Ratkaistu sota.

Arabialaiset ovat hävinneet, juutalaiset voittaneet.

Öljyasiain yhteydessä tarkemmin perehdyttyämme Palestiinan tilanteeseen olemme tehneet hämmästyttävän havainnon: sota on loppunut, juutalaiset ovat sen voittaneet.

David on jälleen voittanut Goliatin. Koko maailma tosin arveli, että vasta syntynyt, pieni Israel oli tuomittu kukistumaan seitsemän arabivaltion rynnistykseen. Olivathan lukumääräiset voimasuhteet perin epätasaiset - yksi juutalainen n. 40 arabia vastassa. Mutta arabialaiset saivat kipeästi kokea, etteivät fanatismi, viha ja voitonvarmuus riitä pitkälle taistelussa, samanlaisen fanatismin kannattamaa voitontahtoa, kuria, suurempaa sotakokemusta ja taitavampaa johtoa vastaan. Juutalaiset ovat eurooppalaisessakin mielessä kehittynyttä väkeä ja olisivat vaarallisia vastustajia hyvälle, harjaantuneellekin sotilasainekselle, saati sitten heikoille, osaksi degeneroituneille arabialaisille, joista sitä paitsi monet joutuivat taistelemaan hyvin kaukana kotimaastaan, vaikeakulkuisen taipaleen takana - Irakin joukot jopa 1 200-1 300 km:n päässä.

Palestiinan sota on Jerusalemin ns. vanhasta kaupungista käytyä sitkeää kamppailua lukuunottamatta supistunut nopeihin, erillisiin sotatoimiin ja kahakointiin alueella, jonka kartta YK:n päättämän maanjaon perusteella muistuttaa tilkkupeittoa. Suurelta yleisöltä näyttää siten jääneen huomaamatta, että arabit ovat saaneet selkäänsä. Muiden, myös Egyptin, arabialaisjoukkojen panos on ollut surkea. Niiden käskijät lähtivät soitellen sotaan ja nyt heidän olisi saatava uskonnollisen kiihkon ja vihan sokaisemat kansansa käsittämään tilanne.

Se on koko lailla toinen kuin sodan toukokuussa puhjetessa. Juutalaiset ovat huomanneet, että sodan jatkaminen saattaisi tuottaa heille suuren voiton, täydellisemmän menestyksen, kuin kukaan äärimmäisten kiihkoilijapiirien ulkopuolella aikaisemmin uskalsi kuvitellakaan. Koko Palestiina olisi todennäköisesti heidän, jos aseet saisivat ratkaista, siltä näyttää tähänastisten sotatoimien perusteella. Ihmekö siis, että heidän ruokahalunsa on kasvanut.

Nyt he eivät enää ole yhtä tyytyväisiä. Israelin pää- ja puolustusministeri Ben Gurion huomautti jonkin aikaa sitten Tel Avivissa antamassaan haastattelussa, että maailmassa on 11 miljoonaa juutalaista. "En sano, että he kaikki tulevat tänne, mutta odotan useiden miljoonien saapuvan, ja ottaen huomioon luonnollisen väestön lisäyksen voin kuvitella 10 miljoonan asukkaan juutalaista valtiota." Kun häneltä tiedusteltiin, olisiko hänen mielestään niin monelle tilaa YK:n jakopäätöksen mukaisessa valtiossa, hän myönsi epäilevänsä sitä ja lisäsi: "Emme ole ryhtyneet tähän sotaan saadaksemme vain tämän vähäisen valtion."

Juutalainen fanaatikko ampui kreivi Folke Bernadotten, koska hän ja hänen hengenheimolaisensa pelkäävät, että YK, jonka lähettämänä välittäjänä Bernadotte toimi, tekee tyhjäksi heidän hautomansa valloitussuunnitelmat. Siinä he ovatkin oikeassa. YK, jonka ainakin tulisi edustaa oikeutta ja kohtuutta, ei voi hevin suostua perusteellisen tutkimuksen jälkeen tekemänsä Palestiinan jakopäätöksen täydelliseen purkamiseen. Israelin johtomiehet käsittävät sen samoin kuin senkin, että mahtavat suurvaltaintressit ovat tällä hetkellä heidän pisimmälle tähtäävien toiveidensa täyttymisen tiellä.

Kreivi Folke Bernadotte sai pari päivää ennen kuolemaansa valmiiksi välittäjän toimintaa koskevan raporttinsa, jossa hän totesi, ettei ole mahdollista laatia rauhansuunnitelmaa, jonka molemmat puolet hyväksyisivät. Mutta hän uskoi, että YK:n luja puuttuminen asioihin ei enää kohtaisi aseellista vastarintaa. Hän ehdotti mm. YK:n päättämien rajojen tarkistamista niin, että juutalaisten ja arabien alueet tulisivat yhtenäisiksi, Galilean luovuttamista Israelille ja tälle aikaisemmin tarkoitetun Etelä-Palestiinan erämaa-alueen, Negebin, siirtämistä arabialais-Palestiinaan, Jerusalemin asettamista YK:n valvontaan, vahvistettavien rajojen ja vähemmistöjen oikeuksien takaamista.

Molemmat puolet torjuivat, niin kuin Bernadotte tiesi, tämän ehdotuksen, mutta juutalaiset ovat ilmoittaneet olevansa valmiit neuvotteluihin sen pohjalla. Arabialaiset ovat suhtautuneet siihen hyvin korskeasti, mutta heidän taipumattomuutensa on suurelta osalta silmän lumetta. Heidän rintamansa on näet pahasti rikki. Abdullah haluaa liittää arabialais-Palestiinan Transjordaniaan ja olisi kaikesta päätellen taipuvainen tekemään kaupat juutalaisten kanssa. Hänen kädessään on arabialaisliiton vahvin valtti, aavikkolegioona. Jos hän poistaa sen pelistä, on arabialaisten tappio varma. Rauhallisen ratkaisun tiellä ovat ennen kaikkea arabialaiskansojen kiihkomieli, Jerusalemin vanha kettu, entinen suurmufti, joka tavoittelee kilpaa Abdullahin kanssa arabialais-Palestiinan kruunua, Syyria, jonka sotilaallinen voima on mitätön, sekä Egypti, joka havittelee kappaletta Etelä-Palestiinasta. Jos arabialaisten hajanaisen liittokunnan vielä onnistuisikin koota voimansa yhteiseen ponnistukseen, huomaisi se juutalaisten sotilaallisen voiman aselevon aikana tuntuvasti vahvistuneen ja edullisten poliittisten suhdanteiden auttamattomasti luisuneen käsistään. Kolmen arabimaan liittolainen Englanti on nimittäin siirtynyt uudelle linjalle Palestiinan-politiikassaan ja sen sana painaa Keski-idässä yhtä paljon.

Keväällä Englanti veti pois joukkonsa Palestiinasta sekä kieltäytyi YK:ssa myötävaikuttamasta mihinkään sellaiseen pulman ratkaisuun, jota molemmat asianomaiset eivät vapaaehtoisesti hyväksyisi. Tämä kanta suosi tosiasiallisesti arabialaisia, joiden Englanti ilmeisesti uskoi voittavan sodassa. Taistelujen kulun paljastettua arabialaisten heikkouden Englanti on kääntynyt innokkaasti suosittelemaan Bernadotten ehdotuksen hyväksymistä. Sekin on valmis tunnustamaan Israelin, mistä se aikaisemmin kylmästi kieltäytyi, ja painostaa arabialaisia kompromissiin. Samalla se voimakkaasti tukee suojattinsa ja vasallinsa Abdullahin vaatimuksia arabialais-Palestiinan suhteen, eikä sillä ole mitään sitäkään vastaan, että sen toinen liittolainen Egypti saa osan Etelä-Palestiinaa. Palestiinan pulman ratkaisu alkaa hahmottua.

Nyt samalla linjalla Palestiinankin -politiikassaan olevien anglosaksimaiden tärkeät edut vaativat Keski-idän olojen rauhoittumista ja vakaantumista. Sitä ei vaadi vain niiden paljon puhutut suuret öljyedut, vaan myös maailmanpoliittiset näkökohdat. Jos arabialaiset olisivat nopeasti voittaneet sodan, olisi heillä ehkä ollut mahdollisuuksia tehdä tyhjäksi YK:n päätös. Nyt se selvästikin on myöhäistä.

Goliat on menettänyt pelin. Israelin olemassaolon tosiasiaa sen voima ei enää riitä järkyttämään.

Veljenpoika.