Puheita

16. Tasavallan Presidentin Urho Kekkosen juhlapuhe Suomen itsenäisyysjuhlavuoden pääjuhlassa Helsingin jäähallissa 5.12.1967

Suomi, joka tänään viettää itsenäisyytensä puolivuosisataisjuhlaa, on ikäänsä vanhempi.

Emme voi edes osapuilleen määritellä, milloin omaleimainen suomalainen yhteiskunta on katsottava syntyneeksi. Se on tapahtunut sisäisen kehityksen tietä vähitellen niiden vuosisatojen kuluessa, jotka seurasivat vuonna 1362 Suomelle tunnustettua oikeutta ottaa osaa Ruotsin kuninkaanvaaliin aina Porvoon valtionpäiviin saakka vuonna 1809, jolloin keisari Aleksanteri I loi Suomen suuriruhtinaskunnalle autonomian ja korotti Suomen "kansakunnaksi kansakuntien joukkoon".

Ruotsin vallan aikana oli Suomessa vakiintunut kansan osanottoon perustuva paikallishallinto, tehokkaasti toimiva oikeudenhoito, järjestetty kirkollinen elämä ja korkein aluehallinto, minkä lisäksi sivistyselämä oli kehittynyt oman yliopiston suojassa. Venäjän vallan aikana autonomia turvasi maan väestölle sen vanhastaan nauttimat oikeudet sekä säilytti valtiolliset ja yhteiskunnalliset laitokset. Autonomian aikana meillä edelleen määrätietoisesti rakennettiin omaperäistä suomalaista yhteiskuntaa. Talouselämä kehittyi ja sitä kehitettiin itsenäiseen suuntaan, mistä ovat todistuksena oma raha, oma posti- ja tullilaitos sekä oma kauppalaivasto. Kansakoululaitos huolehti kansan sivistystason kohottamisesta. Maalla oli oma sotaväki. Kun Suomen oma kansanedustuslaitos 1860-luvulla pääsi alkamaan järjestelmällisen lainsäädäntötyön, avautuivat sen mukana laajat mahdollisuudet omintakeisen suomalaisen elämänmuodon luomiseen ja vahvistamiseen. Suurlakon aikana kansamme oli mm. heräävän työväenliikkeen ansiosta jo kyllin valveutunut saavuttaakseen pian yleisen äänioikeuden sekä yksikamarisen eduskunnan. Voidaankin todeta, että tästä pitäen Suomella oli sisäiset edellytykset valtiolliseen itsenäisyyteen. Tsaarivallan kukistuminen ja suotuisat olosuhteet lokakuun vallankumouksen seurauksena loivat ulkonaiset edellytykset itsenäisyyden julistamiselle ja ulkovaltojen tunnustuksen saamiselle.

Viiden vuosikymmenen jälkeen voimme tarkastella, miten olemme voineet rakentaa maatamme omiin kansallisiin voimiimme nojaten.

Tärkein saavutuksemme on tietenkin valtiollisen itsenäisyytemme säilyttäminen. Aika on ollut ankara, vuodet ovat olleet vaativia. Uhrit ovat olleet kalliit. Ei ole mielekästä pohtia, olisimmeko voineet selviytyä vähemmin kärsimyksin, sillä siihen kysymykseen emme varmaa vastausta saa. Valtiollisen vapautemme 50. vuotispäivänä muistamme kiitollisin mielin niitä kymmeniä tuhansia, joiden antaman uhrin ansiota on, että siniristilippumme liehuu saloissa juhlapäivinämme, joista suurinta vietämme tänään.

Kansakunnan saavutuksia mitattaessa on kansainvälisissä kehitysvertailuissa yleisesti käytetty kyynärpääkeppinä taloudellista vaurautta. Suomi ei ole taloudellisen kehityksen kilvassa suinkaan menestynyt huonosti. Voimme tänään todeta, että ne kansat, jotka ovat kansantuloltaan asukasta kohti meitä edellä, ovat itsenäisinä kansoina yleensä myös meitä vanhempia. Kokonaistuotantomme määrä - reaalikansantuotteemme - on itsenäisyyteemme aikana nelinkertaistunut henkeä kohti laskettuna. Näin mitaten elintasomme kaksinkertaistumiseen meni ensimmäisellä kerralla yli 30 vuotta, toisella kerralla siihen ei tarvittu kuin vajaat 20 vuotta. Edellistä ajanjaksoa tietenkin rasittivat kolme sotaa. Tässäkin pätee vanha suomalainen sananlasku "rasvainen on rauhan kattila".

On kulunut jo pitkä aika sodanjälkeisistä vuosistamme, mutta siitä huolimatta katson olevan paikallaan tänä itsenäisyytemme juhlapäivänä kiinnittää erikoista huomiota siihen suomalaisen työn, yritteliäisyyden ja sisun suursaavutukseen, jonka pohjalle taloutemme nykyinen korkea taso on rakennettu. Tarkoitan sitä, että sodanjälkeisissä vaikeissa olosuhteissa kykenimme sijoittamaan siirtoväkemme, maksamaan sotakorvauksemme, parantamaan merkittävässä määrässä sosiaalisia olojamme. Kykenimme samaan aikaan myös laajentamaan ja modernisoimaan teollisuuttamme.

Taloudellisen nousun ohella on myös koulutuksessa ja sivistyselämässä tapahtunut huomattavaa kehitystä. Olen toisessa yhteydessä esittänyt, kuinka sekä oppikoulua käyvien että ylioppilaiden lukumäärä on itsenäisyyden aikana kymmenkertaistunut. Vuoden 1920 vaiheilla siirtyi asianomaisista ikäluokista oppikouluun kymmenkunta prosenttia; nyt on siirtyvien lukumäärä yli puolet vastaavista ikäluokista. Ylioppilastutkinnon suorittaneiden osuus koko väestöstä oli itsenäisyyden alkuvuosina 3/4 prosenttia. Nyt on vastaava osuus yli 4 prosenttia, eli siis kuusinkertainen. Myös ammattikoulutus on nimenomaan viime vuosina laajentunut niin nopeasti, että 17-vuotiaiden ikäluokasta yli 70 % käy tällä hetkellä ammatti- tai oppikoulua. Kansamme on kypsä peruskoulu-uudistuksen avulla tarjoamaan koko nuorisolle nykyaikaisen opintien.

Kun tarkastelemme sosiaalisia olojamme, yhteiskuntamme nopea kehitys käy yhä selvemmäksi. Itsenäisyyden alkuvuosien sosiaalipolitiikkamme oli lähinnä köyhien ja vaivaisten hoitoa. Nyt vastaamme yhteisesti sairaiden, työkyvyttömien, leskien ja vanhusten kulutusmahdollisuuksista. Itsenäisyytemme juhlavuonna käytämme seitsemännen osan koko kansantulostamme sairaiden, työkyvyttömien, lasten ja vanhusten hyväksi. Jos sosiaalimenoihin sisällytetään myös terveydenhoidon ja opetustoimen kustannukset, ovat kokonaismenot 36 % valtion talousarvion loppusummasta.

Sosiaaliturvajärjestelmämme ei suinkaan ole vielä valmis. Mieltäni ilahduttaa suuresti se, että juuri juhlapäiviksemme on valmistunut lakiesitys, joka vihdoin saattaa leskiäidit sosiaaliturvamme piiriin.

Tavan takaa kuulemme, kuinka ennen sotia osattiin elää, vaikka ei ollut lapsilisiä, kansaneläkkeitä saati sairausvakuutuksia. Äidit osasivat silloin itse kasvattaa lapsensa ilman yhteiskunnan apua. Nämä äidit ovatkin tehneet arvokkaan työn. Mutta varmaa on, että myös nykypäivän äidit, sairaat ja vanhukset selviäisivät vähin avuin, jos olisi pakko. Onneksi tätä pakkoa ei kuitenkaan enää ole. Nyky-yhteiskunnassa kuulumme kaikki yhteen. Kasvavan tuotannon tulokset kuuluvat myöskin lapsille, sairaille ja vanhuksille.

Niinhyvin taloudellisen, sivistyksellisen ja sosiaalisen elämän aloilta voidaan esittää positiivisia tietoja maamme kehityksestä. Valitettavasti nämä kauniit luvut eivät kerro koko totuutta. Näiden lukujen taakse kätkeytyy se tosiasia, että hyvinvointimme tasossa on eroja, jotka ovat järkyttävän suuret. Jo talousalueiden osalta on havaittavissa melkoisia eroja. Köyhimmillä talousalueilla ovat tulot asukasta kohden vain runsaan puolet siitä, mitä ne ovat Etelä-Suomen rikkailla talousalueilla. Lisäksi nämäkin ovat vain suuralueita koskevia keskilukuja, joiden taakse kätkeytyy vielä räikeämpiä tulotasoeroja, kun tarkastellaan pienempiä alueyksikköjä.

Voimme olla tyytyväisiä taloudellisen kehityksemme yleiseen nousuun, mutta ei ole juhlavuodellemme mairittelevaa, että noin 65 000 suomalaista on työttömänä, suurin osa niistä maan köyhimmillä alueilla. Se merkitsee kahta asiaa: taloudellinen hyvinvointi ei ole tasasuhtaisesti ulottunut koko maahan ja suhdannevaihtelujen aiheuttama taloudellinen turvattomuus ei ole suinkaan voitettu ilmiö.

Kun siirrymme valtiollisen elämämme tarkasteluun, on perustavaa laatua olevana saavutuksena pidettävä sitä, että monien katkerien vaiheiden jälkeen vuonna 1919 vahvistettu tasavaltainen, demokraattinen, parlamentaarinen valtiojärjestyksemme on kestänyt järkkymättömänä. Demokratiamme ei ole mikään kauniin sään demokratia, sillä se on saanut ottaa vastaan rauhan vuosien vastatuulet ja sodan ajan myrskyt. Monipuoluesysteemistämme on johtunut hallitusten lyhytikäisyys ja lukuisuus, mistä on tietenkin ollut haittaa johdonmukaiselle, pitkäjännitteiselle hallituspolitiikalle. Toiselta puolen se on pakottanut sovitteluihin, joissa vähemmistön mielipiteille on varattu jalansijaa.

Suomi on vapaa yhteiskunta, jonka piirissä jyrkästikin toisistaan poikkeavat käsitykset mm. poliittisista, taloudellisista ja uskonnollisista kysymyksistä ovat sallittuja. Näin ei tasavallassamme aina ole ollut. Oli aikoja, jolloin maassamme hallitsi kuvitelma, että kaikkiin asioihin ulottuva yksimielisyys on kansakunnan voiman lähde, vaikka tämä yksimielisyys olikin saavutettavissa vain pakon tietä. Sotien jälkeen on vähitellen pääsemässä voitolle käsitys siitä, että demokratian voiman merkkinä pikemminkin on erilaisuuden hyväksyminen. Oikea demokratia ei ole pelkästään enemmistön valtaa, vaan se on myös vähemmistöjen olemassaolon ja oikeuksien arvossapitämistä. Juuri mielipiteiden ja katsomusten moninaisuus on ominaista dynaamiselle yhteiskunnalle.

Suomessa on kaksi kansalliskieltä: suomi ja ruotsi. Suomen- ja ruotsinkielisen väestön sivistyksellisiä ja taloudellisia tarpeita tulee valtion tyydyttää samanlaisten perusteiden mukaan. Ne ristiriidat, jotka ennen sotia vallitsivat suomen- ja ruotsinkielisten välillä, ovat kasvaneen yhteenkuuluvaisuuden tunteen mukana hävinneet. Olen varma, että suurena syynä siihen on ollut pluralistisen yhteiskuntakäsityksen vallallepääsy ja erilaisuuden sekä vähemmistöjen oikeuksien hyväksyminen sen mukana. Kuta enemmän suvaitsevaisuus saa maassamme jalansijaa, sitä turvallisemmaksi ja viihtyisämmäksi voi kielellinen vähemmistömme tuntea asemansa.

Vaikka lähes puolet nyt elävistä suomalaisista on syntynyt sotien jälkeen, aikana, jota on nimitetty "toiseksi tasavallaksi", on meillä kuitenkin runsaasti ihmisiä, jotka omasta kokemuksestaan voivat vertailla menneitä aikoja nykyiseen. He voivat havaita, että elää tämän maan kansalaisena tänä päivänä on toista kuin se oli eilen. Mutta meidän tulee ymmärtää, että myös samaan aikaan elävät suomalaiset tuntevat tämän isänmaansa toisistaan poikkeavalla tavalla. Vuosien 1917 ja 1918 veriset vastakohtaisuudet alkavat unohtua, mutta muistoissa säilyy tietoisuus siitä, että isänmaa Suomi tunnettiin valkoisessa armeijassa erilaisena kuin lukuisissa vankileireissämme. Monissa suhteissa toisistaan poikkeavat ovat olleet suomalaisten tunnot ja tunnelmat myös itsenäisyytemme aikana: onnea ja tappiota, ylimielisyyttä ja kaiken menettämisen pelkoa, uhmaa ja kohtaloon taipumista, vanhassa kiinni riippumista ja uuden elämän ja elämänkäsityksen julistamista. On ollut onnellista olla suomalainen ja on ollut tuskallista olla suomalainen. Tällä niemellämme on ollut ihmisiä ja ihmisryhmiä, joiden elämä on aina ollut raskasta. Milloin se on ollut taloudellisten huolien täyttämää, milloin se on pahiten tuntunut henkisenä painostuksena. He ovat oikeutetusti murehtineet kohtaloaan ja valitelleet osaansa, mutta epätoivon hetkiä kenties lukuunottamatta he eivät ole halunneet kadottaa yhteyttä siihen kansaan, johon he kuuluvat.

Hyvät kuulijat!

Esittely itsenäisyytensä puolivuosisataisen virstanpylvään saavuttaneesta Suomesta jäisi epätäydelliseksi, jos sivuuttaisi ulkopolitiikkamme.

Nuorelle valtakunnalle ulkopolitiikka on vaikea taito, sitä vaikeampi, jos maantieteellinen asema ja historiallisten vaiheiden jättämä perintö ovat sellaisia kuin Suomen. Fatalisti voi sanoa, että osamme vuosina 1939 ja 1941 oli ennalta määrätty. Mutta se, joka ei tunnusta irrationaalisille kohtalon voimille puheenjohtajan paikkaa valtakunnan neuvospöydässä, ei tyydy näin helppoon menneen arviointiin. Vähintään hän haluaa etsiä esille niitä tekijöitä, joiden varaan maan ulkopolitiikan tulevaisuus on rakennettava.

Vuoden 1944 jälkeen Suomen kansalle on selvinnyt, että sen ulkopoliittinen turvallisuus vaatii hyvää naapurisopua ja luottamuksellista yhteistyötä kaikkien naapurivaltioiden kanssa. Erityisesti tämä ohjelma kohdistuu itäiseen naapurivaltioomme Neuvostoliittoon, koska sinne käsin ystävyyspolitiikka avaa uuden historiallisen kauden.

Suomen ja Venäjän samaten kuin Suomen ja Neuvostoliiton keskinäisissä suhteissa on ollut niin paljon historian rasitusta ja painolastia, että fatalisti olisi tuominnut kaiken yhteistyön utopiaksi. Mutta ennakkoluulottomuus ja luottamus, jolla Suomen ja Neuvostoliiton kansat ja niiden johtajat kävivät ratkaisemaan tulevaisuuden yhteisiä ongelmia, kantoi pian hedelmää. Historian kirot on voitettu, menneisyyden pahat muistot ovat hälvenneet. Kansallisen edun sekä keskinäisen kunnioituksen pohjalle rakentuva luottamuksellinen yhteistyö on taannut rauhan ja turvallisuuden ennen niin levottomalle Pohjois-Euroopan äärialueelle.

Asemamme Euroopassa yhtenä maanosamme harvoista puolueettomista maista on onnistuneen naapuruuspolitiikkamme ansiosta paitsi selkeä myöskin vakiintunut. Tähän perustuu myös kansainvälisessä politiikassa nauttimamme arvonanto.

Hyvät kuulijat!

Itsenäinen Suomi on 50-vuotisen historiansa aikana oppinut monta läksyä. Mielestäni tärkein saamistamme opetuksista on se, että sen enempää ulko- kuin sisäpolitiikassakaan ei kiivailulla ja ehdottomuudella rakenneta muuta kuin riitaa. Tulokset jäävät vähäisiksi ja useimmiten kestämättömiksi. Ne ajat ovat ohi - tai ainakin niiden pitäisi alkaa olla ohi -, jolloin yhteiskunnan sisäisiä ja yhteiskuntien välisiä ongelmia ratkaistiin väkivalloin. Toivon sydämestäni, että Suomen kansa lähtisi kaikissa toimissaan ja kaikkien yhteiskuntaryhmien osalta harkitsevan, muita ymmärtämään pyrkivän ja sovittelevan asennoitumisen elähdyttämänä nyt edessämme olevalle uudelle puolivuosisataistaipaleelle. Uskon, että näin toimien me tulemme rakentamaan maamme entistä onnellisemmaksi. Kunpa emme tässä rakennustyössä unohtaisi sitä, että onnen tulee yltää matalimpaankin majaan.