Helsingin suuressa paraadissa vuosi sitten.

Muistelmia sissien retkiltä kirj. Känä.

(Jatk.)

Seuraavana päivänä oli sitten se paraadi. Aikaisin aamulla jo herätettiin, haukkasimme hiukan aamuatriaksi ja järjestyimme pian rintamaan. Siinä lopullinen tarkastus, jokaisen piti olla täysin kunnossa. Senjälkeen lähdimme kulkemaan kierrellen laitakatuja ja varoen menemästä väkirikkaille valtateille Fredriksbergin asemalle. Päivä oli sangen helteinen, kulku oli nopeaa ja hiki vuosi virtanaan poikien kasvoilta. Asemalle päästyämme tapasimme siellä ruotsalaisen prigaadin miehistön ja Etelä-Savon rykmentin y.m. joukkoja. Jonkun aikaa täällä oltuamme vietiin meidät maantien varrelle, lähelle Eläintarhan kenttää, ja siinä asetuimme tien viereen rintamaan. Helsinkiin päin meistä oli Porin rykmentti, meidän jälessämme oli taas Etelä-Savon rykmentti. Hetken seisottuamme siinä, kulki tietä pitkin kenraali Linder esikuntineen. Meille kurjille ei oltu opetettu kunnia-asentoa, joten otimme hänet vastaan vain kivääriä olalla pitäen ja tiukasti perusasennossa seisten. Hän lienee tästä huomauttanut komppaniapäälliköllemme, koska heti ryhdyimme koiran innolla harjottelemaan kiväärin viemistä kunnia-asentoon. Ja pianhan se opittiinkin.

Eläintarhan kentällä jo kuului hurraamista. Sieltä saapui vapauttajakenraali Mannerheim tarkastaen joukkojaan. Lopetimme harjotukset, rykmenttimme päällikkö majuri Heiskanen ja luutnantti Vichman jakoivat viimeiset ohjeet, terottaen eritoten mieliin, että kenraaliin on katsottava kuin hohtimilla ja hänelle oli huudettava eri raikkaasti tervehdykset.

Huudot lähenivät yhäti. Kohta saapui kookasvartaloinen ja komearyhtinen kenraalimme Etelä-Savon joukkojen luo, tervehti niitä ja ne vastasivat, kohottaen eläköön lopuksi.

- Kunnia-asento! Katse vasempaan päin! Komensi komppaniapäällikkömme.

Seisoimme kiväärin takana kuin tinasotilaat, katse oli kuin sarkanappi, kohdistettuna editsemme ratsastavaan kenraaliin, joka tarkastelevin silmäyksin ajoi pitkin rintamaa.

Hän tervehti meitä lyhyesti.

- Hyvää päivää, herra kenraali! puhalsimme niin pingolleen täytetyistä kauluksistamme, että läheiset vaarat kajahtelivat.

Kenraali jatkoi kulkuaan. Yht`äkkiä kohotti joku päälliköistämme eläköön-huudon, johon sydämemme pohjasta yhdyimme.

Kenraali oli kulkenut ohi ja jatkoi matkaansa.

- Katse eteenpäin. Kivääri olalle - vie! Lepo!

Hetken varrottuamme ja tarkasteltuamme kaupungin yläpuolella hyrräävien lentokoneitten kulkua, joiden surina täytti ilman, pääsimme vihdoin lähtemään kohti kaupunkia. Sentään saimme kotvan odottaa uudessa asemassamme ennenkuin varsinainen marssi alkoi. Lyöttäydyimme Porin rykmentin perään ja lähdimme kulkemaan. Edellämme liehui Pohjois-Savon rykmentin lippu, sen perässä ratsasti majuri Heiskanen ja luutnantti Vichman ja sitten miehistö. Kajaanin Sissi-Rykmentillekin oli tuotu lippu Helsinkiin, mutta syystä tai toisesta sitä ei saatu paraadissa edellemme.

Saavuimme Töölööseen, kuljimme läntistä Viertotietä ja jatkoimme Heikinkatua pitkin matkaamme liputettuun, juhlivaan kaupunkiin. Sankat ihmisparvet olivat keräytyneet katujen varsille, ja he heiluttivat valkeita nenäliinojaan ja huusivat: eläköön hurraa, bra, bra! Sissi-nimi taaskin herätti ansaittua huomiota, "Eläköön Sissit!" kuului vähäväliä ja vanhat rouvat tuntuivat keskenään puhuvan "kuuluisista Kajaanin Sissipojista". Kansanjoukot huusivat koko ajan sotajoukon ohi kulkiessa.

Arvaa sen, että hekahutti se sydäntä, kun kajaanilaisille huudettiin hurraata, mutta kielto oli ankara, ettei saanut katsettaan kääntää yleisöön päin, ei pyyhkäistä hikeä otsaltaan, vaikka kuinkakin olisi ollut palava. Ja totella täytyi, vaikkakin olisi mielellään tahtonut iskeä silmää jollekin helsinkiläis-kaunottarelle.

Heikinkadulta käännyimme Pohjois-Esplanaadille ja kuljimme Helsingin jääkäribrikaadin muodostamaa kunniakujaa pitkin. Sitten käännyimme jollekin poikkikadulle, kiersimme muutamia kortteleita ja saavuimme idästä kauppatorin laidalle, jossa levähdimme jonkun tunnin. Ja täällä sitten taas tapahtui pieni välinäytös.

Kuopiolaiset olivat meille kajaanilaisille sisuissaan. Heille ei ollut erikseen hurrattu kuin pari kolme kertaa, mutta hyvin oli heidänkin korviinsa kaikunut sissien osaksi tulleet hurraat. Ja olivat sen suuttumuksella kuulleet. Nyt, lepohetken saavuttua, he asiasta ryhtyivät keskustelemaan ja muuan pitkä miehen roikale ryhtyi meidän kuullen soimaamaan sissejä yleensä. Sanoikin rumia sanoja joukkoon.

- Kuka siellä puhui tuhmia? huusi Rönnyn Hemmi ja tuli kuulostamaan lähempää. Ja tappelu siinä olisi kesken juhlallisuuksia syntynytkin, elleivät kuopiolaiset olisi vaienneet.

Taas lähdimme liikkeelle. Nyt kuljimme Esplanadia ohi Runebergin patsaan, jonka juurella kenraali Mannerheim istui hevosen selässä ja otti vastaan ohikulkevat joukot. Kasvot käännettyinä häneen päin astuimme soittokunnan soittaessa hänen ohitsensa. Kuljimme sitten Heikin kadulle ja sieltä asemalle.

Täällä oli ilmoitettu annettavan päivällinen kaikille sotilaille, mutta koska odotusaika sinne päästäksemme olisi mennyt kovin pitkäksi, lähdimme Brändöhön omille sapuskoillemme. Ja paraadijuhlallisuudet olivat meidän kohdaltamme siten päättyneet.

Syötyämme kiiruhdimme kaupungille, vaikka jalat olivatkin koko päivän ankarasta marssista kivikaduilla tavattoman hellät ja väsymys pakkasi vaivaamaan. Kaupungissa kävi usea meistä syömässä asemalla juhla-aterian, johon kuului mahtava juustovoileipä, kaljaa ja hernerokkaa. Sai sinäkin päivänä kyllikseen.

Illalla oli kaikkialla juhlallisuuksia. Yleisöä kihisi kadut täynnänsä, sotilaat kaikkialla etusijalla. Ja silloin olivatkin sotapojat hyvässä kurssissa.

Yöksi kuljimme taas Brändöhön, minne viimeinen lautta kulki kymmenen tienoissa.

Maan valkoinen armeija oli saapunut pääkaupunkiinsa, ylipäällikkö edellään. Ja vastaanotto oli tosijuhlallinen, se täytyy myöntää. Jokaiselle osanottajalle se jätti lähtemättömän muiston. Pääkaupunki osasi kunnioittaa sitä armeijaa joka maan oli pelastanut idän vahingollisesta, myrkyllisestä saastasta, joka olisi tullut tallaamaan sivistyksemme kaikki tähänastiset saavutukset. Pääkaupunki käsitti valkoisen armeijassa uhkaukset ja sen saavutukset.

Varmaa on, että nämäkin muistot osaltaan tulevat vaikuttamaan sen, että siellä mukana olleet eivät koskaan tule väistymään silloin, kun vaara kohtaa maatamme. Idän tuhoavan kotkan tulee Suomen jalopeura aina karkottamaan, milloin se uhkaa kansamme olemassaoloa, sen vapautta ja itsenäisyyttä.