Taas uusi hallitus.

Auran kesähallitus ei elä enää silloin kun Jaakko heittää kylmän kiven järveen, vaikka ajatus lienee alun perin ollut, että tämä hallitus tulisi kokemaan niin Liisan liukkaat kuin Kaisan kaljamatkin.

Keskustapuolue, jonka käsiin mielet aluksi masentaneesta vaalitappiosta huolimatta oli jäänyt sitoa tai päästää, on toissa viikon kuluessa pitänyt kaksikin ratkaisevaa kokousta. Ensimmäisessä se päätti hyväksyä kansallisrunoilijamme J.L. Runebergin sanat

"jos ei rahaa saa

myöskin Stooli rintahansa

tääkin ottakaa."

Toisin sanoen: kokous päätti, että jollei Vennamoa oteta hallitukseen, niin kepukin sanoutuu irti sen itsensä johdolla valmiiksi suunnitellusta seurasta ynnä ohjelmasta ja siirtyy hedelmälliseen oppositioon yhdessä kokoomuksen ja Vennamon kera. Kerrankin pantiin helsinkiläisjohto kummastelemaan tiukkailmeisen kentän elikkä takametsien miesten ääntä, kirjoittelivat itsevarmasti äänenkannattajat kautta maan.

Tämä tapahtui maanantaina.

Saman viikon perjantaina tuo sama kenttä sitten päätti - tosin kolmannes vastusti tätä päätöstä - antaa siunauksensa hallitukselle, jossa Vennamo ei ole mukana. Tietenkin on selvää, että Vennamo joko väärin laskien tai tieten tahtoen ajoi itsensä paitsioon vaatimalla mahdottomia. Ja niinpä saattoi keskustapuolue ottaa hallituskysymyksen esille kuin uutena asiana ja tehdä uuden päätöksen kuin entistä ei olisi tehtykään. Olihan myös ilmaantunut taivaanrannalle parlamentaarinen enemmistöhallitus, jossa ei olisi keskustapuolueen miehiä. Naama peruslukemilla päätettiin, että kaiken kiivailun jälkeen on turvallisinta hallita hallituksesta käsin. Joku saattoi ajatella, että harvoin sitä rankan vaalitappion kärsinyttä puoluetta houkutellaan hallitsemaan pää- ja valtiovarainministerin paikkoja tyrkyttämällä. Esimerkiksi kokoomus olisi ottanut nämä paikat mielellään, vaikka oli voittanutkin vaaleissa.

Kokoon saatu hallitus on numerollisesti katsoen varsin vahva enemmistöhallitus: 143-57. Näillä parlamentaarisilla voimilla pitäisi voida hallita neljä vuotta, seuraaviin lakimääräisiin vaaleihin saakka.

Mutta mutta. Vaikka hallitus siis on vankka, se on sisäisesti varsin hajanainen, mistä on todistuksena mm. poikkeuksellisen laaja ja yksityiskohtainen hallitusohjelma. Ei sellaista tarvita, jos vähänkin luotetaan kumppaniin, ja niistä taas ei ole sanottavaa apua, jos sovittamaton ristiriita hallituksen piirissä syntyy.

Parasta, mitä tältä hallitukselta voidaan odottaa, on taloudellisen rauhan turvaaminen ja taloudellisen kasvun varmistaminen. Kun objektiivisesti arvioidaan esimerkiksi Koiviston hallituksen työtä, niin sanottakoon mitä tahansa, se on ollut poikkeuksellisen tuloksellista taloudellisen kokonaiskehityksen kannalta. Että oppositio saavutti kaiken tämän jälkeen suuren vaalivoiton - mikä ei sittenkään merkinnyt kuin rapiaan neljännekseen pääsemistä eduskunnan paikoista - se on demokratian ja demagogian yhteensovittamisen tulos. Tietenkin Koiviston hallituksen aikana ja toimesta tapahtui virheitä ja vinosuuntausta, nimenomaan syrjäseutujen taloudellisissa oloissa. Siitä ovat todistuksena sadat hyljätyt pientilat, joiden ovien ja ikkunoiden peitoksi on lyöty rautaristikot - kuuden tuuman rautanauloilla, että kestäisivät. Entinen pääministeri näyttää närkästyneen, kun tutkimuksilla on osoitettu, että Suomessa ovat isojen ja pienten tulojen väliset erot kasvaneet. (Tätä kirjoitettaessa sanotun tutkimuksen suorittamisen ajankohdasta ei tosin ole täsmällistä tietoa.)

Yksityiskohtiin puuttumatta voidaan kuitenkin todeta, että maan talouden kokonaiskehitys on lujalla pohjalla. Kansainväliset näkymät talouselämän alalla eivät ole enää yhtä valoisia kuin tähän saakka, joten vaikeuksia on odotettavissa. Siksi on hyödyllistä, että maassa on vahva enemmistöhallitus ja vielä sellainen, joka voi luottamukselliseen yhteistyöhön nojaten neuvotella työmarkkinajärjestöjen kanssa. Taloudellinen kasvu, joka on vakauttamiskauden jatko ja palkinto, on voitava taata enemmistöhallituksen voimin. Siinä on nyt saavutetun hallitussopimuksen ja -yhteistyön tärkein merkitys.

Mutta sopimus on vain paperinpala - vaikka tässä tapauksessa poikkeuksellisen iso - ja sen järkevä toteuttaminen jää hallituksen ja eduskunnan yhteispelin varaan. Jos uusi hallitus on edes siedettävän yksituumainen, voi se saada myös eduskuntaryhmät tai enemmistön niiden keskuudesta taakseen. Meillä ei ole ollut toista hallitusta, jonka kannattajajoukko olisi niin kirjava kuin Karjalaisen hallituksella. Sen tukijoina ovat mm. stalinistit ja revisionistit, simppalaiset ja pälkäneläiset, takametsien miehet ja ryhmä 70, ääriliberaalit ja konservatiiviliberaalit, ruotsalainen vasemmisto, keskusta, oikeisto ja äärioikeisto. Tällainen sekahedelmäkeitto vaatii kokiltaan aivan poikkeuksellista taitoa. Vaikea sanoa, onko siinä tehtävässä luonteeltaan alakuloinen parempi kuin temperamenttinen.

Jos jäsenet hallitukseen tulisi ottaa eduskuntaryhmistä, niin pahalta näyttäisi. Tätä tietä voisi hallituksesta tulla ammatillisesti yhtä heikko kuin Auran hallitus yleensä oli vahva. Onhan meillä aivan viime aikoinakin ollut avuttomia ministereitä, mutta yleensä hallituksen ydinaines on ollut ammatillisesti kelvokasta väkeä. Virkamiehet kyllä vievät läpi taitamattomankin ministerin, mutta lyhyt on lyhyt virkamiehenkin selässä seisten.

Niille, jotka eivät pidä hallitusratkaisusta, voidaan lohdutukseksi sanoa, että hallituksella ei sen parlamentaarisesta voimasta huolimatta tule olemaan helppoa. Edellä on esitetty eräitä siihen viittaavia näkökohtia. Mutta kun hallitusneuvotteluissa on yksimielisyyden saavuttamiseksi luvattu runsaasti valtion menoja hyviin tarkoituksiin, se vaatii myös uusien tulojen hankkimista, jos ei vielä 1970, niin ennen vaalikauden loppua. Verotusta on silloin kiristettävä. Se viimeistään tuo esille sellaisen epäsovun hallituksen piirissä, että sisäisen rapautumisen jälkeen seuraa sisäinen hajaantuminen.