Jako kahteen

LIIMATAINEN

5/10 1973

Suomen puolue-elämän tunnusmerkkinä on jako kahteen.

  Viimeistä edellinen viikonvaihde syyskuussa a.D. 1973 on vastaanpanemattomalla selvyydellä täydentänyt vuosien mittaan syntynyttä kuvaa Suomen puolueiden sisäisestä rikkinäisyydestä. Aatteelliset vastakohtaisuudet ynnä henkilökohtaisen kilpailun aiheuttamat ristiriidat ovat räjäyttäneet sisäisen yhteenkuuluvuuden ja yhteistyön kaikkien puolueiden piirissä. Pisimmälle ovat siinä suhteessa päässeet vennamolaiset, joiden keskuudessa virinnyt valtataistelu päättyi sellaiseen erikoislaatuiseen tulokseen, että vähemmistö yksinkertaisesti hääti enemmistön ulos puolueesta. Ruotsalaisten puolue on myös hajonnut, sillä yksi leppymätön kansanedustaja ei ota osaa ryhmän toimintaan.

  SKDL taikka paremminkin SKP, kommunistinen puolue, ei muodollisesti ole hajaantunut, mutta asiallisesti jako kahteen on katkera tosiasia. Puheenjohtaja Saarisen johtama ns. enemmistö ja varapuheenjohtaja Sinisalon viittauksia totteleva ns. vähemmistö ovat sovittamattomia toistensa vastapuolia. Kun lukee näiden ryhmittymien julkaisuja, voi havaita, että oman puolueen vääräoppiset haukutaan paljon suuremmalla innolla ja antaumuksella kuin konsanaan porvarilliset vastustajat. Syystä tai toisesta ei selvää avioeroa ole kuitenkaan vielä tehty, vaikka kaikkien havaitsema vuode- ja asumusero on tosiasia.

  Sosiaalidemokraattien piirissä on tavallaan aina ollut sisäistä jännitystä. Se on silloin tällöin saattanut johtua henkilökohtaisista vastakohtaisuuksista, mutta yleensä ristiriidat on voitu ainakin ulkopuolisille näyttää perustuvan ohjelmallisiin ja periaatteellisiin erimielisyyksiin. Tällä erää käydään katkerin taistelu suhtautumisesta EEC-sopimukseen. Puolueneuvostossa saatiin suht. nätti yksimielisyys tämän asian ympärillä. Tulevaisuuden kannalta on pahempi kuin riita EEC :stä se seikka, että puolueen nuorisojärjestö ja nuori polvi miltei yleensä näkee sos.dem. politiikassa porvariston hännystelyä ja pahaa oikeistolaisuutta. Tätä katsantotapaa ovat ravinneet ent. puoluesihteeri Pitsingin yllättävät mielipiteet sosialismin sopimattomuudesta sos.dem. puolueen ohjelmallisena tavoitteena. Valtioneuvos Fagerholmin taivastelu, kun hän ei tiedä, mitä sosialismi on, ei sen sijaan ole herättänyt suurempaa ärtymystä. Eivät näet muutkaan tunnu olevan asiasta jyvällä. Tuskinpa juttu voidaan selvittää kansainväliselläkään forumilla.

  Todennäköisenä on pidetty, että liberaalinen kansanpuolue olisi voinut säilyttää yhtenäisyytensä, kun pyyssä ei ole kahden jakoa. Mutta eipäs vain. Eduskuntaryhmän puheenjohtajan loikka sos.demoihin saattoi olla henkilökohtainen ratkaisu, mutta esimerkiksi EEC-asiassa on puolueen nuori linja emäpuoluetta vastassa. Eräät äänenpainot Pirkko Aron siirtymisen yhteydessä panivat päättelemään, että myös liberaalisen kansanpuolueen piirissä on oma oikeistonsa ja vasemmistonsa, so. vanhat viisaat ja nuoret liberaalit.

  Ennen kuin tässä luistellaan suurempiin asioihin on paikallaan todeta, että riitaisaa porukkaa näyttää kristillisenkin liiton piirissä olevan. Vaikka uusi puheenjohtaja lieneekin valittu kätten päälle panemisella, niin vaihdos ei varmaankaan tapahtunut Luukkaan evankeliumin hengessä, että meidän pitää siunaaman niitä, jotka meitä kiroovat.

  Vaikeaa sanoa, mitä katsomuksellisia ristiriitoja keskustapuolueen piirissä on tai voi olla, sillä eihän siellä kiistaa synny maidon hinnasta. Mutta henkilöiden välistä animositeettia, vastakohtaisuutta ja vihaisuutta näyttää siellä olevan aivan liian kanssa. Tai onko se sittenkään henkilökohtaista riitaa? Eiköhän se ole - sellainen kuva on ainakin julkisuuteen saatettu - periaatteiden välistä taistelua siitä, mikä olisi maan kannalta paras ratkaisu, kun valitaan puolueen ehdokas seuraavia presidentinvaaleja varten. Kaipa se näin on. Kun asiat pitää selittää parhain päin, on toki parempi, että keskustapuolueen piirissä ei ole taistelua henkilökohtaisista asemista vaan periaatteellinen keskustelu siitä, mikä olisi tämän kalliin isänmaan onni edessäolevien ratkaisujen siintäessä taivaanrannalla.

  Tämä kirjoitus on varsinaisesti saanut alkunsa siitä tapauksesta, joka todisti syvän ristiriidan riehuvan kansallisen kokoomuksen povessa. Onhan toki aikaisemminkin tiedetty, että kokoomuksella on omat sisäiset vaivansa, joihin lääkkeeksi on jo ehditty tarjota joko vapaaehtoista eroamista puolueesta tai sen puuttuessa suoraa erottamista. Mutta yleisesti on katsottu, että puolueen vetovoiman säilyttämiseksi jyrkästikin toisistaan poikkeavat mielipiteet on sallittava.

  Kunnes sitten EEC-sopimukseen kytkettyjen suojalakien käsittelyn aikana havaittiin, että eduskuntaryhmän puheenjohtaja Ilaskivi oli ryhmänsä puolikkaan kanssa kaatamassa erästä suojalakinipun osaa ja sen mukana estämässä EEC-sopimuksen allekirjoittamisen. Nyt ei enää ollut kysymys yksityisen, vastuuta kantamattoman kansanedustajan lausahduksesta, vaan puolueen eduskuntaryhmän puheenjohtajan ja hänen yllyttämänsä ryhmän puoliskon asettumisesta tekemään tyhjäksi puolueen korkeiden elinten kannanoton, että ensimmäiselle tilalle on asetettava EEC-sopimuksen aikaansaaminen.

  Siitä se sitten käyntiin pantiin. Puolue on pitänyt kokouksiaan todella tuhkatiheään. Kokous kokoukselta on poliittinen johtaja Ilaskivi menettänyt kannattajiaan. Ja mikä ihmeellisintä, ryhmän puheenjohtaja itse on ilmoittanut hoitavansa asiat niin, että hänen ryhmänsä vahva enemmistö äänestää suojalakien puolesta, mutta hän itse poistuu äänestyksen ajaksi istuntosalista.

  Voi hyvä tavaton. Tällaistako on maan parhaimmistoon kuuluvan puolueen harjoittama vastuunalainen politiikka. Kun tärkeä asia jätetään toiselle sijalle omien virheettömien kasvojen pelastamisen vuoksi, niin varmasti käy siten, että ainoa, mikä on varmaa, on kasvojen täydellinen menettäminen.

  Armeliainta on, että tämä surkea asia jää niin vähälle muistamiselle kuin mahdollista.