|
Kunnianteko Kajaanin Lehti 33/21.3.1919 Ihmeellistä on, ettei ainakaan suomalainen solttu tahdo luontua sotilassääntöihin ja -jär-jestykseen hevillä. Siihen lienee syynä synnynnäinen härkäpäisyys ja jäykkäniskaisuus, jota meissä kaikissa, missä enemmän, missä vähemmän, tavataan. Helpoimmin käsitettäviä ja ymmärrettäviä sotilasjärjestyksen parakraafeja on kunnianteko päälliköille, mutta samalla se on vaikein täyttää ja juuri sen laiminlyömisestä useimmiten solttua huomautetaan. Varsinkin aliupseeristo ja vieraiden joukko-osastojen upseerit eivät tahdo saada arvonsa mukaista tervehdystä raaoilta soltuilta. Ja koska vakituisessakin väessä on asianlaita näin, niin arvaa sen, että vapaaehtoisissa joukoissa on kunnianteko vieläkin vastenmielisempää. Siihen aikaan kun Kajaanissa oli vielä sotilaita, kun asema oli epätietoinen ja lahtarit asustivat yhteiskoululla, alkoi jo sotilaallinen järjestys saada huomiota osakseen. Päiväkäskyt, ilta- ja aamuhuudot ynnä muut sellaiset otettiin käytäntöön ja miehistön mieleen oli kovin teroitettu kunnianteon välttämättömyyttä päällystölle. Jotkut alemmista herroista, joille - ikävä kylläkin - oli arvo noussut enemmän tai vähemmän päähän, vaativat kiivaasti tavallisilta lahtareilta kunniantekoa heidät kohdatessaan, mutta eihän se tahtonut saada kannatusta. Kerrankin muistamme, kuinka muuan joukkueenpäällikkö tuli vastaamme ja koska ennen vanhaan olimme olleet aivan tutut toisillemme, tervehdimme häntä vain tavallisella "hei"-sanalla. Mutta nythän oli sota-aika ja joukkueenpäällikkö huomautti kiivaasti sotilaan velvollisuuksista, johon lienemme vastanneet vähintään epäkohteliaasti ja painelleet eteenpäin. Eräs toinen tapaus: Kajaanin Sissi-Rykmentin A-osaston huoneeseen yhteiskoululla tuli kerran keskellä kirkasta luojan päivää samainen joukkueenpäällikkö ja herätti siellä olevat rauhallisista askareistaan karjaisemalla rumalla äänellä: Huomio! On selvää, että tuollainen huuto hätkähdyttää aluksi, mutta kun aioimme kohota asentoon ja vilkaisimme ovelle päin emmekä nähneet muuta kuin mainitun joukkueenpäällikön, joka korjaili silmälasejaan paremmin nenän päälle sopiviksi, emme viitsineetkään vaivautua asentoon asti. Sen huomattuaan karjaisi joukkueenpäällikkö uudemman kerran, että rillit olivat maahan pudota: - Huomio! Se ei tehnyt sen parempaa vaikutusta, kaikkien katseet olivat sentään suunnatut ovelle päin. Silloin puhkesi karjuja ovensuusta lukemaan kimakalla äänellä A-osaston miehille lakia. Me emme muka tottele päällystöä, emme ole ylipäällikölle tehneet kunniaa yms. - Kuka se tuohon ovelle tuli huutamaan noin mätä-äänellä, kuului kysymys "pommarien" joukosta. - Ulos se pitäisi häätää, huusi muuan "berdanilahtari". - Hiljaa! kirkaisi joukkueenpäällikkö väliin. - Tule ensin niiden akkunoiden takaa pois ja sitten vasta rähise, vitsaili joku haulikkouros. - Hiljaa! toisti ivan alainen. Samassa alkoi koko huone kuohua kuin puuropata. Kuului huutoja, uhattiin lyödä rillit silmien sisään, ellei mies katoa, ja pian oli hän huomannut parhaaksi luikkia pois. Eikä asiasta puhuttu enää. Talvi oli tapeltu kunnialla ja loppujen lopuksi sorruttu Haminaan. Lisäksi oli yhdytty Pohjois-Savon Rykmentin I pataljoonaan. Nyt halusi rykmentin adjutantti saada kokonaan sotilaallisen järjestyksen valtaan, päiväkäskyjä sinkoili yltympäri ja jokaisessa terotettiin kunnianteon tärkeyttä. Ja vaikka jokaisen kajaanilaisen korvan takana olisi alati ollut mies, joka olisi siitä muistuttanut, ei hän olisi kuopiolaisten komppanianpäällikölle kunniaa tehnyt sittenkään. Rangaistusuhkauksetkaan eivät auttaneet. Omille päälliköille kyllä käsi lakkiin vietiin, mutta muille ei vahingossakaan. Ei käskettäessäkään. Haminassa säilytettiin punakaartilaisvankeja nk. tykistökasarmissa, ja I pataljoonan I komppania asusti sen viereisessä rakennuksessa. Vahtiminen oli jokseenkin tiukkaa, kuularuisku oli alati valmiina keskellä pihaa syytämässä surmantulta, jos kasarmista aikoisivat vangit väkipakolla lähteä. Ja määräykset olivat ankarat, jotta vahtimiesten tuli valppaasti vartioida vuoronsa. Kerran koreana kevätiltana käen kukkuessa kaupungin läheisissä metsissä ja nuorison parveillessa pitkin katuja oli ystävämme Anan osaksi langennut jäädä vahtiin. Ja tehdäkseen illan iloista pois jäämisen aiheuttaman katkeruuden hänelle vielä suuremmaksi oli vahtipäällikkö määrännyt hänen vartiopaikakseen kadunpuolen, josta selvästi näkyi, kuinka asetoverit kiiruhtivat läheiseen Sivatin kylään tanssiaisiin. Lämpsän Paavo ja Unelias-Jonne, jotka siellä miltei asuivat, olivat taas sinne menossa, ja "korpraali" oli varastanut komppaniasta hevosen, jolla ajoi Immosen Augustin ja "varusmestarin" kanssa tansseihin, ja härnätessään koettivat he vahtimiestäkin mukaan viekotella. Ja jos toden tunnustamme, olikin Ana heittää kiväärinsä menemään ja hypätä rilloihin, mutta velvollisuudentuntoisena jäi sentään paikoilleen, vaikka sisässä kierteli ... Vahtitoverina hänellä oli Määtän Kusti, joka kulki "tuplalahtarin" nimellä. Vaikka vahtipalveluksessa olisi koko ajan täytynyt olla liikkeellä, niin ottivat pojat asian sentään mukavuuden kannalta: etsivät sopivat lepopaikat ruohistosta kasarmin vastaisen lankkuaidan vierestä ja kivääriinsä nojaten "syventyivät haaveiluun", kuten Ana huomautti. Ratsu-osaston majapaikassa töryytti gramofoni "Alte Kameradia". Tapahtuipa, että muuan kuopiolainen komppania marssi pitkin katua, päällikkö loikki edessä ja alempi väki seurasi uskollisesti perästä. Vartijat katselivat levollisesti marssia pitkältään ja vaihtoivat verkalleen mielipiteitään komppanian kulusta. Vähän ajan kuluttua tuli paikalle kuopiolainen joukkueenpäällikkö, joka kysyi loikovilta, ovatko he vartiovuorolla, johon nämä vastasivat myöntävästi, viitsimättä sentään nousta ylös. Tämä "piällysmies" ei kai ollut typerä mies tai ei viitsinyt ruveta rähisemään, mutta hän kertoi tapauksen komppaniansa päällikölle, joka asioikseen tuli räyhäämään. Pojat loikoivat kaikessa rauhassa, kun tämä rajutuulen tavoin ryntäsi heidän luokseen. - Mitä te siellä makailette, kysyi kuopiolainen tiukasti. - Vahtaillaan noita punikkiloita, vastasi Ana välinpitämättömästi. - Nouskaa ylös! Ettekö näe, että upseeri puhuttelee teitä? Ana väliin hykerteli käsiään, väliin pyyhkieli vaatimattomasti suupieliään ja kainosti, alasluoduin silmin vastasi: - Mikä kunnia meille ... - Nouskaa heti ylös! kiljaisi kuopiolainen eikä ymmärtänyt leikkiä ollenkaan. - Käskee ylös nousemaan, tuumasi Kusti tönäten kyynäspäällään Anaa kylkeen ja katsoen totisesti silmiin. Ana valmistautui nousemaan seisaalleen ja tuumi: - Aikapa se olikin nousta. Aivan jalat yritti kuoleutua. - Oletteko te vahtimiehiä? Miksi ette nousseet asentoon kun komppania kulki ohi ja miksi ette joukkueenpäälliköllemme tehneet kunniaa? Miksi ette ole asennossa kun minä puhuttelen? Näin kiljui komppanianpäällikkö, muuten nuori maitoparta pojanheitukka. - Onpa tuota vältetty muutenkin, vastasi Kusti. - Hiljaa! Asento! komensi päällikkö. Kusti seisoi kivääri remmistä olalla. - Kivääri jalalle ja asento! Hitaasti putosi kivääri oikean jalan viereen, mutta minkäänlaisesta asennosta ei ollut puhettakaan. - No, miksi te ette tee kunniaa? Eikö teille ole opetettu? Pojat olivat vaiti. - Miksi ette tehneet kunniaa minulle? - Ei me tunneta herraa, ölähti Ana. - Minä olen komppanianpäällikkö. - Niinpä kuuluu, myönsi Kusti. Komppanianpäällikkö vimmastui. Hän veti muistikirjan povestaan ja kysyi Kustin nimeä, mutta "tuplalahtari" heittäytyi aivan tuntemattomaksi, milloin hän ei sitä muistanut, milloin jäi papintodistus kotiin, ja vasta loppujen lopuksi hän ärähti: - Jos sinä siitä sen paremmaksi tulet, niin olkoon menneeksi. Minä olen se lahtari Määtän poika Kajaanista. - Jahah. Määttä Kajaanista. Mistä komppaniasta? - Katso kirjoistasi! ränkäsi Kusti eikä suostunut ilmoittamaan. Meitä muita poikia oli keräytynyt siihen äärelle katsomaan toimitusta. Kuopiolaisen parhaillaan rääkyessä pukkasi Ana allekirjoittanutta kylkeen ja kysyi kovalla äänellä: - Käynkö kieppaamassa turpaan? Kun äijä vihdoin niine hyvineen lähti, vakuutti Ana, että hän olisi kyllä lyönyt, jos olisin luvan antanut. Asiasta ei enempi puhuttu, sillä kun kuopiolaisten komppanianpäällikkö meni meidän komppaniamme päällikölle Erkki Rönspotille asiasta puhumaan, oli hänet siellä vaiennettu, ja kunniantekoon emme vielä Haminassa kuontuneet. Känä |