Kansojen itsemääräämisoikeus.

Euroopan valtioelämässä on valtapyrkimysten ohella ollut kaksi aattellista tekijää, jotka ovat ratkaisevasti vaikuttaneet poliittisten olojen kehitykseen: uskonto ja kansallistunto. Uskonsotien ajat ovat jo kaukana takanapäin, mutta kansallisuudet taistelevat jatkuvasti oikeudestaan valtiolliseen itsenäisyyteen. Siitä lähtien, kun saksalainen filosofi Fichte 1800-luvun alussa ensimmäisen kerran käytti sanaa itsemääräämisoikeus, on se suorittanut todellisen voittokulun ei ainoastaan ideana ja kansallisuuksien pyrkimyksenä vaan myöskin käytännöllisessä politiikassa. Ajatus on voimistumistaan voimistunut, kunnes siitä oli 19. sataluvun alkuaikoina tullut ikäänkuin koko maailman tunnustama peruste valtiollisten olojen järjestämiselle.

Kun Yhdysvaltojen presidentti Wilson ensimmäisen maailmansodan aikana esitti kuuluisissa neljässätoista pykälässään ne periaatteet, joiden pohjalle tuleva rauha olisi rakennettava, muodosti itsemääräämisoikeus niiden keskeisen osan. "Kansoja on nyt hallittava ainoastaan heidän omalla suostumuksellaan. Kansoja ja maakuntia ei saa siirrellä valtiolta valtiolle. Kaikki maa-alueita koskevat järjestelyt on tehtävä asianomaisten väestöjen hyödyksi ja eduksi." Tämäntapaisten tunnusten merkeissä Yhdysvallat liittyivät silloin sotaan. Kansallisuuksien itsemääräämisoikeuden vaatimus oli Wilsonin ohjelmassa kohotettu tulevan oikeudenmukaisen rauhan kulmakiveksi ja sellaisena se nimenomaan esitettiin liittoutuneiden sotapropagandassa.

Missä määrin Versailles`in rauha toteutti oikeudenmukaisuuden, siitä ei kannata puhua. Pariisin rauhankokouksen työstä on molemmin puolin annettu huono todistus, ja parhain osoitus sen epäonnistuneisuudesta on parhaillaan riehuva uusi maailmansota. Mutta kieltää ei sovi, etteikö Pariisissa olisi pyritty lunastamaan ne lupaukset, mitä voittajavaltioiden taholta oli sodan kestäessä annettu pienille kansallisuuksille. Monessa yksityiskohdassa saatettiin tosin kansallisuuksien oikeutta loukata, mutta yleisesti Versailles`in rauha toteutti ne kansalliset haaveet ja hankkeet, joita Euroopan mantereen eri puolilla oli esiintynyt. Saatetaan tietenkin sanoa, kuten on sanottu, että manner-Euroopan hajoittaminen pieniin, keskenänsä riitaisiin valtioihin oli voittajien omien etujen mukaista, koska ne sitten voisivat helpommin hallita Eurooppaa. Mutta kaiken valtapoliittisen laskelmoinnin ohella oli Pariisin rauhankonferenssin työtä ohjaamassa aatteelliseksi voimatekijäksi muodostunut oppi kansallisuuksien oikeudesta valtiolliseen vapauteen.

Me elämme tätä nykyä uuden maailmansodan sitä vaihetta, jolloin taistelevilta valtaryhmiltä odotetaan täsmällisiä selvityksiä sodan päämääristä. Niitä odottavat vihollisetkin. Mutta sen sijaan, että sodan lopun läheneminen olisi täsmällistänyt rauhan ohjelman, on voitu havaita, että se päinvastoin on tullut entistä hämärämmäksi. Saksan taholta on tosin välittömästi ennen sotaa ja sodan aikanakin saatettu julkisuuteen suuntaviivat, joiden selvyys ei ole jättänyt epäilyksille sijaa. Mutta vastapuoli on turvautunut yhä yleisempään fraseologiaan, yhä epämääräisempiin ohjelmiin.

Kun Churchill ja Roosevelt elokuussa 1941 Atlantin-julistuksellaan tekivät selkoa edustamiensa kansojen noudattaman politiikan periaatteista, muodosti kansojen itsemääräämisoikeus koko ohjelman kannattavan runkorakennelman. "Ne eivät halua nähdä toteutettuna mitään alueellista muutosta, joka ei ole sopusoinnussa asianomaisten kansojen vapaasti ilmaistujen toiveiden kanssa. Ne kunnioittavat kaikkien kansojen oikeutta valita haluamansa hallitusmuoto ja haluavat, että suvereeniset oikeudet ja itsehallinto annetaan niille, joilta ne on väkivalloin riistetty". Nämä lainaukset osoittavat, että Atlantin-julistus on kaikella mahdollisella täsmällisyydellä tunnustanut kansallisuusperiaatteen tulevan rauhanteon poliittiseksi lähtökohdaksi.

Stalin ei ollut mukana laatimassa Atlantin-julistusta. Mutta siinä sopimuksessa 20 vuoden poliittisesta yhteistyöstä, jonka Englanti ja Neuvostoliitto solmivat kesällä 1942, Venäjä ilmoitti yhtyvänsä Atlantin-julistuksen periaatteisiin, jonka vuoksi sopimuspuolet juhlallisesti vakuuttivat, että ne eivät tavoittele omaan laskuunsa alueellisia voittoja eivätkä sekaannu toisten valtioiden sisäisiin oloihin.

Tämä tapahtui - se huomattakoon - kesällä 1942, ajankohtana, jolloin Saksa varustautui suurisuuntaiseen offensiiviinsa Volgaa ja Kaukasiaa kohti. Silloin Neuvostoliiton sotilaallinen asema oli senkaltainen, että tietty määrä mukautuvaisuutta puki länteen käsin suunnattuja avunhuutoja. Mutta sen jälkeen on sotilaallinen tilanne vaihtunut toiseksi ja Venäjän kanta sodan päämääriä koskevissa kysymyksissä on vastaavasti muuttunut. Moskovan konferenssi ja Teheranin kokous ilmeisesti olivat kutsutut koolle siinä tarkoituksessa, että aikaisempien ylimalkaisten ohjelmallisten lausuntojen tilalle voitaisiin saada yksityiskohtaiset sopimukset kaikista niistä kysymyksistä, jotka sota oli tehnyt ajankohtaisiksi. Näin ei kuitenkaan ole tapahtunut, päinvastoin päätöslauselmat ovat käyneet kerta kerralta entistä utuisemmiksi. Ja kuta epämääräisemmiksi ne tulevat, sitä vähemmän ne antavat pienille kansoille hyviä lupauksia.

Se kehitys, jota edellä on pyritty kuvaamaan, osoittaa ainakin tämän kirjoittajalle, että länsivalloilla on sodan alkuaikoina ollut vakava tarkoitus kansallisuuksien itsemääräämisoikeuden toteuttamiseen sodan jälkeen. Tämä olisi senkin vuoksi luonnollista, että Englannin sodanjulistus aiheutui erään Versailles`in rauhassa luodun valtion puolustamiseksi. Sitä mukaa kuin Neuvostoliitto on sotilaallisen menestyksensä vuoksi päässyt vaikuttamaan yhteisiin rauhansuunnitelmiin, on länsivaltojen täytynyt luopua alkuperäisestä ohjelmastaan. Tiedossa ei ole, ovatko ne suorastaan sitoutuneet suostumaan Neuvostoliiton aluevaatimuksiin - Puolan asian kohtalo lähinnä viittaisi sellaiseen - vai ovatko ne lykänneet kriitillisten asioiden ratkaisun ajankohtaan, jolloin ne olettavat lisääntyneen sotilaallisen ja poliittisen voimansa nojalla voivansa saada tahtonsa läpi.

Tämän päivän tilanne näyttää siltä kuin pienet kansat kiehuisivat siinä hiidenkattilassa, jonka maailma nyt muodostaa, kaikkein alimpina. Miltään taholta ei sanoin eikä teoin anneta toivoa kansallisuuksien itsemääräämisoikeuden kunnioittamisesta. Päinvastoin elintilateoriat, suurvaltojen etupiirit, valtiollisen hajanaisuuden tuomion haittojen poistaminen johdetun yhteistoiminnan avulla, nämä suunnitelmat, ja kaikki muut samaan tähtäävät, tietävät itsemääräämisoikeuden lopettamista taikka supistamista minimiin. Tulevaisuus ei tällaisten perspektiivien vallitessa ole pienille kansoille suinkaan lohdullinen.

Ja kuitenkin on sanottava, että maailma ei enää elä ilman sitä voimanlisää, jonka pienet itsenäiset kansat kykenevät ihmiskunnan kehitykselle antamaan. Eurooppaa ei voida koskaan rauhoittaa enempää poliittisesti kuin taloudellisestikaan riistämällä sen kymmeniltä pieniltä kansoilta vapaus ja alistamalla ne työskentelemään vahvemman vallan sorron hyväksi. Tulevan rauhan tarkoitus on turvata rauha ja vakiinnuttaa olot. Eräillä tahoilla näytään oletettavan, että pienet valtiot olisivat olleet maailmanrauhan kompastuskivenä. Tämä pitää kuitenkin paikkansa ainoastaan sillä edellytyksellä, että lammas katsotaan syypääksi epäsopuun, joka on syntynyt leijonan ja lampaan kesken. Tuleva rauha turvataan parhaiten siten, että kansoille suodaan vapaus säilyttämällä niiden kansalliset rajat, ja luomalla valtioiden välinen liitto, joka suojelee rauhaa kaikkia väkivaltatendenssejä vastaan.

Sodan aikana vallitsee voiman oikeus. Voiman oikeus lyö helposti myös leimansa sodan aikana tehtyihin rauhansuunnitelmiinkin. Mutta sitten, kun aseet vähenevät, nouseeko oikeudenmukaisuuden periaate esille. Pienet kansat voivat täydellä luottamuksella uskoa asiansa sen nojalla ratkaistavaksi. Se, joka luottaa hyvän voittoon maailmassa, se ei pidä nykyisen synkkyydenkään aikana pienten kansojen asiaa menetettynä. Mutta meidän suomalaisten täytyy oman asiamme vuoksi tunnustaa toisten pienten kansojen oikeus. Ne rikkomukset, joita siinä suhteessa tekisimme, painaisivat raskaasti silloin, kun me taistelemme moraalisiin perusteisiin vedoten kansallisen vapautemme ja alueellisen koskemattomuutemme puolesta.

25.5.1944