Korkeakoululaitoksen rooli

LIIMATAINEN

24/4 1970

Ennen vaaleja näillä palstoilla oli jokin jarrutuksen säestämä sana yliopiston kyvyttömyydestä itsensä uudistamiseen. Vaalien jälkeen korkeakouluviisaat ovat sen johdosta käyttäneet puheenvuoroja.

  Professori Ketonen totesi tilanteen muuttuneen, mutta jätti ikävä kyllä sanomatta, mitä nyt olisi tehtävä. On siinä vääräuskoisellakin professorilla miettimistä. Rehtori Uotilan kirjoitus olisi sopinut paremmin vaaleja edeltäviin kuin niiden jälkeisiin tunnelmiin. Opetusministeri, kuka hän lieneekin, puolestaan miettinee kaksi kertaa, ennen kuin lähettää mies ja ääni -periaatteen matkaan uudestaan.

  Olisiko siis toteutettava yliopiston ehdottama kolmikantaperiaate? Sehän on, jos saa uskoa professori Laurikaisen avointa kirjettä Liimataiselle, yliopiston oma, konstruktiivinen, perusteltu ja loppuun ajateltu ohjelma. Vaikka Liimataisen mielestä se oli häthätää kyhäisty puitelain vastaehdotus, umpikuja, johon puolivillainen poliittinen viisaus yliopiston syksyllä johdatteli.

  Hallitus ja eduskunta vaihtuvat ja vaihtuessaan muuttavat mielipiteitään. Yliopisto on sama ja muuttumaton. Sehän juuri on ongelma. Sen yliopistokin tässä havainnee. Ohjelmastaan se ei pääse irti, jos muut siihen nyt yhtyisivät. Kiirekin on. Rehtorien kokouskin on juuri uudistusta hoputtanut, vaikka vastikään sama kaapukaarti innolla avusti sen jarrutuksessa.

  Jos Liimatainen ratkaisisi asian, silloin säädettäisiin puitelakiesityksen mukainen vähän väljempi laki. Jokaiseen neuvostoon pantaisiin riittävä määrä - ehkä 30 % - jäseniä, joilla on professorin pätevyys, riippumatta virasta yliopistossa, lisäksi riittävä määrä - ehkä myös 30 % - jäseniä, joilla on tohtorin tai riittäisikö lisensiaatin kelpoisuus, joten muita jäseniä tulisi mukaan 40 %. Kun neuvostojen pätevyys näin olisi varmasti taattu, korkeakouluyhteisö kokonaisuudessaan voisi huoleti osallistua kaikkien jäsenten valitsemiseen.

  Mikäli korkeakouluyhteisö kuitenkin tahtoo olla autonominen, sen tulisi omassa keskuudessaan saada aikaan yksimielinen ehdotus. Valtiovalta voi kai puuttua sen riitaan johdonmukaisesti vain siten, että se ottaa itse asiat hoitoonsa ja menettelee niin kuin hyväksi näkee. Jos se ratkaisee riidan toisen tai toisen osapuolen tahdon mukaan, se voi luoda uusia riitoja. Opetusministerikään ei voi ryhtyä kampuksen poliisipäälliköksi. Todellisuudessa osapuolten edut ovat täysin yhdensuuntaiset. Se on jo pariin kertaan aikaisemmin ollut meillä puheena.

  Lainsäädännön uudistus voi viipyä vielä vuosia. Sen vuoksi nykyhallinto olisi pantava piiritystilaan. Asetuksella, joka on muutaman kuukauden asia, voitaisiin yleisin, yhtäläisin ja salaisin vaalein valittavat laitosneuvostot tehdä tärkeimmissä asioissa virallisiksi neuvoa antaviksi elimiksi. Virallisina ne voisivat saada muitakin tehtäviä ja niille voitaisiin osoittaa varoja valtion tulo- ja menoarviossa. Samalla ne olisivat painostuselimiä. Eri osapuolet voisivat näyttää kykynsä perusteella mielipiteitään ja tehdä järkeviä kompromisseja. Tämä olisi enemmän kuin koe, koska näille jäisi tehtäviä uudistuksen jälkeenkin, jota niiden olemassaolo kiirehtisi. Saisipa samalla nähdä, miten neuvostot toimessaan onnistuvat (tai epä-).

  Mutta näiden uudistusten vaikutus voi jäädä tuntuvaksi vain toimeenpanemisen tasolla. On vaikeampia ongelmia. Korkeakoululaitoksen yhteiskunnallinen funktio, tehtävä, on analysoimatta, kuten Helsingin yliopisto viime syksyn lausunnossaan totesi. Kaikkea yliopistokin tulee hädissään lausuneeksi.

  Tasavallan presidentti viittasi korkeakouluihin valtiopäiväpuheessaan: "Ne antavat koulutusta, joka vastaa vakiintuneita, osin katoaviakin opetus- ja virkatehtäviä, mutta vähälle huomiolle saattaa jäädä se, jolla lähiajan yhteiskunnassa muutoin olisi kysyntää. Toisaalta ne antavat koulutuksensa tavalla, joka soveltuu vain osalle, mutta jättää tiepuoleen toisen osan, jolla myös on oikeus akateemiseen kasvatukseen."

  Miten tämän sanoisi niin että professorikin käsittäisi? Jos sanokaamme arkeologian professori työskentelee yötä päivää tehdäkseen sadat oppilaansa hyviksi kaivajiksi, hän on erinomaisesti hoitanut virkansa. Mutta silti tämä on koulutuksen skandaali. Alalla kasvaa valtavasti liikaa väkeä samalla kun yhteiskunnassa on muita tähdellisiä tehtäviä, joita varten korkeakouluopetusta on vähän tai ei ollenkaan. Esim. koko maalle mitä tärkeimmän metsätalouden alan tutkijakoulutuksen pysyvästä yliopistollisesta niukkuudesta ja siitä johtuvasta suunnittelun nurinkurisuudesta tulimme äsken kirjoittaneeksi: "Miten metsään huutaa" (SK n:o 8/1970).

  Korkeakoululaitoksen yhteiskunnallista tehtävää ei täytä se, että professori alallaan täyttää tehtävänsä. Yhteisen elämän velvoitus jää täyttämättä. Sen täyttämiseksi yliopistolla on johtonsa ja itsehallintonsa. Itsehallintoon kuuluu paitsi että hallitsee rahansa myös se, että hallitsee järkensä. Mutta itsehallintoa on elähdyttänyt vapaan kasvun eli vastuusta irti sanoutumisen ihanne.

  Korkeakoululaitoksen yhteiskunnallinen funktio olisi siis analysoitava. Olisi leikattava syvään ja tultava selviin ja toteuttamiskelpoisiin, myös muihin kuin hallinnollisiin ehdotuksiin.

  Siihen korkeakoulut eivät ole kyenneet. Ne eivät ole kohottaneet johtoonsa miehiä, joilla olisi tarvittavaa näkemyksen avaruutta ja todellista uudistamisen tahtoa. Näkyvintä johdossa on pikemmin ollut yksipuolinen pyrkimys ahtaiden ammattikunnallisten ja yliopistokohtaisten etujen ajamiseen ja toisinaan eikä niin harvoin, äärivanhoillisuus, joka ei ole epäröinyt väärinkäyttää akateemisen asemansa arvovaltaa kyseenalaisiin poliittisiin tarkoituksiin.

  Toinen pulma on tämä: Onko järkevää kerätä kymmenien tuhansien yhä kasvavat ylioppilasnuorisojoukot muutamaan korkeakoulukaupunkiin, joissa opiskeluolosuhteet yleensä ovat huonot ja joissa nuoriso on erossa jokapäiväisen elämän työstä ja saattaa muodostaa itsellensä epärealistisen käsityksen muun yhteiskunnan kyvystä ja - jos saa niin skeptisesti sanoa - velvollisuudesta taata varma elämän ura? Eikö olisi parempi pysähtyä laitosten laadun kehittämiseen, perustaa täydennykseksi, mutta samanarvoisin todistuksin, kaikille avoin yliopisto, joka tv-opetuksen välityksellä tavoittaa jokaisen kodin, viedä nykyajan tekniikan välinein yliopisto ja aikuiskasvatus yli koko Suomen?

  Mutta ehkä pian näemme ne akateemiset argumentit, joilla se todistetaan mahdottomaksi. Vaikka se toimii Englannissa.

  Sellaista yliopistoa vastaan ei kai radion arvostelijoillakaan olisi paljon sanottavaa, kun tv näin voitaisiin useimmilla kanavilla täyttää kovankin kritiikin kestävillä ohjelmilla. Eduskunta saisi pitää huolen tämän yliopiston opintodemokratiasta.

  Avoimesta yliopistosta ehkä tulisi tiennäyttäjä. Se muuttaisi suhtautumista akateemisiin oppiarvoihin. Sellainen muutos tarvitaan. Tulevaisuudessa akateeminen tutkinto ei ilman muuta takaa vahvaa virkaa. Siinä lisää aineksia aikapommiin.

  Korkeakouluongelmat tulevat ajan mukana yhä ilmeisemmin yleisiksi yhteiskunnallisiksi ongelmiksi.