Oikeusministeri Kekkonen: Herra puhemies! - Lakiehdotus lohkotilan kiinnitysvastuun rajoittamisesta säännöstelee lohkotilan vastuuta niistä kiinnityksistä, jotka tuottavat panttioikeuden siihen tilaan, mistä lohkotila on erotettu eli emätilaan, ja senvuoksi ovat jääneet rasittamaan lohkotilaa yhtenä emätilan osana vielä senkin jälkeen, kun mainittu erottaminen oli tapahtunut. Kun lohkotila luovutetaan emätilasta, niin säännönmukaisesti ja, voidaan sanoa jokseenkin aina, milloin on kysymys senluontoisista lohkotiloista, jotka tulevat ehdotetun lain alaisiksi, edellytetään, että lohkotilallinen maksettuaan kauppahinnan saa tilansa vapaana kaikista päätilan eli emätilan kiinnityksistä. Toisinaan tämä mainitaan kauppakirjassa, mutta tavallisesti on sopimuskumppanien välillä asiaa pidetty niin selvänä, ettei siitä ole katsottu tarpeelliseksi edes mainita.

Vasta sitten kun kiinnityksen omistaja ryhtyy käyttämään panttioikeuttaan, lohkotilallinen useinkin huomaa, mikä merkitys hänen tilaansa rasittavalla panttioikeudella on. Olosuhteet ovat saattaneet muodostua sellaisiksi, että kiinnityksen sisältö otetaan juuri lohkotilasta niin pitkälti kuin se riittää saamisen maksuksi. Sillä välin on lohkotilallinen saattanut uhrata lohkotilaansa, rakentamalla ja parantamalla sen tiluksia, monasti enemmän kuin mitä hän on itse maa-alueesta maksanut, tehden tämän joko omilla säästöillään tai velkarahoilla sekä työllään. Ja kun meidän lakimme mukaan mainitunlaiset parannukset katsotaan liittyneiksi kiinteistöön sen osina, menevät nämä lohkotilan mukana kiinnitetyn saamisen maksuun. Lohkotilallisella on tietenkin oikeus vaatia korvausta myyjältään, mutta tämän taloudellinen asema on tavallisesti sellainen, että tämä oikeus jää kokonaan näennäiseksi. Tällä tavoin lohkotilallinen menettää ei ainoastaan sen, mitä hän on lohkotilasta maksanut eli lohkotilan sellaisena kuin se oli emätilasta luovutettaessa, vaan myöskin ne varat, joita hän on lohkotilaan sen hinnan lisäksi uhrannut.

Mutta olettakaammepa, että lohkotilallinen sensijaan, että hän osti tilan itselleen, olisi pitänyt samaa aluetta vain vuokralla. Asianlaita olisi ollut tällöin kokonaan toinen. Silloin olisi vuokramies joka on parantanut vuokraesinettä, maan tahi sellaisten rakennusten ja muiden laitosten puolesta, jotka ovat viljelykseen tarpeelliset, vuokrakauden lopussa tai vuokrasuhteen muuten päättyessä ollut oikeutettu katselmuksen mukaan saamaan vuokranantajalta korvauksen siitä arvon lisäyksestä, mikä vuokra-alueelle oli näiden parannusten kautta tullut. Ja tämä vuokramiehen oikeus korvauksen saamiseen säilyy vuokramiehellä myöskin silloin, kun se tila, josta alue on vuokrattu, joutuu ulosottotoimin myydyksi.

Henkilöllä, joka on alueen vuokrannut, on siis lakimme mukaan suurempi turva tehtyjen parannusten pidättämiseksi päätilan velkojilta kuin sillä, joka on tällaisen alueen omakseen hankkinut. Vieläpä saattaa käydä niinkin, että henkilö, jolle vuokramiehenä on säilynyt oikeus parannusten saamiseen voi menettää tämän oikeutensa, kun hän ostaa alueen omakseen ja omistajana sitä hallitsee. Tämä on niin ilmeinen epäkohta, että sen korjaamisen tarpeellisuudesta kaikki lienevät yhtä mieltä. On vain ollut löydettävä keino, jonka avulla korjaus voi tapahtua siten, ettei loukata muita oikeutettuja etuja.

Tähän päämäärään on pyritty kysymyksessä olevassa lakiehdotuksessa. Luonnollinen oikeudenmukaisuus tietenkin vaatisi, että lohkotilan ostaja saa tilansa siinä määrin omakseen, että hänen ei enää toista kertaa tarvitse missään tapauksessa sen hintaa suorittaa. Mutta jos tämä pyritään toteuttamaan, silloin joudutaan loukkaamaan kiinnityksen haltijaa, jolla kuitenkin on aikaisempi oikeus lohkotilaan kuin sen omistajalla. Sen sijaan ei kiinnityksen haltija taas kohtuudella voi vaatia, että hänen pitäisi saada hyötyä sellaisista, hänelle vieraan henkilön tekemistä parannuksista, jotka on maahan sijoitettu vasta sen jälkeen, kun hänen panttioikeutensa oli syntynyt, joita hänkään tuskin saattoi edellyttää panttiin sisältyviksi, jotenka tämän hyödyn pidättäminen lohkotilalliselle on oikein ja kohtuullista.

Edellä esitetyt ajatukset ovat lain pohjana olevat pääperiaatteet. Käytännössä niitten sovittaminen lakiin tuottaa vaikeuksia, kun aina on vaara tarjolla, että kolmannen henkilön, s.o. pantin haltijan etu tulee loukatuksi, ja myöskin on vaikea sovittaa säännöksiä niin, etteivät ne joudu ristiriitaan kiinnityksestä voimassa olevien yleisten säännösten kanssa. Asian luonnosta johtuu, että milloin annetaan lohkotilallisen kiinnitys vastuun vapauttamisesta tai tämän vastuun rajoittamisesta säännöksiä, se silloinkin kun sen ei voida sanoa suoraan loukkaavan kiinnityksen haltijan oikeutta, kuitenkin on omiaan vaikeuttamaan ja häiritsemään hänen oikeutensa vapaata käyttämistä. Luoton kannalta taas pantti on sitä arvokkaampi, mitä helpommin ja vapaammin se on käytettävissä. Jos me laissa rajoitamme kiinnitysvakuuden käyttämistä maalla, voi siitä olla se vaara uhkaamassa, että tällaiseen vakuuteen perustuvat luotto-olomme siitä häiriintyvät ja luotonsaanti maalla sen johdosta suuresti vaikeutuu.

Tämän vuoksi on ollut syytä rajoittaa niitäkin kiinnityksen haltijan oikeutta ja hänen panttinsa vapaata käyttöä säännösteleviä määräyksiä, jotka kysymyksessä olevaan lakiin sisältyvät, niin vähälle alalle kuin mahdollista. Se on ehdotuksessa tehty sillä tavoin, että lain ulottuvaisuus on rajoitettu vain niihin lohkotiloihin, joitten omistajat eniten kaipaavat lainsäädännöllistä suojelua. Tästä on säännöksiä lain 2 §:ssä. Näitä säännöksiä vastaan ei ole lakiehdotuksen käsittelyssä tehty muistutuksia, jotenka ne voitaneen pitää tarkoituksenmukaisina.

Sen sijaan on lain 3 §:n 1 momentista lakivaliokunnassa poistettu viimeinen lause, jonka mukaan lohkotilan vastuuta ei olisi saanut määrätä alhaisemmaksi sitä kauppahintaa, josta lohkotila on emätilasta luovutettu. Lakiehdotuksessa on tahdottu pitää kiinni kauppahinnasta lohkotilan alimman arvon määrääjänä, mutta onhan asian laita todella niin, että lohkotila on voitu ostaa esim. tilapäisen korkeakonjuktuurin aikana aivan ylihintaan, jolloin on aiheetonta tätä hintaa käyttää sen todellisen arvon mittana. Johdonmukaisena voidaan pitää, että lohkotila arvioidaan arvioimishetkellä käypään hintaan, olipa se kauppahintaa suurempi tai alhaisempi. Siitä syystä ei lauseen poisjättäminen tunnu arveluttavalta.

Samaan 3 §:n 3 momenttia oli lakivaliokunta niinikään muuttanut nähtävästi poistaakseen säännöksestä sellaisen sisällön, että kantatilan pitäisi, jotta lohkotila voidaan kokonaan vapauttaa yhteisistä emätilan kiinnityksistä, vastata kaikista sekä kantatilaan myöhemmin hankituista että aikaisemmista kiinnityksistä. Kantatilan myöhempiä kiinnityksiä ei olekaan syytä ottaa lukuun, sillä näitten haltijoitten on aina pitänyt tietää, että aikaisemmat yhteiset kiinnitykset voivat jäädä heidän kiinnityksiensä edellä rasittamaan koko määrällään kantatilaa, koska aikaisemmat kiinnityksen haltijat voivat tästä mielin määrin määrätä. Säännöksen muuttamista vastaan siten, että kantatilan tulee pystyä vastaamaan lohkotilan kanssa yhteisistä kiinnityksistä ennenkuin lohkotila voidaan kiinnitysvastuusta vapauttaa, ei siis ole mitään muistutettavaa. Mutta tätä säännöstä sellaisessa muodossa, minkä se lakivaliokunnassa oli saanut, on väitetty voitavan tulkita niinkin, että kunhan kantatilan arvo on niin suuri kuin yhteisten kiinnitysten yhteismäärä, kantatilan silloinkin voidaan sanoa vastaavan näistä yhteisistä kiinnityksistä, vaikkapa niitten edellä olisi aikaisempaa etuoikeutta nauttiva niin suuri kiinnitys, että kun tämä ensinnä maksetaan, jäljelle jääpä osa kantatilan arvoa ei enää riittäisi yhteisten kiinnitysten maksuun. Tällaisessa tapauksessa tuskin on oikein sanoa kantatilan vastaavan yhteisistä kiinnityksistä. Mutta jottei virheellisellekään tulkinnalle jäisi sijaa, on se sanamuoto, jonka suuri valiokunta on puheenalaiselle säännökselle antanut, pidettävä onnistuneempana samalla kuin se täysin vastaa, mitä lakivaliokuntakin muutoksellaan on tarkoittanut.

Tärkein muutos, mitä lakiehdotukseen on tehty, sisältyy sen 4 §:ään. Tämän pykälän säännöksistä on poistettu se määräaika, jonka kuluessa lohkotilallisen olisi pitänyt panna vireille hakemus tilansa vapauttamisesta kiinnitysvastuusta tai sen rajoittamisesta. Olisi tietenkin eduksi varmoihin ja selviin oloihin pääsemiselle, jos puheenaolevat rajoittamis- ja vapauttamistoimenpiteet tietyssä määräajassa suoritettaisiin. Mutta on miltei varmaa, että lain tarkoitus antaa tällaista oikeusturvaa vähäväkisille ei tulisi saavutetuksi, jos nämä määräajat pysytetään laissa. Lohkotilallinen, joka luottaa vanhoihin oikeuksiinsa ja kalliisti lunastetun kauppakirjansa pyhyyteen, ei tule ajatelleeksi lain tarjoaman suojan välttämättömyyttä, ennenkuin vaara on häntä todella ja selvästi uhkaamassa. Mutta silloin on jo saattanut määräaika kulua umpeen, ja hän tuntee vääryyden sitä kipeämmäksi, kun hän kuulee, että laki olisi tunnustanut hänen oikeutensa, mutta sitonut sen käytön tuohon onnettomaan määräaikaan. Osittain tekee lohkotilalliselle lain vapauttamissäännöksiin turvautumisen oudoksi ja vastenmieliseksi sekin seikka, että hän käsittää sillä toimenpiteellä tunnustavansa itsensä myöskin saantomieheensä eli myyjään nähden vastuunalaiseksi emätilan kiinnityksestä lakiehdotuksen säännösten mukaiseen arviomäärään saakka, vaikka asianlaita todellisuudessa ei olekaan niin. Kaikista näistä syistä hän tuskin ryhtyy lohkotilansa vastuun rajoittamistoimenpiteisiin, ennenkuin uhkaava hätä siihen pakottaa. Tätä kaikkea silmälläpitäen ja ottaen lisäksi huomioon, ettei velkojan oikeuden syystä voida väittää joutuvan kärsimään määräajan poistamisesta, näyttää lakivaliokunnan tässä suhteessa tekemä muutos ehdotukseen huomattavaltakin parannukselta. Tässä yhteydessä tulkoon mainituksi, että lain 8 §:n säännös, jonka mukaan vireillä oleva lainhaku, sikäli kuin se on yhteisen kiinnityksen nojalla kohdistettu saamisen perimiseen lohkotilasta, voidaan tältä osaltaan keskeyttää, tarjoaa tilaisuuden lohkotilalliselle vielä yhdennellätoista hetkellä turvautua ehdotetun lain tarjoamaan suojaan vapauttaakseen lohkotilansa enemmästä vastuusta kuin mikä vielä tämänkin lain mukaan on välttämätöntä.

Tulkoon lopuksi mainituksi, että vastaavanlainen turva on Ruotsissa annettu lohkotilallisille aluksi väliaikaisesti säädetyllä lailla vuodelta 1929 ja sittemmin saattamalla tämä väliaikainen laki pysyväisesti voimaan lailla vuodelta 1931. Lohkotilan vastuu on Ruotsissa määrätty vahvistettavaksi pääasiallisesti samojen perusteiden mukaan kuin puheenaolevassa lakiehdotuksessa. Samoin on lain ulottuvaisuus Ruotsissa rajoitettu sosiaalisesti heikompiin, joskin jonkin verran toisin kuin tässä ehdotuksessa. Sitä vastoin on laki yleensä koko joukon monimutkaisempi kuin meidän ehdotuksemme. Ja vapautuksen hakeminen on siinä rajoitettu määräaikaan sekä kokonaan kielletty, milloin lainhaku on ennättänyt niin pitkälle, että lohkotila ja kantatila ovat jo yhteisen kiinnityksen johdosta ulosmitatut. Ruotsissa on valitettu, että laki siellä ei ole osoittautunut täysin tyydyttäväksi. Rohkenen otaksua, että edellä kosketellut lainsäännökset, nimittäin määräajan asettaminen lain käyttämiselle ja vastuun rajoittamistoimenpiteiden keskeyttäminen ulosmittauksen johdosta ovat osaltaan vaikuttaneet lain vähemmän tyydyttävään tulokseen. Sen vuoksi tuntuvat meidän lakiehdotuksemme eroavaisuudet Ruotsin lainsäädännöstä näissä suhteissa olevan täysin paikallaan.

Myöskin saattaa asialle olla eduksi, että lakiehdotus on lyhyt ja sisältää vain pääsäännökset, joita myöhemmin asetuksella voidaan tarpeen vaatiessa yksityiskohtaisesti täydentää. Sen kautta voidaan myös helpommin saattaa sen säännökset yhdenmukaisiksi valmisteltavana olevan kiinteistökiinnityslain säännösten kanssa.

Niinkuin hallituksen esityksen perusteluissa on mainittu, on tarkoituksena, että myöhemmin, kun saadaan kokemusta tämän lain vaikutuksista, sen piiriä laajennetaan. Tämä koskee nimenomaan sitä, että lain piiriin joutuisivat myöhemmin myös muut kuin sosiaalisesti heikommat, niinkuin tässä laissa on edellytetty. Kun kerran hyväksytään periaate, että kiinnityksen haltijain ei pitäisi saada hyötyä niistä parannuksista, jotka on tehty sen jälkeen kuin panttioikeus on syntynyt, on tämä ulotettava myös muihin kuin sosiaalisessa suhteessa vähäväkisiin. Niinpä ovat kunnat ja osuuskunnat y.m.s. kärsineet huomattavaa vahinkoa, kun ovat ottamistaan tai kenties lahjaksikin saamistaan koulutonteista tai meijeritonteista joutuneet kiinnityksen haltijalle suorittamaan koulurakennuksen tai meijerin arvon. Tässä suhteessa olisi lainsäädäntöä nähdäkseni myöhemmin kehitettävä. Mutta ilmeistä on, että siihen on asianmukainen edellytys vasta sen jälkeen kuin on saatu kokemuksia siitä, miten laki tällä suppealla alalla vaikuttaa.