain kitisee.

Tämä on tosin hieman liioittelevaa puhetta.

Maassamme on nimittäin, vaikka yleisö sitä tuskin tietää, jo kauan ilmestynyt kaksi merkittävää aikakauskirjaa, joiden ohjelmassa kirjallisuuden tärkeät kysymykset ovat olleet ajoittain hyvinkin etualalla; tosin kumpikaan ei ole tämän alan fakkilehti, vaan seurailee kulttuurin muitakin ilmiöitä. Tarkoitan ensiksikin jo isoäidin ikään ehtinyttä Valvojaa, joka on ajoittain valvonut, ajoittain torkahdellutkin. Se näkyy, viime numerosta päätellen, virkeänä tarkastelevan kirjallisuuttamme; mm. itse päätoimittaja-akateemikko on laatinut eräitä tyylillisesti loistavia arvosteluja. Toinen, paljon nuorempi ja erittäin elävä lehti on Suomalainen Suomi, joka edustaa kansallis-radikaalista linjaa ja jonka ympärille ovat jo pitkän aikaa olleet ryhmittyneinä pätevimmät nuoret kriitikkomme ja jonka arvosteluissa ja kirjallisuuskatsauksissa havaitaan nuorta intoa ja nuorta kykyä ja taitoa.

Suomalaisen Suomen ja Valvojan tammikuun numerojen arvosteluosastosta voi ajatteleva lukija aavistella sitä, että kirjallisessa kammiossamme on jo hieman elävää vetoa. Akateemikko-kriitikkomme sanoo erään runoilijan runoja `helmiksi`, rinnastaapa hän eräissä suhteissa samaisen runoilijan maineen kultaamiin Aale Tynniin ja Aila Meriluotoon. Nuoremman kolleegan arvostelija taas väittää: "Tämän niteen ansiosta luonnehtisi parhaiten erään sikermän nimi - `Mylly jauhaa tyhjää`." Yhtä täydellisen armoniskun kuin Suomalaisen Suomen kriitikko antaa kauniille Sinikka Kallio-Visapäälle, yhtä suuresti arvostaa Valvojan V.A.K. saman runoilijan `korkeatasoista lyriikkaa`. Jne.

Tämä jo lähentelee `kirjallista elämää`. Keskustelu on käynnissä. Ilman sellaista ei minkään maan kirjallisuus voi kehittyä. Mikäli keskustelu kirjallisuudesta pysähtyy tykkänään tai viihtyy vain kahvipöytien ympärillä, ei kirjailijain asema ole kadehdittava. Mikäli hänen tuotteensa sensijaan kiinnostavat todellisia asiantuntijoita, on tällä merkitystä hänen tulevalle tuotannolleen ja siis myös kansalliskirjallisuudelle. Ja lahjakkaan arvostelijan punnittu sana voi ohjata myös hapuilevia lukijoita ymmärtämään aitoa kirjallisuutta. Edellä mainittu esimerkki siitä, miten arvostelijat saattavat tuomita täysin päinvastaisesti, on tyypillinen ja luonnollinen osoitus esteettisen maun vaihtelevaisuudesta, erilaisista koulukunnista, ehkäpä myös sukupolvien välisestä, aina uudistuvasta ja, rohjetkaamme myöntää: hyödyllisestä vastakohtaisuudesta. Tietenkin jompikumpi osapuoli esillä olevassa tapauksessa on väärässä, mutta syventyvä keskustelu saattaa tuoda jossakin vaiheessa esiin myös totuuden. - Joka tapauksessa on sanottava, että suloinen yksimielisyys olisi seisovaa vettä. Jos kriitikot, yhä uudelleen vannoen mestarin sanoihin, kuorossa valitsisivat kulloisetkin `johtavat kirjailijat`, ei kirjallisesta elämästä voitaisi paljoakaan puhua. Sillä asioilla on aina monta puolta, lausui Hippokrates, ja vain kriitikon lahjomaton, rehellinen pyrkimys, se on hyväksyttävä. Jos tätä pyrkimystä ohjailee lisäksi viisaus, se merkitsee sitä, että tuo kriitikko muodostuu auktoriteetiksi.

Tulee olemaan jännittävää nähdä, millaiset kirjallisuuden ymmärtäjät ja makutuomarit nyt alkavat kirjallisen keskustelun Ajan kirjan ja Näköalan palstoilla. On eräs kunnianimi, jonka saavuttaminen on arvostelijan korkein päämäärä: lahjomaton kriitikko. Joskus kriitikko lahjoo itse itsensä, kuten on havaittu.

Se kriitikoista. Mutta nuo uudet kirjallisuuteen erikoistuneet lehdet eivät ilmoita vain arvostelevansa ja esittelevänsä kirjoja. Ne tarjoavat tilaa myös alkuperäisille eteväin kirjailijaimme runoille ja novelleille - ja toimitukset pitäkööt huolta siitä, että valinta on tiukka, niin, armoton. Yleisö voikoon turvallisesti lukea niiden palstoilta parhainta varmasti tietoisena siitä, että se on parhainta; toimittajilta siis vaadimme aika paljon. Kun ne julkaisevat harkiten valittuja aloittelijainkin tuotteita, ne luovat ja kasvattavat uutta kirjailijain sukupolvea. Kun ne katsauksissaan tekevät selkoa ulkomaiden kirjallisuuden tärkeistä tapauksista ja suuntauksista, jollaisia on, vaikka emme niistä tiedä yhtään mitään, ne valistavat sekä yleisöä että kirjailijoitamme. Ja yksi asia vielä: jos nuo uudet lehdet pystyvät kehittämään suomalaisen esseetyylin, niillä jo yksistään siksi on paikka auringossa.

Kirjallisten lehtien `tulva` - huom. kaksi lehteä! - saapuu Suomeen vuonna 1949. Skandinaviaan se tuli tuhotulvana varsinaisesti toissa vuonna ja viime vuonna. Silloin miltei kustantaja kuin kustantaja perusti ikioman, komean kirjallisen lehden, mikäli sillä sellaista ei varhemmin ollut. Bonnier perusti vakaan BLT:n rinnalle ultramodernistisen `Utsiktin`, Wahlström & Widstrand hienon `Poesi`-lehden, Gleerup `Svensk Litteraturtidskrift`in ja konservatiivinen Nordstedt & Söner peräti uudenaikaisen `Prisman`, joka uhkeudessa löi laudalta kaikki muut, ja tilaajamäärän suuruudessakin. Tanskassa alkoivat ilmestyä `Haeretica` ja `Athenaeum`, Norjassa `Vinduet` jne. Ja entisiäkin oli.

Emme ole vuosissa paljon jäljessä. Tyytyykö sitten yleisömme mieluiten vain kahvikeskusteluihin Karvajalasta?

Veljenpoika