Mitalin toinen puoli.

II

Samaan aikaan kuin kenraali Rokossovski syyskuun puolivälissä 1941 suoritti Brjanskin tienoilla onnistuneen hyökkäysliikkeen saksalaisia panssarivaunumuodostelmia vastaan, ryhmitti Saksan sodanjohto valtavaa armeijaa Moskovan edustalle. Tarkoituksena oli koota voimat loppuratkaisuun: murskata neuvostoarmeija ja valloittaa Moskova. Valmistelut olivat perusteelliset ja suurisuuntaiset Hitler antoi erikoispäiväkäskyn 2.10.1941, jossa hän mm. lausui: "Tänään alkaa tämän vuoden suuri, ratkaiseva taistelu. Se tulee murskaamaan vihollisen. Kolmessa viikossa on sen kolme tärkeintä teollisuusaluetta täydellisesti käsissämme". Tarkoituksesta ei voinut erehtyä, kyseessä oli lopullisen iskun antaminen. Kaikki valmistelut olivat laaditut sitä silmälläpitäen: Moskovan sotilashallinnon saksalaiset viranomaiset odottivat starttiasennossa rintaman selustassa, ja voitonparaatin yksityiskohtainen suunnitelma oli viimeistä piirtoa myöten selvä.

Kaikki näyttikin sujuvan laskelmien mukaan. Jo lokakuun 8. päivänä Saksan sanomalehtipäällikkö Otto Dietrich julisti Hitleriltä saamansa valtuutuksen nojalla: "Idässä on saavutettu sotilaallinen ratkaisu. Taistelu on tehnyt lopun Neuvostoliitosta sotilaallisena tekijänä." Kieltämättä saksalaisten menestys oli suurenmoinen ja varsinkin Saksan nykyisen yleisesikunnan päällikön Guderianin panssariarmeijan tunkeutuminen Brjanskin ja Vjasman ohi Kalugin suuntaan oli ilmiömäisen nopea. Lokakuun 18. päivänä saattoi Saksan päämaja julkisuuteen erikoistiedonannon, jossa kerrottiin Brjanskin-Vjasman kokonaismotista ja siinä saaduista 648 196 vangista sekä suuresta materiaalisaaliista, lukuja jotka sen perusteella, mitä vastaavasti muualta tiedetään, tuskin voivat olla oikeita. Saksan armeija eteni lokakuun 20. päivään mennessä aivan Moskovan äärelle ja yritti sekä pohjoisesta että etelästä käsin suorittaa valtavan saartoliikkeen pääkaupungin motittamiseksi.

Lokakuun loppupuolella onnistui puna-armeija äärimmäisin ponnistuksin vakiinnuttamaan asemansa Moskovan edustalla. Saksalaisten hyökkäysvoima oli pitkän etenemisen vuoksi kulunut loppuun ja venäläiset olivat tuoneet reservinsä rintamalle. Seurasi ns. `luovan tauon` aika, jonka kuluessa Saksa ryhmitti joukkonsa uudelleen ja kuljetti vahvoja reservejä taistelukentälle. Uuteen offensiiviin, joka alkoi marraskuun 16. päivänä, oli verraten kapealle kaistalle koottu sellaiset voimat, yli 50 divisioonaa, niistä lähes kolmasosa panssarijoukkoja, että mitään vastaavanlaista ei aikaisemmin ollut esiintynyt. Panssarivoimat olivat pääasiallisesti sijoitetut sivustoille: nyttemmin hirtetty Hoepner pohjoisessa ja Guderian etelässä. Jalkaväkijoukot tunkivat taas keskustassa suoraan Moskovaan. Hetki hetkeltä lähenivät hyökkääjät punaista pääkaupunkia ja sivustoissa ryntäävät divisioonat saattoivat jo uneksia riemullisesta kohtaamisesta Moskovan takana.

Mutta joulukuun alkupäivinä tuli katastroofi. Saksalaiset selittävät, että syynä oli äkkiä tullut armottoman kova pakkanen, joka jäädytti miehet ja materiaalin sekä pakotti luopumaan hyökkäyksestä. Venäläinen selitys taas on, että saksalaiset kärsivät selvän tappion taistelussa, tappion, jota millään jälkipeluulla ei voida kieltää. Saksalaiset olivat tyhjentäneet voimansa verisissä taisteluissa ja kun venäläiset omaa aikaansa odotettuaan joulukuun 6. päivänä aloittivat hirvittävän vastahyökkäyksensä, ei Saksan armeija pystynyt vastarintaan, vaan joutui kaikilla suunnilla luopumaan asemistaan.

Miten tahansa Moskovan taistelua arvosteltaneekin, se on tunnustettava puna-armeijan suureksi voitoksi. Pääkaupunkia uhannut hirvittävä vaara oli torjuttu, hyökkääjä oli lyöty ja sille oli tuotettu siinä vaiheessa korvaamattomat materiaalimenetykset. Neuvostostrategia oli ollut kylmäveristä ja taitavasti laskelmoivaa: se oli odottanut vihollisen kriitillistä ajankohtaa ja keräämiensä reservien turvin iskenyt hetkellä, jolloin saksalaiset joukot olivat helpoimmin haavoitettavissa. Kun venäläisiä samanaikaisesti suosivat ilmastolliset olosuhteet, saivat saksalaiset Moskovan porteilla tavoittelemansa `suuren Cannaen` asemesta `toisen Marnen`.

Moskovan taistelua on todennäköisesti pidettävä koko itäsotaretken ratkaisevana käännekohtana. Siihen saakka olivat venäläiset joutuneet alituisesti peräytymään, Moskovasta lähtien he pääsivät etenemään. Kun otetaan huomioon, kuinka tavattoman voimakas se saksalainen armeija oli, joka hyökkäsi Moskovaa vastaan (esim. lännen viimeaikaisissa taisteluissa ei näin kapealle kaistalle ole keskitetty suhteellisesti niin vahvoja voimia), on osattava antaa arvo venäläisten puolustukselle. Moskovan voitto oli ensimmäinen luotettava osoitus Neuvostoliiton länsimaisille liittolaisille ja puolueettomille tarkastelijoille siitä, että puna-armeija on aseistukseltaan ja taisteluteholtaan täysin tasavertainen vastustaja voittamattomana pidetylle saksalaiselle armeijalle. Objektiiviselle tarkastelijalle sen piti antaa hyviä aineksia todenmukaisen kuvan luomiseksi taistelun edellytyksistä idässä.

Seuraava talvi 1941-42 muodostui Saksan itäarmeijalle arvaamattoman raskaaksi. Venäjälle oli lähdetty siinä hurskaassa käsityksessä, että sotaretki on talveen mennessä selvä, mutta armeija tapasikin poikkeuksellisen ankaran Keski-Venäjän talven puolustukseen ahdistettuna ja pääasiallisesti kesävarusteissa. Puna-armeijan taukoamaton offensiivi kesti koko talven, viitisen kuukautta, ja aiheutti saksalaisille erittäin suuret tappiot. Venäläisten sotasaalisnumerot: 4 000 panssarivaunua, 6 000 tykkiä ja 3 000 lentokonetta ovat kenties liian suuret nekin, mutta ne kuvastavat taistelutoimien mittasuhteita. Lisäksi on venäläisellä taholla arvioitu, että saksalaiset talvella 1941-42 menettivät 3 a 400 000 moottoriajoneuvoa. Tilanteen verinen vakavuus uskallettiin tunnustaa vasta keväällä 1942, jolloin sekä Hitler että Göring poikkeuksellisen avomielisissä puheissa tunnustivat, että "oli hetkiä, jolloin suurinkaan urhoollisuus ei näyttänyt turvaavan tietä ulospääsyyn" (Göring).

Talvella 1941-42 hämmästytti koko maailmaa puna-armeijan mainio talvitaistelukunto. Suomen talvisodasta oli otettu hyvää oppia, varusteet olivat ensiluokkaiset ja taistelumetodit olivat saksalaisille ylivoimaiset. Sama seikka tuli vielä paremmin esille seuraavana talvena Stalingradin aikana ja sen jälkeen. Puna-armeijan strategiaa 1941-42 saatettiin aluksi ihmetellä: mitään keskitettyä hyökkäystä yhdellä rintamanlohkolla ei suoritettu, mutta sitä vastoin yhtämittaista offensiivia pitkin koko rintamaa. Saksan sanomalehdet olivat täynnänsä arvosteluja, jotka pitivät strategiaa mielettömyytenä ja turhana miesten tuhlauksena. Mutta puna-armeija noudatti Brusilovin metoodia: offensiivi rajoitetuin voimin koko rintaman pituudella. Sen tarkoituksena oli hävittää vastustajan taisteluvoima, estää vihollista lepäämästä ja valmistaa tietä suureen läpimurtoon. Viimeistä tavoitetta ei tosin saavutettu, vaikka saksalaisten linjoja työnnettiin koko talven aika hitaasti taaksepäin, mutta muuten offensiivi onnistui tarkoitetulla tavalla. Saksalaiset olivat kuvitelleet, kuten PK-miehet kertoivat, että kun heidän armeijansa asettuu talviteloille, lähetetään suurin osa miehiä lepäämään kotimaahan ja Venäjän hankiin jätetään vain rajapartiot. Tämä suunnitelma perustui luotettavalta näyttävään olettamukseen, että puna-armeija myös tarvitsee talven ajan nuollakseen ankarissa taisteluissa saamansa haavat, joten se ei pysty minkäänlaiseen offensiiviin. Olettamus osoittautui vääräksi niin kuin yleensä kaikki, joissa oli pyritty väheksymään Neuvostoliiton sotilaallista kapasiteettia. Lisäksi on pidettävä mielessä, että puna-armeija suoritti talvioffensiivinsa 1941-42 ainakin eräiltä osin toisarvoisella miesmateriaalilla, kun taas valiojoukkoja koulutettiin ja säästettiin myöhempiä sotatoimia varten.

Saksalaisten strategiaa jäädä talveksi keskelle Venäjää on perästä päin paljon arvosteltu. Ammattisotilaat - niin kerrotaan - olisivat vaatineet viipymätöntä vetääntymistä jollekin lyhyemmälle linjalle ja voimien kokoamista sen takana kesäoperaatiota varten. Mutta Hitler piti päänsä: vapaaehtoisesti ei missään peräännytty merkittävämmässä määrässä. Se oli arvovaltanäkökohtien aikaansaama ensimmäinen suuri virhe saksalaisten sodankäynnissä.

Kesäsotaretki, jonka saksalaiset Sevastopolin valloitettuaan alkoivat kesäkuun 25. päivänä 1942, ja joka johti heidät Stalingradiin ja Kaukasiaan, on hyvin tunnettu. Jäätävän kylmästi laskien venäläiset vetääntyivät ylivoimaisten saksalaisten edessä ja kokosivat pääarmeijansa talvella 1942-43 annettavaa iskua varten. Kesän 1942 saksalais-offensiivi oli strategiselta perusajatukseltaan virheellinen, sillä maantieteelliset olosuhteet tekivät mahdottomaksi puolustaa saavutettuja laajoja alueita voimakasta vihollista vastaan. Mutta saksalaisten arvostelukyky petti tälläkin kertaa siinä, että he pitivät puna-armeijaa lyötynä armeijana, niin kuin heinäkuusta 1941 lähtien oli suurten ja pienten profeettojen suulla taukoamatta todisteltu.

Ja niin tuli Stalingrad, joka aloitti saksalaisten yhtämittaisen tappioretken Venäjällä.

2.10.1944