Nordiska rådet

elikkä Pohjoismaiden neuvosto on juuri äsken päättänyt sääntömääräisen yhtiökokouksensa, joka tällä kertaa pidettiin Kööpenhaminassa.

Jos tanskalainen sosiaalidemokraatti Hans Hedtoft olisi vielä elossa ja saisi nähdä, millaisiin mammuttijuhliin hänen vaatimattomaksi tarkoitettu aloitteensa on johtanut, hän vähintään ihmettelisi. Asianlaitahan on niin, että varsinkin sen jälkeen kun pohjoismainen puolustusliittohanke oli kaatunut Tanskan ja Norjan liityttyä Natoon, pohjoismaiden keskinäinen vuorovaikutus näytti joutuvan varsin kovan rasituksen alaiseksi. Valtioiden välillä vallitsi epäluottamusta ja kyräilyä, syyteltiin toisiaan yhteisen skandinaavisen linjan torjumisesta jne. Tällainenhan on tavallista ja asiaankuuluvaa, kun jokin suunnitelma on kokenut takaiskun.

Idearikas Hans Hedtoft - oliko hän silloin oppositionjohtaja tai pääministeri? - joka oli harras pohjoismaisen yhteistyön kannattaja, esitti silloin ajatuksen pohjoismaisten poliitikkojen säännöllisistä tapaamisista. Hän ei aluksi suunnitellut edes mitään kiinteää organisaatiota, hän lähti lähinnä siitä, että Pohjolan hallitusten ja poliittisten puolueiden edustajille tarjottaisiin tilaisuus vapaamuotoisiin keskusteluihin, mikä edistäisi erilaisten näkökantojen tasoittamista, väärinkäsitysten välttämistä jne. Kyseessä lienee alunalkaen ollut jonkinlainen "teesalonki"-systeemi, minkä belgialaiset vuosi sitten toivat esille Euroopan turvakokouksen valmistelun helpottamiseksi.

Kipinästä tuli syttyy. Tässä tapauksessa Hans Hedtoftin henkilökohtaisten suhteiden ylläpitämistä tarkoittavista aika ajoin tapahtuvista tapaamisista on syttynyt iso liekki, suorastaan mitämelkoinen roihu. Vähäisestä alusta on vajaan parin vuosikymmenen aikana paisunut parhaan Parkinsonin lain mukaan ylimitoitettu organisaatio, ja kaiken kruununa konferenssi, johon viisi pohjoismaata ja kaksi verraten autonomista aluetta lähettää korkeinta virka-aateliaan niin että kokousviikolla asianomaisessa pääkaupungissa on väkeä kuin Tridentin kirkolliskokouksessa. Mm. Suomesta oli Kööpenhaminassa 12 ministeriä (olisivat olleet loputkin, mutta hallitusmuotomme mukaan valtioneuvosto on päätösvaltainen 5 ministerin läsnäollessa ja maassa arveltin - tosin turhanpäiten - että myös Pohjoismaiden neuvoston yhtiökokouksen aikana olisi kotimaassa voitu tarvita valtioneuvoston istuntoa). Paitsi ministereitä Kööpenhaminassa oli parikymmentä kansanedustajaa ynnä arviolta viitisenkymmentä helsinkiläistä virkamiestä nimenomaan sieltä terävästä päästä, siis todellista virka-aatelia. Kuinka monta lehtimiestä siellä oli, sitä lasketaan parasta aikaa.

Tällainen lössi valtakunnan korkeinta johtoa oli paikalla siis Suomesta. Muista pohjoismaista oli ainakin saman verran, Islantia ehkä lukuunottamatta, joka väkiluvun pienuuden vuoksi pääsi lähettämästä lukumääräisesti tasaväkistä joukkuetta.

Ei tämän kirjoittaja suinkaan katsele karsain silmin pohjoismaista yhteistyötä. Se on todella ainutlaatuinen yritys maailmassa saada aikaan läheinen valtioiden välinen yhteistyö käytännöllisissä sosiaalisissa, lainsäädännöllisissä ja hallinnollisissa järjestelyissä. Se on ollut rohkaiseva osoitus siitä, että jos on hyvää tahtoa tällainen tasavertainen yhteistoiminta on toteutettavissa.

Mutta kaikki tämä hyvä ja hyödyllinen peittyy organisatorisen megalomanian, suuruudenhulluuden alle, joka antaa leimansa pohjoismaiden neuvostolle. Eivät nämä kokoukset suinkaan lopu yhteen jättimäiseen juhlaistuntoon ja moninkertaisiin syöminkeihin, vaan vuoden mittaan pitävät erikoisvaliokunnat ns. työistuntoja tai suorittavat tarkastusmatkoja eri puolille pohjoismaita. Se muistioiden, selvitysten, mietintöjen, ehdotusten yms. määrä, joka vuoden mittaan valmistuu ahkerien virkamiesten toimesta ja jaetaan neuvoston jäsenille, on julmetun suuri. Olisi syytä tehdä rehellinen tutkimus, kuinka moni vastaanottajista on lukenut nämä arvokkaat asiakirjat.

Edelläkirjoitettuun lievään murinaan voidaan hyvin perustellusti vastata, että voihan olla ylimitoitusta neuvoston toiminnassa, mutta mitäs vaaraa tai vahinkoa siitä on, sillä hyvässä tarkoituksessahan siellä touhutaan, ja jos jokin liiallinen hikipisara arvoisien osanottajien ja työmyyrien otsalle nouseekin, niin sehän toki on tapahtunut hyvän ja jalon päämäärän parhaaksi. Niin kaiketi se sitten on. Mutta se todella tarpeellinen, joka neuvoston piirissä syntyy, saataisiin aikaan toki paljon vähemmällä sohinalla ja tohinalla tohinalla ja kohinalla. Kysyipä keneltä ennakkoluulottomalta ja arvostelukykyiseltä osanottajalta tahansa mielipidettä Pohjoismaiden neuvostosta, niin turhan työn tekeminen ja tyhjänpäiväinen pikkutärkeys saavat osakseen kirpeääkin kritiikkiä. Mutta joukkoon mahtuu tietysti niitäkin, jotka toivoisivat useampia ja pitempiä kokouksia, nimittäin silloin kun ne pidetään ulkomailla.

Kööpenhaminan yhtiökokous taisi tosiasiallisten tulostensa puolesta olla niitä vaatimattomimpia: vain 33 suositusta. (Suomen valtiopäivillä yksi puolue kykenee esittämään lähes sata kertaa enemmän). Mutta tämä kööpenhaminalainen näytelmä tuli kylläkin mielenkiintoiseksi sen takia, että Tanskan pääministeri Baunsgaard viritti taas keskustelun kuolleesta ja kuopatusta Nordek-hankkeesta. Se oli meille hyvä asia. Suomalaiselta taholtahan oli koko Nordekin käsittelyn ajan sanottu, että me voimme olla mukana alkuvalmisteluissa siitä edellytyksestä lähtien, että Nordek on päämäärä sinänsä. Mutta samanaikaisesti me ilmoitimme, että jos Tanska aikoo perustaa Nordekin saadakseen sen järjestönä liittymään EEC:hen ja mm. hankkiakseen siten Tanskalle paremmat edut EEC:stä, me emme tule jatkossa olemaan mukana, koska EEC:n jäsenyys ja puolueettomuus eivät käy yhteen. Kööpenhaminan kokouksessa Baunsgaard, joka kiltistä ulkonäöstään huolimatta joskus esiintyy Pohjoismaiden poliittisena Rymy-Eetuna, syytti Suomea siitä, että se torjui Nordekin perustamisen. Samalla Baunsgaard kuitenkin tunnusti, että Nordekin tarkoituksena juuri oli ollut helpottaa pohjoismaiden pääsyä EEC:hen. Pääministeri Karjalainen vastasikin aivan oikein, että Baunsgaard on hyvin sattuvin sanoin kertonut sen syyn, joka johti siihen, että Nordek meni penkin alle ja pysyy siellä.

Jos Pohjoismaiden neuvosto kehittyy siihen suuntaan, että yksi maa esim. vaaliensa vuoksi koettaa vietellä tai pakottaa toista jäsenmaata toimimaan omia kansallisia etujaan vastaan, niin järjestön tarina saa huonon lopun. Jotakin tällaista lienee tarkoittanut Ruotsin pääministeri Palme, joka satiirisesti esitti, että neuvoston tulisi järjestää seminaari Suomen politiikan tuntemista varten. Baunsgaard, joka on nokkela mies, varmaan oivalsi, mihin piikki oli tähdätty.

Mutta jos Pohjoismaiden neuvoston työtä toteutetaan kuten alussa oli tarkoitus, siis että puhalletaan yhteen hiileen, niin neuvosto on hyvin tarpeellinen. Tietenkin tulee jossakin vaiheessa suuruudenhulluudelle asettaa rajat, muuten järjestö paisuu kuin lasaretin suurus.