|
Aseet pois! Kajaanin Lehti 34/26.3.1919 Muistelma Sissien viimetalvisilta retkiltä. Oli huhtikuun viimeiset päivät kulumassa. Kajaanin Sissien I komppanian I joukkue oli menossa rintamalle. Mieliala oli reipas koko ajan, eniten tahtoi sapettaa epävarmuus tokko kerkiäisi enää yhteenkään kunnollisen taisteluun ennen sodan loppua. Suonenjoen asemalla käytiin kahvia juomassa, ja vaikka leipäkortteja ei kellään ollut, niin saatiin ruisvettä kuitenkin. Asemalla sentään muuan mikkeliläinen komppaniapäällikkö, joka lienee ollut hitusen hutikassa, vaati poikia kunniantekoon hänelle. Se oli jokseenkin typerästi tehty poikien mielestä, sillä siihen aikaan ei paremmillekaan herroille tehty kunniaa. Asemalla ei sentään vakavampaa yhteentörmäystä sattunut, mutta kun juna taas oli liikkeellä ollut, jonkun aikaa tuli ennenmainittu komppaniapäällikkö meidän vaunuosastoomme, kulki sen läpi ja katseli jokseenkin rumasti, kun pojat eivät kimmahtaneet perusasentoon hänet nähtyään. Kuljettuaan vaunun takaovelle seisahtui hän tarkastelemaan hetkeksi vaunussa olijoita, mutta pian karjasi likinnä ovea seisovalle, pienelle "tuplalahtarille", että ovi auki kun herrat kulkee. Pieni viisitoistavuotias, mutta muuten pahasisuinen "tuplalahtari" taisi hiukan topertua kun "setä", joka lisäksi oli komppanianpäällikkö, käski häntä oven aukasemiseen. Ennenkuin kukaan oli kerinnyt kieltää häntä siitä, oli hän, muistaen toverimme Andreas Lehikoisen kultaisen säännön: Hieno käytös ennen kaikkea, riuhtaissut oven selkoselälleen. Tyytyväisenä kompuroi komppanianpäällikkö ulos, mutta jätti oven auki. Hänen tarkotuksensa vaunuumme tullessaan oli kai saada riita syttymään tavalla tai toisella ja sitä varten jäi hän vaunun eteiseen kuuntelemaan keskusteluamme, jotta siihen voisi tarrata kiinni ja alottaa riidan. Ovea oli tähän asti pidetty kiinni, sillä lämmin ei riko luita. Jehu, joka istui penkin päässä ja hyräili "Porilaisten marssia" omatekoisella nuotilla, karjasi yht`äkkiä oven luona olijoille: - Ovi kiinni! Kun ensi kerta ei tehonnut, toisti hän käskynsä sillä tunnetulla ponnekkuudella, joka hänelle on ominaista. Tätä oli komppaniapäällikkö odottanutkin, hän ei ollut niin humalassa, ettei hän olisi älynnyt tuossa huudossa olevan kylliksi riidanaihetta. Hän ilmestyi takaisin vaununovella ja rumasti muljottaen verestävillä silmillään kysyi: - Kuka käski panemaan oven kiinni? Kuka? Ei vastausta. Kaikki tuijottivat häneen, kutka olivat aikansa kuluttaneet kortinpeluulla, lopettivat sen, syömämiehet panivat eväänsä pois ja kaikkien katseet kiintyivät häneen. Uudistettuun kysymykseenkään ei kukaan virkkanut mitään. Poikien joukosta vain alkoi kuulua pahaenteistä mutinaa. Jehu kai lienee näyttänyt syyllisemmältä, koska komppaniapäällikkö meni hänen eteensä karjumaan. Jehu kuunteli rauhallisesti, räpytteli vaan silmiään, josta näki, että hänkin oli jo suutuksissaan. Herra ärjäsi hänelle: - Nouse ylös, kun upseeri sinua puhuttelee! - Eipä tässä tiedä hyppiä vastasihe Jehu verkalleen ja istui paikallaan yhtä juurevasti kuin olisi jököttänyt lantakuorman kiireellä Polvilan pelloilla. Mutta komppanianpäällikkö suuttui yhä enemmän moisesta röyhkeydestä ja taltuttaakseen yrmeän nuorukaisen, rupesi hän kopeloimaan mauser-pistooliaan, joka riippui nahkahihnasta hänen sivullaan. Tällöin saapui Onni Artturi Aadaminpoika jalona ja ylevänä kuin pyhä, kirkas ilmestys korkeuksista, hyppäsi riitelevien väliin ja hihkasi jylhällä äänellä: - Tämä on hävytöntä! Samassa rupesi vaunukin kihisemään, pojat hyppivät ylös paikoiltaan, jokainen poikkoili kuin köyhät jouluna. - Missä täällä on päällystöä? huusi komppaniapäällikkö huomaten hätänsä. Rihtniemen Eero, joka seisoi penkillä nagan-revolveri kädessään ja ojenteli sitä uhkaavasti, vastasi, että kyllähän vähin joka "faari" sen verran on kun tässä näytään tarvitsevan ja kysyi asiaa. Kuitenkaan ei hän saanut sanojaan hätäänjoutuneen kuuluville, sillä yleinen melu ja mellastus oli suuri. Jokainen huusi ja hihkui ja komppaniapäällikkö parka seisoi kuin uhrilammas villiintyneen väen keskellä. Huvittavin oli tarkastella Rönnyn Hemmiä, joka oli parantunut jo Vääräniemellä saamastaan haavasta. Hän oli jytäkän alkaessa joutunut aivan takalistolle ja koetti nyt päästä piiritetyn luo, mutta vahva miesjoukko oli edessä. Pieneen kokoonsa luottaen koetti hän pujahtaa miesten säärien välitse, mutta havaittuaan sen turhaksi, otti hän vauhtia ja yritti puhkasta miesmuurin. Sekin oli turhaa ja kotvan hikipäässä riehuttuaan, heitti hän sikseen kaikki yritykset siihen suuntaan ja voimattomassa vihassaan rupesi huutaman: - Hai, lyökää nenään! Hai lyökää p-a turpiin! Lehikoinen, rutilaiskana miehenä tyytyi päällekatsojaksi, nauraa hohotti näytelmän hauskuudelle ja kuunteli, ettei hän kiellä eikä käske, mutta tapelkaa. Ja että melu oli suuri sen arvaa jokainen, sillä Unelias-Jonnekin, joka Kaanasta lähtien oli vedellyt tavarahyllyllä, heräsi ja hieroen silmiään, ölähti korkeuksistaan: - Mikä mäkättäjä se tuossa sakin keskellä? Eikä Unelias-Jonnen tapa ole koskaan ollut pienestä sirkutuksesta herätä, siihen on tarvittu tavallinen öläkkä. Komppanianpäällikkö seisoi avutonna miesjoukon keskellä. Hän kai huomasi joutuneensa liian pahasisuiseen sakkiin, koska pysytteli ääneti. Jouhkin Santeri ärjyikin hänen korvaansa, että nyt et olekaan mikkeliläisten keskellä vaan kajaanilaisten, joille ei ole hyvä tulla turisemaan. Hänen puheensa ei sentään vaikuttanut mitään, sillä komppanianpäällikön koko salamoiva viha oli suuntautunut Onni Artturi Aadaminpoikaan. He seisoivat vastatusten, rinta rinnassa ja tuijottivat toisiinsa ja katseet olivat kuin teräspuikot silmästä silmään. Melu ympärillä vähitellen vaikeni ja huomio kiintyi tähän äänettömään kaksintaisteluun. Siitä kai lie komppaniapäällikkö saanut tuulta siipiensä alle, koska yhtäkkiä peräytyi ja aikoi tarttua mauseriinsa nähtävästi murha-aikeissa, mutta Simo Hurtaksi kutsuttu Pietarisen Einari, jonka paljas puukko oli ollut valmiina hihassa koko ajan, vetäsi mauserin kannatushihnan poikki ja Onni Artturi Aadaminpoika otti aseen haltuunsa. Nyt huomasi komppaniapäällikkö turhaksi ruumiillisen vastarinnan, hän tyytyi vain, julmentamaan katsettaan ja tunnustaa täytyy, ettei meistä kukaan taitanut hänestä edelle, tai edes hänen rinnalleen käydä siinä taidossa. Vihdoin hän päätti nolata meidät lopullisesti, ja asettaen käsivartensa niin, että hihansuussa olevat kolme keltaista nauhaa komppaniapäällikön merkit selvästi näkyivät kaikille, kysäsi mahtavasti: - Tiedättekö, kenen kanssa olette tekemisissä? - Jo vain, vastasi Onni Artturi yksikantaan. - Jaa, olkaa hyvä ja katsokaa tuosta! Hän veti povestaan paperin, jonka ojensi Onnille. Tämä tarkasti hetken sitä, mutta vastoin jokaisen odotuksia, tyytyi vain puhkeamaan valtavaan raivonauruun, joka vavahutti koko vaunua ja komppaniapäällikön hämmästys moisesta röyhkeydestä oli kuvaamattoman suuri. Ja kun nauraja oli saanut takaisin kykynsä puhua, huomautti hän: - Tämä herra on reservi luutnantti Suomen armeijassa. Saako hän sen nojalla tulla räyhäämään humalassa suomalaiselle vapaaehtoiselle kajaanilaiselle sotilaalle? - Ei, kaikui vastaus kuin ukkosen jyrinä. - Olkaa hyvä ja säilyttäkää tätä, siksi kunnes selviätte, sanoi Onni Artturi ja ojensi upseerin valtakirjan takaisin omistajalleen. Seurasi taas tuijotus ja täytyy tunnustaa, ettei ennen ollut monikaan nähnyt niin lopullisesti kylmää ja jäätävää katsetta kuin millä komppanianpäällikkö meitä tuijotti. Mutta eipä sillä, että sitä olisi liioin säikähdetty, eihän toki. Tilanne pysyi ennallaan Pieksämäelle asti, upseeri oli meidän keskellemme suljettuna ja me piirittäjät loimme häneen erittäin vihaisia silmäyksiä. Kun Pieksämäelle tultiin, valittiin tuomari Jyrhämä, II ryhmän vilkas päällikkö ja Onni Artturi Aadaminpoika johtamaan upseeri paikalliseen esikuntaan, jossa asia piti selvitellä. Ja niin lähetystö lähti, upseeri keskellä ja pojat sivulla Onnin riiputtaessa olallaan herran mauseria, retkemme ensimäistä sotasaalista, kuten pojat tuumivat. Hetken päästä saapuivat edustajamme pois. Asia oli kuitattu siten, että komppaniapäällikkö sai takaisin mauserinsa, mutta lupautui olemaan nostamatta mitään jälkijuttuja asiasta. - Taistelu ja voitto, hihkasi Jehu ja Unelias Jonne tunnusti, että rumasti se äijäläinen osasi katsella, vaikka muuten ei ollut paljo kenenkään näköinen. Känä |