Sana taistelee Englannissa.

Koska englantilaisuus on viime viikkoina ollut valttia, niin saatamme mekin tällä palstallamme harrastaa mainittua muotisuuntaa. Ennen olemme tulleet kertoneeksi, että englantilaisilla virtauksilla on taipumus paisua yli muottiensa ja muuttua kansainvälisiksi. Selostamme Englannissa käytyä ja edelleen tapahtuvaa taistelua Rahan ja Sanan välillä. Pöydällämme on mainio lähdekirja, jonka on laatinut Suomen Tietotoimiston johtaja, filosofiantohtori Eero Berg. Hän on viime vuonna julkaissut kirjan sanomalehtien tuotannontekijöistä. Kirja on jäänyt huomiota vaille, kuten meillä täällä Suomessa on jäänyt huomiota vaille koko Sanan asia. Tohtori Berg kertoo, että "kysymys siitä, miten lehdistö saataisiin parhaiten suorittamaan yhteiskunnallisen tehtävänsä ja miten se estettäisiin joutumasta liian suuressa määrin liiketaloudellisten ansaintanäkökohtien (tarkoittaa ansionäkökohtien) vaikutuksen alaiseksi, on ollut perinpohjaisen pohdinnan kohteena sellaisessakin sanomalehtikulttuurin klassillisessa maassa kuin Englannissa, jossa kehitys sanomalehtitoimen keskittymiseen on ollut suurempi kuin missään muussa painovapautta soveltavassa maassa. Sitenhän Englannissa kutakin lehteä kohti esim. v. 1930 oli 177.270 asukasta, kun asukasmäärä sitävastoin oli samana ajankohtana lehteä kohti Yhdysvalloissa 61.000 ja Saksassa 15.381. - Englannissa oli suurin osa sanomalehdistä tällöin vain kuuden suuryrityksen omistuksessa."

Arvoisa lukijamme, joka on tottunut selkeään ja mutkattomaan sanontaan, hämmästyy hieman, mitä herra filosofiantohtori nyt tuottaa. Mutta meidän täytyy ehättää puolustamaan tohtori Bergiä, että kyllä hän tavallisesti sanoo asiansa selvästi, mutta kun hän nyt on hakenut professuuria, on hänen ollut pakko sovittaa tyylinsä tieteen vaatimusten mukaan. Hän tarkoittaa sanoa, että Englannissa on pohdittu, miten lehdistö estettäisiin luisumasta rahamiesten käskyvaltaan. Sanomalehtitoimen kehittyminen yhä suurempaa keskitystä kohden on aiheuttanut Englannin sanomalehtimiesliitossa keskustelua jo vuodesta 1944 lähtien. Toimittajien taholta esitettiin vihdoin alahuoneessa lokakuun 29. päivänä 1946 toivomusalote erikoisen komitean asettamisesta tutkimaan lehdistön taloutta, valvontamahdollisuutta ja omistusta ottamalla huomioon, miten sanan vapautta ja uutispalvelun asiallisuutta voitaisiin edistää. Aloitteen tekijät huomauttivat, että sanomalehtien lukumäärä oli 25 vuoden aikana pienentynyt ja jäljellä olevien lehtien omistus joutunut yhä harvempiin käsiin. Osa maaseutulehdistöä on joutunut yhtymille, jotka hoitelevat naruja Lontoosta käsin. Tällä tavoin voidaan helposti väärinkäyttää julkista sanaa. Tällaista väärinkäyttöä väitettiin jo tapahtuneen. Uutisia on vääristelty, toimittajien vapautta rajoitettu ja estetty vapaa mielipiteenmuodostus. Tämä on johtanut lehtimiestason alenemiseen. "Vihdoin aloitteen kannattajat ennustivat, että kehitys tulisi vaarantamaan sanomalehdistön vapautta, ellei ryhdyttäisi toimenpiteisiin jatkuvan keskittymisen estämiseksi", kertoo tohtori Berg.

Asiasta riideltiin monia vuosia pitkään ja hartaasti, komitea tietenkin asetettiin. Se totesi mm., että lehtien omistussuhteet eivät vaikuta haitallisesti lehtien toimittamiseen ja että lehdistö on suorittanut yhteiskunnallisen tehtävänsä tyydyttävästi. Tästä huolimatta komitea totesi, että vapaaseen yrittäjätalouteen sanomalehtitoimen alalla sisältyy tuotannontekijäin taholta uhkaavia vaaroja, joiden torjumiseksi voidaan ajatella varokeinoja. Komitea on keskustellut monista tällaisista varokeinoista, mm. sekä osuustoiminnallisista lehdistä että tuotanto-osuustoiminnallisista lehdistä. Sellaisissa yrityksissä lehden omistus kuuluisi sen tuottajille, siis lehden toimittajakunnalle. Berg kertoo, että "sanomalehtiosakeyhtiömuotoa on lukijain edun valvomiseksi ajateltu kehitettäväksi myös niin, että lehtien vastaaville toimittajille myönnettäisiin toimitusta koskevissa kysymyksissä yrityksen taloudelliseen johtoon nähden autonominen asema. Siten esim. Tanskassa lehtien toimittajilla on tällainen asema, jossa päätoimittaja itsenäisesti määrää lehden toimituksesta taloudellisen johdon voimatta puuttua hänen toimitusvaltansa käyttöön." Miksi kirjoittaja ottaa esimerkin Tanskasta, miksei hän puhu Suomesta, onhan meilläkin laki selvä?

Englannissa on tässä yhteydessä ollut ankaran pohdinnan alaisena myöskin uusien lehtien perustaminen. Länsimaisen sananvapauden perusperiaatteiden mukaan pitäisi uuden lehden perustaminen olla helppoa, mutta Englannin asiantuntijat väittävät, että se on mahdollisimman vaikeata. Siellä on ehdotettu helpotusten myöntämistä uusille lehdille painopaperin saannissa, kuljetusmaksuissa ja verotuksessa. Suomessa on tämä sama pulma ja monia muita samantapaisia, joten komiteoilla ja tutkijoilla oli runsaasti työtä. Olisi selvitettävä tuotantopuolta, toimittajien asemaa, ilmoittelua, uusien lehtien perustamista ja sen helpottamista, laadittava tilastoja, tutkimuksia ja oppikirjoja. Sanomalehtituomioistuimen perustaminen ei meilläkään olisi liian aikaista. Se ei olisi varsinainen tuomioistuin, joka antaa sitovia päätöksiä, vaan sen tehtävänä olisi lehdistön ja toimittajien vapauden valvominen, sanomalehtimieskunnon kohottaminen ja muut sen tapaiset asiat. Suomen Kulttuurirahasto on kiitettävällä tavalla yrittänyt lisätä toimittajien yleissivistystä, siis puuttunut yhteen detaljiin tässä kysymyksessä. Mutta puuhun pitäisi nousta tyvestä, suorittaa ensiksi tutkimus asiasta ja sitten vasta päättää, mitä on tehtävä Sanan säilyttämiseksi vapaana sekä suuryrittäjien että yhä sosialisoituvan valtion vaikutuksilta. Tri Berg sanoo eritelleensä näitä kysymyksiä siinä toivossa, että asianosaiset heräisivät tajuamaan sanomalehtitilaston ja siihen perustuvan sanomalehtitutkimuksen tarpeellisuuden. Me taas puolestamme sanomme, että hänen tutkimuksellaan olisi aivan toisenlainen arvo, jos sen olisi rahoittanut jokin puolueeton kulttuurirahasto eikä Sanomalehtien Liitto, siis toinen asianosaisista. Tällaisen asian käsittely vaatisi ehdottomasti puolueetonta forumia ja vapaata Sanan käyttöä.