Selostus Suomen Urheiluliiton ylimääräisessä kokouksessa Helsingissä 3.12.1933

Liiton toinen ylimääräinen kokous pidettiin Helsingissä SVUL:n huoneistossa joulukuun 3 p:nä 1933. Kokouksessa oli läsnä 90 edustajaa 41 jäsenseurasta. Kokouksessa käsiteltiin seuraavat kysymykset:

Kuultiin liiton puheenjohtajan varatuomari U. Kekkosen liittojohtokunnan v:n 1933 toimintaa koskeva selostus. Siinä hän totesi, että liiton kurssi- ja neuvontatyötä on kehitetty vuosi vuodelta niiden suuntaviivojen pohjalla, jotka v:na 1930 vastaista toimintaa silmällä pitäen hyväksyttiin. Koulutustoiminta on v:n 1933 aikana ollut aikaisemmasta monin verroin voimaperäisempää ja monipuolisempaa, johtuen tämä siitä, että liitto on saanut itse kasvatetuksi koulutustoimintaan tarvittavat opetusvoimat. Hän esitti koulutustyöstä lukuja, jotka parhaiten valaisevat toiminnan tulokset. Niistä on havaittavissa, että liiton koulutustyö on laadultaan sellaista, ettei sille ole vertaa löydettävissä minkään muun maan vastaavassa toiminnassa.

Edelleen selosti hän liiton ulkomaisia urheilusuhteita, kosketellen varsinkin liiton suhdetta Ruotsiin. Ulkomaisessa kanssakäymisessä toi hän esille pidetyt maaottelut Norjan ja Ranskan kanssa sekä esimerkkinä liiton kansainvälisestä yhteistyöstä sen halun, mikä on ilmennyt muittenkin urheilumaitten pyrkimyksessä orientoitua Suomeen päin, saadakseen lähitulevaisuudessa solmituksi Suomen kanssa maaotteluja koskevat sopimukset.

Vielä kävi liiton puheenjohtajan selostuksesta ilmi, että liiton toimintaa on enemmän kuin koskaan ennen ilmestynyt vaikeuttamaan joukko häiritseviä tekijöitä, joitten kaikkien tarkoituksena on ollut tavalla tai toisella häiritä liiton toimintaa ja kehitystä. Erityisesti mainitsi hän n.s. Ladoumegue-liiton, jonka toiminta on ollut samalla toimintaa Suomen Urheiluliittoa vastaan. Mainittu liitto ilmoitti lähtevänsä aatteelliselta pohjalta, hyökätäkseen sen turvissa nykyistä amatööriurheilua vastaan. Liiton toiminta olisikin ehkä saanut jonkin verran kannatusta, ellei Ranskasta käsin olisi ilmaantunut selviä todisteita siitä, että koko liike olikin vain pelkkä itsekäs liikeyritys. Kuitenkin saivat liiton täkäläiset toimihenkilöt aikaan sen, että eräs parhaimmista juoksijoistamme - Eino Purje - menetti amatöörioikeutensa. Ladoumegue-liiton toiminta on kuitenkin erinäisten paljastusten jälkeen katsottava päättyneeksi, varsinkin sen jälkeen, kun k.o. liikkeen surulliskoomillinen jälkinäytös - oikeusjuttu Purje-von Bell - oli oikeudessa käsitelty. Vaikkakin Ladoumegue-liittoyritys on nyt jo katsottava karille ajautuneeksi, sivusi se kuitenkin läheltä myös Suomen Urheiluliittoa, kun jutun yhteydessä käytiin m.m. liiton kimppuun kaikenlaisten syytösten nojalla.

Amatöörikysymykseen nähden liiton puheenjohtaja huomautti, ettei sääntöjä ole voitu eikä voida korjata Suomesta käsin äkkipikaisilla toimenpiteillä. Kulloinkin voimassa olevia määräyksiä ja sääntöjä on noudatettava, jos mieli pysyä kansainvälisessä yhteistyössä mukana.

Lopuksi tuomari Kekkonen kosketteli kysymystä Suomen Urheiluliiton kansainvälisistä suhteista ja teki selkoa liittojohtokunnan toimenpiteistä, joiden tarkoituksena on ollut liiton ja urheilutoimintamme kansainvälisen arvonannon puolustaminen. Edelleen hän käsitteli päivänpolttavaksi kehittynyttä urheilukurin tehostamista koskevaa kysymystä, jonka ratkaisua liiton johtokunnan omaksumaan suuntaan tuomari Kekkonen piti edellytyksenä johtokunnan jatkuvalle työskentelylle.

Selostuksen kuultuaan kokous hyväksyi liittojohtokunnan toimenpiteet ja ne pyrkimykset, joita silmälläpitäen toimintaa on ohjattu sekä antoi yksimielisenä johtokunnalle luottamuslauseen.

Joulukuun 1933 "pyykinpesukokouksen" jälkiseuraamuksia ei tarvinnut odottaa pitkään. Jo alkuvuodesta Kekkonen lähetti kaikkien seurojen puheenjohtajille kirjeen, jossa hän terästi amatöörikysymyksen tärkeyttä ja velvoitti heidät toimimaan niin, ettei sääntöjä rikottaisi. Myönteisestä palautteesta huolimatta ilmeni kohta kilpailukauden alettua myös palaneen käryä. Tällöin SUL:n johto kävi härkää sarvista kiinni: kesäkuun 5. päätettiin peruuttaa kaikki seuroille jo myönnetyt kilpaluluvat samaisen kuun loppuun saakka. Mikäli seurat pystyisivät esittämään pitävät todisteet kilpailujensa "puhtaudesta", saisi Kekkonen päätöksen mukaan kussakin tapauksessa erikseen myöntää kilpailuluvan.

Urheilijoita Kekkonen evästi tulevan kesän maaotteluista. Hän toivoi yhteisymmärryksen ja yhteenkuuluvuuden tunteen vallitsevan kentällä ja suhteessa urheilujohtoon. "Niinä vuosina, joina, osittain samalla vielä aktiivisena urheilijana, olen joutunut toimimaan Suomen Urheiluliiton puheenjohtajana, on päämääränäni ollut luoda ja ylläpitää urheilijain ja urheilujohdon välistä avointa toveruutta, ja eräältä osalta luulen siinä tähän mennessä onnistuneenikin." Kekkonen vetosi ja asetti velvoituksia. "Kykysi perusteella olet velvollinen tekemään parhaasi maamme urheilun hyväksi. Siihen Sinut velvoitetaan ja se Sinulta vaaditaan", Kekkonen kirjoitti ja uskoi voittoisaan maaottelukauteen.

Kesä-heinäkuun vaihteessa Suomi kohtasi Norjan Viipurissa. Maaottelu juhlisti uuden urheilukentän vihkiäisiä ja sen Suomi voitti 108-65. Norja ei korvannut Ruotsia maaottelukumppanina, vaikka Kekkonen norjalaislehdessä hehkutti antoisaa ja aitoa kilpailutilannetta. Norja oli aivan liian heiveröinen vastustaja Suomelle (86-88).

Saksa oli toista maata. Se oli Suomen veroinen urheilun suurvalta ja sen kanssa kamppailtiin tasapäisesti ensimmäisissä Euroopan mestaruuskilpailuissa Torinossa syyskuun alussa. Ikävän sivumaun suhteisiin toi se, että Saksa oli aikoinaan äänestänyt Nurmen suspendoinnin puolesta. Kun Nurmi-asian kiihtymys oli vaimennut, päästiin neuvottelemaan maaottelujen jatkamisesta. Sopimukseen päästiin ja suomalaisurheilijat matkustivat suoraan Torinosta Berliiniin. Ottelu päättyi Suomen tappioon (106,5-96,5), mutta vastoinkäyminen oli Kekkosen mielestä helppo kantaa. Saksan urheilujohto oli osoittanut suopeutta, lehdistö ystävällisyyttä ja yleisö sympatiaa heikommalleen. "Kun on sellaiset muistot tuotavana, ei ole niin vaikeata palata kotiin voitettunakaan", Kekkonen kiitti isäntiään maaottelun päättäjäisissä (89,90).

Kotimaassa keskustelu sala-ammattilaisuudesta tiivisti otettaan. Valtion urheilulautakunta patisti liittoja päättäväiseen torjuntatyöhön. Kehotuksia säesti uhkaus valtionavun menettämisestä.

Valtionavustuksen joutuminen veitsenterälle vauhditti Kekkosen toimenpiteitä sala-ammattilaisuutta vastaan. Kesäkuussa saamansa valtakirjan nojalla hän kovisteli erinäisiä urheilijoita puhdistautumaan sala-ammattilaisuusepäilyistä. Hän koki jonkinlaisen "gangsteri-hengen" olevan pyrkimässä vallalle urheilun piirissä. Seuroilta hän halusi sitoumukset, joita nämä eivät kehtaisi rikkoa. Kekkonen oli liikkeellä vakavissaan. Tätä kuvaa Paavo "Suurelle" esitetty pyyntö olla kilpailematta enää lainkaan - tällä hän helpottaisi liiton ja seurojen asemaa, Kekkonen uskoi. Tai jos Nurmi edelleenkin haluaisi kilpailla, hän kieltäytyisi ottamasta vastaan sääntöjen yli meneviä matkakorvauksia "sen hyvän ja luottamuksellisen suhteen nojalla, joka meidän välillämme on aina vallinnut". Ainakaan 1934 Kekkosella ei näy olleen enää harhakuvitelmia Nurmen saamista ylisuurista korvauksista, jos oli sitä aiemminkaan.

Kohta Kekkosen saamien valtuuksien jälkeen Uusi Suomi julisti Kekkosen diktaattoriksi. Kekkosen "diktatuuri" otettiin vastaan ristiriitaisin tuntein: yhtäältä sitä pidettiin pakon sanelemana toimenpiteensä, toisaalta hätävarjelun liioitteluna. Ensin mainitulla kannalla olevat katsoivat jonkinlaiset äärimmäisyystoimenpiteet tarpeellisiksi, kuka enemmän kuka vähemmän varauksettomasti. Mutta oli myös niitä, jotka maistoivat Kekkosen diktatuurissa sivumakua. Yhteensattuman summaa näet oli, että vähää aikaisemmin markkinoille tulleessa pamfletissaan Demokratian itsepuolustus Kekkonen oli tietyn poikkeusajan ilmiönä ollut valmis hyväksymään diktatuurin. Nyt nämä kaksi asiaa, Kekkosen ohjeet poliittisen leiviskän kantajille ja hänen toimintansa Urheiluliitossa, yhdistettiin vihjailevasti toisiinsa.

Kentällä SUL:n toimet eivät sittenkään aiheuttaneet pahempaa närää, vaikka jopa Kekkonen piti ehtoja "verisinä", vieläpä jossain mielessä nöyryyttävinä seuroille. Eräillä tahoilla tosin ihmeteltiin, miksi juuri suomalaisten piti lähteä näin kovakouraisesti torjumaan sala-ammattilaisuutta, kun puoliammattilaisuus kukoisti joka puolella maailmaa.

Voimakkaimman syyteryöpyn Kekkosen niskaan kaatoi Suomen Urheilulehden Martti Jukola, nyttemmin jo arkkivihollinen. SUL:a oli hänen mukaansa ohjattu epäviisaasti ja urheilijat pakotettu "orjakontrahteihin". Ja motiivina oli ollut ainoastaan oman vallan turvaaminen. Vain asiantuntemattomalta johtokunnalta saattoivat olla lähtöisin Kekkosen saamat diktaattorin valtuudet. Mitä tuli itse puheenjohtajaan, häneltä ei toki puuttunut hyvää tahtoa, sen Jukola myönsi, mutta hän oli liian nuori ja kouluttamaton mies pystyäkseen menestyksellä hoitamaan asioita maan rajojen ulkopuolella. Urheilupurren luovimiseksi pois karikoista miestä olisi vaihdettava ja muitta mutkitta Jukola ehdotti Kekkosen paikalle everstiluutnantti K. E. Levälahtea, monin tavoin ansioitunutta urheilumiestä.

Ystävien taivuttelu oli tähän asti estänyt Kekkosen jättämästä Urheiluliittoa. Alati enemmän hän kuitenkin tunsi urheilujärjestöelämän haittaavan (poliittista) tulevaisuuttaan sekä väitöskirjasuunnitelmiaan. Kun työtaakkakin oli kasvanut vuosi vuodelta, hän oli kesällä 1934 kypsä eroamaan tuuliselta puheenjohtajan paikalta.

  Näiltä aikeilta vei pohjan Jukolan raju hyökkäys SUL:n johtoa vastaan. Johtokunta velvoitti Kekkosen hankkimaan yleisen kokouksen hyväksynnän liiton politiikalle ja edesottamuksille. Jos luottamuslause saataisiin ja Kekkonen valittaisiin jatkamaan, hänen samalla edellytettiin myös jatkavan - ainakin toistaiseksi. Vastustajille ei haluttu antaa sitä iloa, että he voisivat kerskua kaataneensa Kekkosen.

Ei sitä halunnut antaa Kekkonen itsekään. Hän halusi, ennen kuin eroaisi, mitata kannatuksensa Tampereella heinäkuun lopulla järjestettävässä liiton vuosikokouksessa. Kynnyskysymyksenä oli liiton suhde Ruotsiin. Ruotsalaisessa lehdistössä ja sitä myötäilevissä täkäläisissä lehdissä oli uumoiltu Kekkosen kaatuvan ja sitä tietä suhteiden läntiseen naapurimaahan itsestään jälleen aukenevan. Siihen uskottiin, minkä toivottiin tapahtuvan.

Nämä kalkyloinnit osoittautuivat virheellisiksi. Ruotsin suhteiden katkaisemista karsastaneet seurat toivat kokoukseen ehdotuksen, jonka mukaan Urheiluliiton olisi pyrittävä uudestaan lämmittämään katkenneet välit naapurimaan kanssa. Kekkonen ei ollut valmis tällaiseen ilman ehtoja. Mestariurheilijain Kerhon puheenjohtaja Rolf Berner, pohjimmiltaan Kekkosen kannattaja, puhui pitkään ja vuolaasti Ruotsin suhteiden välttämättömyydestä ajatellen seurojen taloutta. Mutta kun hän sitten kesken puheensa tokaisi: - Jos nyt puhuisin leikkiäkin välillä, kerrotaan pitkästyneen Kekkosen huudahtaneen: - Mitäs se puhe sitten tähän asti on ollut?

Vasta kilpailukiellosta vapautunut Turun Riento kuului vastaleiriin. Sen edustaja varatuomari Schrey esitti urheiluyhteistyön uudelleen aloittamista. Ehdotus hävisi äänin 38-6 Kekkosen ponnelle. Sen mukaan "kun kerran oppositio ei tiedä, mitä on tehtävä, eivätkä vallassaolijatkaan tiedä, mitä tehdä, niin silloin on viisainta olla tekemättä mitään siihen asti kun jotain tiedetään". Näine eväin päätettiin pysyä liiton aikaisemmalla kannalla Ruotsiin nähden.

Kekkosen uudelleenvalinnan tultua ajankohtaiseksi hän esteli vedoten aikapulaan. Viran hoitamiseen "ei nuorukaisiän sivuuttaneella miehellä tahdo olla riittävästi aikaa", hän perusteli kursailuaan. Mutta kun ero toisaalta voitaisiin tulkita väärin, rintamakarkuruudeksi - mitä Kekkonen pelkäsi -, hän antoi suostumuksensa asettua edelleen käytettäväksi. Yksimielisesti hänet tämän jälkeen valittiin jatkamaan liiton peräsimessä.

Tampereen kokouksen jälkeen Kekkonen antoi Maakansassa meriselityksen Ruotsin-suhteiden tilasta. Pitkässä kirjoituksessa hän kertasi vanhaa ja selosti edellytyksiä suhteiden palauttamiselle (91).

Syynä Kekkosen "ulostuloon" oli se, että hänen asemansa Urheiluliiton johdossa ei ollut laisinkaan niin ongelmaton kuin Tampereen äänestystulos antoi ymmärtää. Hänen tielleen oli kasaantunut rasitteita pitemmän aikaa. Ensinnäkään hänen tapansa johtaa SUL:a ei miellyttänyt kaikkia. Jo liiton perustavassa kokouksessa hän oli ajanut lävitse vaatimuksen, että johtokuntaan ei saa valita sellaista henkilöä, joka mahdollisesti tulee luottamusmiesaikanaan toimimaan jonkin urheiluseuran puheenjohtajana. Tällä rajoituksella kavennettiin suurseurojen   äänivaltaa samalla kun Kekkonen vahvisti omaa asemaansa.

Vaikutusvaltaiset vastustajat hän sai HKV:stä ja Turun Riennosta. Mutta muillakin suurseuroilla oli syytä tyytymättömyyteen. Pulavuosina rahapulaa potevat suurseurat tavoittelivat tähtiä täyttääkseen katsomot. Tähdille taas piti maksaa - ja maksaa runsaskätisesti - kilpailemisen vastikkeeksi. Näin seurat olivat oravanpyörässä. Kekkosen "diktatuuri" sala-ammattilaisuutta vastaan näytti vievän lopunkin leivän seurojen suusta. Harmistuneimpia olivat ne, jotka jäivät maksamisesta kiinni. Ovien sulkeutuminen Ruotsiin toi vielä erään ongelman: täkäläisiin kilpailuihin ei saatu vetonauloiksi ruotsalaisia huippunimiä. Ajan oloon vain Kekkosen syrjäyttämisen koettiin avaavan Ruotsin suhteiden gordionin solmun. Vielä heinäkuussa 1934 siinä ei onnistuttu.

Tästä asetelmasta versoi Kekkosen vastainen oppositio ukkosenjohdattimenaan Urheilulehden Martti Jukola. Kekkonen oli jatkuvasti Jukolan hampaissa. Erikoisliittokysymyksen "tappio" mielessään Jukola teki Kekkosesta syntipukin mitä tuli Ruotsin suhteiden tilaan ja amatöörikysymyksen hoitoon.

Kekkonen oli uskonut, että IAAF:n elokuussa kokoontunut kongressi myöntyisi luovuttamaan kansallisille liitoille amatöörioikeuksia koskevan lopullisen päätösvallan. Niin ei käynyt. Ennen IAAF:n kongressin istuntoa SUL oli lähettänyt eri maiden urheiluliitoille Kekkosen muotoileman kiertokirjeen, jossa vielä kerran selitettiin Nurmen asiaa. Suomalaisten itsepäisyys herätti kuitenkin kongressiedustajissa pahennusta ja Suomen delegaatiota alettiin katsella karsaasti. Kukaan ei kannattanut Suomen ehdotusta, IAAF:n neuvosto sai oikeuden diskvalifioida urheilijoita ja päälle päätteeksi Suomi jätettiin edelleen neuvoston ulkopuolelle.

Hyvällä silmällä Turkholmassa ei katsottu myöskään Kekkosen Dagens Nyheterissä julkaisemaa voimakasta puheenvuoroa amatöörisääntöjen uudistamisen puolesta, vallankin kun siinä suoraan arvosteltiin IAAF:ää. Englannin kielelle käännetyssä ja kongressiedustajien keskuuteen levitetyssä esityksesään Kekkonen tuomitsi ankarasti kansainvälisen liiton amatöörisäännöt. Ne laillistivat sääntöjen rikkomukset itse käytännössä ja ummistivat silmänsä säännöissä määrättyjen korvausten ylittämisille, mutta pyrkivät pitämään sääntöjen rikkomukset jonkinlaisen kohtuuden rajoissa rankaisemalla muille varoitukseksi aina silloin tällöin suurimmaksi arvioimaansa tai arvelemaansa "rikollista". Ketä Kekkonen tällä tarkoitti, ei ollut vaikea arvata.

Koko järjestelmä rakentui Kekkosen mielestä valheen pohjalle, se oli epärehellisyyden, mielivaltaisuuden ja pelkuruuden systeemi. "Ei voi uskoa, että yksikään vallassaolevan suunnan johtomiehistä olisi niin sokea, ettei hän näkisi asioiden oikeaa tilaa, mutta se seikka, etteivät he h a l u a sitä nähdä, panee epäilemään, tokko he ovat riittävästi vastuuntuntoisia johtamaan nykypäivän valtavinta nuorison joukkotoimintaa", Kekkonen vuodatti eikä välittänyt tuon taivaallista diplomaattisesta kuorrutuksesta. Hän ihmetteli, kuka saattoi rehellisin mielin moittia Suomiparkaa, kun se tällaista systeemiä vastaan puolusti tämän systeemin tuotetta ja uhria, Nurmea, jonka tuomitseminen lisäksi tapahtui sääntöjen vastaisesti (92).

Amatöörisääntöihin ei Tukholmassa saatu olennaisia korjauksia ja Suomen tavoittelema prestiisi kääntyi vastakohdakseen. SUL:n tekemältä työltä sala-ammattilaisuuden taltuttamiseksi oli vedetty jalat alta, tältä Kekkosesta ilmeisesti tuntui. IAAF:n ja SUL:n välejä Kekkosen kirjoitus nakersi pahemman kerran. Kekkoselta pyydettiin selitystä.

Suunnittelemassaan vastineessa Kekkonen tähdensi arvostelunsa olleen ensi sijassa vallallepäässeen systeemin arvostelua, "joka systeemi rakentuu valheen pohjalle", tosiasia jonka esittämisestä ei pitänyt pahastua. "Senjälkeen kun muutoksen välttämättömyys oli minulle valjennut", Kekkonen piti velvollisuutenaan SUL:n puheenjohtajana ja itseään kohtaan sanoa asiat halki. Kaikki oli kuitenkin ollut turhaa. "Systeemi jatkuu entisellään. Minulle persoonallisesti on mukana olo tässä narripelissä tästä lähtien hyvin vastenmielistä", hän purki pettymystään ja ehkä myös lääkitsi kolhittua ylpeyttään (93).

Kekkosen vastainen oppositio käytti SUL:n kokemia vastoinkäymisiä aikailematta hyväkseen. Tukholman kokouksesta Suomeen saapunut Yhdysvaltain yleisurheiluliiton puheenjohtaja Avery Brundage antoi haastattelun, jota Suomen Urheilulehti ja Hufvudstadsbladet innokkaasti siteerasivat. Haastattelussa Brundage tuomitsi Suomen itsepintaisen kamppailun Nurmen puolesta ja jatkoi: "Oli onni, ettei hra Kekkonen, nähtävästi tuon epätahdikkaan kirjelmän laatija, ollut kongressissa läsnä. Minä luulen, ettei hänellä enää milloinkaan ole sinne asiaa."

Suomessa Brundagen haastattelun räikeys herätti laajaa ihmetystä, olihan hän käväissyt maassa SUL:n vieraana ja herrasmiehen tapoihin ei kuulunut puhua pahaa isäntäväestään. Palattuaan Torinon Euroopan mestaruuskilpailuista ja Saksa-maaottelusta Kekkonen osoitti useat amerikkalaisen väitteet kestämättömiksi ja Hufvudstadsbladetin sekä Suomen Urheilulehden suoranaisesti vääristelemiksi. Kekkosen mielestä haastattelun väärentäminen ja sen julkaiseminen osoittivat, "kuinka silmitön viha vallitsee määrätyissä piireissä SUL:oa ja sen johtoa vastaan". Kun lopulta saatiin Brundagen anteeksipyyntö ja oikaisu, jossa hän kiisti erinäiset kohdat haastattelussaan, joutui Hufvudstadsbladet perääntymään. Nurkkaan ahdistettu Jukola koetti vielä pyristellä vastaan, mutta tosiasiallisesti Kekkonen ja SUL korjasivat pistevoiton vastustajistaan (94).

"Suomen Urheiluliitosta määräävät yleisurheiluseurat. Niitten käsissä on liiton johdon kokoonpano. Asiat ratkaistaan yleisissä kokouksissa. Niissä on oikea paikka arvostelun ja moitteiden esittämiselle", Kekkonen viestitti tapaus Brundagen haavoja nuoleskeleville vastustajilleen. Nämä alkoivatkin koota rivejään saadakseen mieleisensä linjanmuutoksen aikaiseksi seuraavassa yleisessä kokouksessa. Kädenvääntö siirtyi samalla polttaviin Ruotsin-suhteisiin.

Kekkonen aisti ajan merkit. Lokakuussa hän kertoi SUL:n tulevan ottamaan esille uudemman kerran yhteistoimintamahdollisuudet Ruotsin kanssa. Tähän kannanmuutokseen oli vaikuttamassa Nurmi-jutun poistuminen päiväjärjestyksestä. IAAF:n neuvoston saamien diskvalifiointioikeuksien myötä kysymyksen oikeudellinen puoli oli tullut ratkaistuksi.

Ruotsalainen Idrottsbladet epäili Kekkosen "perääntymisen" - kuten se otsikoi - takana olevan olympialaiset kisat, joiden saamiseksi Suomeen oli ruotsalaisia lepytettävä naapurimaan tuen varmistamiseksi. Suomen Olympialaisen Komitean jäsen, kansanedustaja Erik von Frenckell suoraan epäili, että niin kauan kuin yleisurheilumme olisi yhtä kuin Kekkonen, suhteet Ruotsiin olisivat poikki eikä vuodeksi 1940 kaavailluille olympialaisille saataisi tukea sieltä. Oli siis valittava Kekkonen tai olympialaiset.

Vastauksessaan Kekkonen ei pitänyt olympialaisten järjestämistä Suomessa realistisena. Mutta jos olympialaisten saaminen riippuisi hänestä, Kekkonen sanoi olevansa valmis "isänmaan onnen nimissä" jättämään paikkansa herra von Frenckellin käytettäväksi ja täytettäväksi. "Minulle sallittaneen vain sellainen pieni persoonallinen heikkous", hän sarkastisesti lausahti, "että lähtiessäni piirrän ansioluettelooni: hankkinut päänahallaan olympiakisat Suomeen 1940." (95)

Suomen yleisurheilujohto ei voinut olla 1930-luvulla panematta merkille, kuinka monet vähän aikaa sitten yleisurheilun alalla vasta-alkajiin kuuluneet maat olivat rynnistäneet maailmantilastoissa etutiloille ja miten tehokkaasti työtä ja varoja näissä maissa satsattiin urheilun edistämiseksi. Tiukentuvassa kilpailussa Suomi oli kadottamassa entisiä asemiaan.

Tarkastellessaan tässä katsannossa joulun alla kotimaisen urheilutoiminnan suuntaa Kekkonen toi esiin huolestumisensa. Ellei jotain tehtäisi, Suomi jäisi toisen luokan urheiluvallaksi. Se taas ei olisi onnellista, jos haluttiin pysyä maailman tietoisuudessa, saavuttaa kansainvälistä arvonantoa ja sitä kautta pönkittää omanarvontuntoa, niin kuin Kekkonen eittämättä halusi. Urheilutyössä tarvittiin pitkän tähtäimen suunnittelua ja järjestelmällisyyttä.

Kun tämä sisäinen rakennustyö ei ollut kärsinyt rinnallaan mitään kiihdyttävän tärkeitä ulkomaisia suhteita - jolla hän itsestäänselvästi tarkoitti Ruotsin suhteita -, oli näistä päättäväisesti luovuttu. Urheilu-ulkopoliittisessa mielessä merkityksellisiä maaottelusuhteita oli toki ylläpidetty, esimerkiksi Saksaan juuri menneenä kesänä, samanaikaisesti kun kaikki voimat oli jännitetty vuoden 1936 Berliinin olympialaisissa menestymiseen.

Valitettavana Kekkonen piti sitä, että kaikille tämä suunnitelmallisuus ei näkynyt kelpaavan. Kaikki eivät nähneet tällaisen työskentelytavan välttämättömyyttä. Pitkäjänteisen ohjelman urheilujohdolta vaatimaa määrätietoisuutta ja rohkeutta ei ymmärrettu joka taholla. Oli revitty alas kun olisi pitänyt puhaltaa yhteen hiilleen (96).

Kekkosen madonluvut käsittää, kun silmäillään yleisurheiluelämän sisäistä köydenvetoa 1932-34. Mutta jos Kekkonen ounasteli tilanteen olevan rauhoitettavissa vetoomuksilla tai järkiperäisillä analyyseilla, hän erehtyi. Vihoviimeinen välienselvitys oli vasta tulossa.